piti tulla avautumaan tänne, kun en halua tuttaville, sukulaisille tai muille läheisille valittaa mun oloja..
Oon elämäni aikana kokenu paljon hyvää ja sitäkin enemmän pahaa, tai ainakin siltä tuntuu.. Viimesimmistä pahasta alkaa olemaan pari vuotta aikaa, ja nyt siis ei tähän lasketa mukaan raha ongelmia tms.. Olen koettanut olla pirteä ja ajatella, että kyllä tämä vielä hyväksi muuttuu. Olen oppinut jopa nauramaan itselleni, milloin normaalisti olisin hävennyt silmät päästä omia kohelluksia. Tänään tuli kuin isku naamaan, stoppi jaksamiselle, kun huomasin miten yksin oikeasti olen. Kun koetan auttaa sukulaisia, niin loput suvusta tuntuvat vain ''ajavan minut pois'' että he kyllä hoitavat asiat. Tuli jotenkin tarpeeton olo.. Olen myös koettanut elävöittää tuttaviin ym siteitä, mutta sekään ei ole tuottanut tulosta..
Ainoat, jotka piristää päiviäni, on koirani, mutta tänään tuo stoppi mikä iski, ei edes ne auttanut piristämään, vaan tulin tänne surkuttelemaan ja purkamaan sydäntäni.
Jotenkin vain tuntuu siltä, et minut olisi suljettu pois..
Onko pakko olla iloinen ja nauraa itselleen, jos ei vaan enään jaksa kaikista yrityksistä huolimatta? Vai pitääkö puristaa vielä viimeisetkin mehut itsestäni ja koettaa näyttää ''omalta pirteältä sekopäältä itseltäni''??
Oon elämäni aikana kokenu paljon hyvää ja sitäkin enemmän pahaa, tai ainakin siltä tuntuu.. Viimesimmistä pahasta alkaa olemaan pari vuotta aikaa, ja nyt siis ei tähän lasketa mukaan raha ongelmia tms.. Olen koettanut olla pirteä ja ajatella, että kyllä tämä vielä hyväksi muuttuu. Olen oppinut jopa nauramaan itselleni, milloin normaalisti olisin hävennyt silmät päästä omia kohelluksia. Tänään tuli kuin isku naamaan, stoppi jaksamiselle, kun huomasin miten yksin oikeasti olen. Kun koetan auttaa sukulaisia, niin loput suvusta tuntuvat vain ''ajavan minut pois'' että he kyllä hoitavat asiat. Tuli jotenkin tarpeeton olo.. Olen myös koettanut elävöittää tuttaviin ym siteitä, mutta sekään ei ole tuottanut tulosta..
Ainoat, jotka piristää päiviäni, on koirani, mutta tänään tuo stoppi mikä iski, ei edes ne auttanut piristämään, vaan tulin tänne surkuttelemaan ja purkamaan sydäntäni.
Jotenkin vain tuntuu siltä, et minut olisi suljettu pois..
Onko pakko olla iloinen ja nauraa itselleen, jos ei vaan enään jaksa kaikista yrityksistä huolimatta? Vai pitääkö puristaa vielä viimeisetkin mehut itsestäni ja koettaa näyttää ''omalta pirteältä sekopäältä itseltäni''??
Vastaukset 6
Vanhimmat
En osa auttaaa.
Kannattaa siirtyä mielenterveyspalstalle, ja muista sielläkin. että mitään henk.koht.tietoja et anna KENELLEKKÄÄN, et edes sille, joka vertaisitukea tarjoaa. Lycka till
Miksi pitää yrittää, ole oma itsesi, mutta älä tyrkytä itseäsi ei kaikki tykkää että työnnät nokkasi heidän asioihin. Keskity omaan tavalliseen arkeesi äläkä yritä olla jokapaikassa päällepäsmärinä.
Naura silloin kuin naurattaa, itke silloin kuin itkettää. Pienistä ilonmurusista
se elämä koostuu. :) Tunteita ei saa tukahduttaa, vaan antaa tulla vaan.
Huolehdi hyvistä yöunista, sillä väsyneenä kaikki tuntuu paljon pahemmalta,
hemmottele itseäsi asioilla joista nautit. Älä yritä "esittää tai olla tarpeellinen" muille kuin itsellesi, sillä silloin et ole muillekkaan. Turha "suorittaminen" ja pingoittelu pois vaan! :) Kaikkea hyvää!
Paras keino unohtaa kaikki murheet on käyttää liian pieniä kenkiä.
Kurt Nyholm.
keino unohtaa kaikki murheet on juoda pullo jallua tyhjäksi.
Suomalainen Mies