Muutin asuntolaan Helsingissä tai tämä on kolmas ja tuttuja alkaa olla monin paikoin Stadia. Joskus käynyt porukoissa ulkona syömässä ja ryypättykkin on. Olen nytkin asuntolan päätteellä olohuoneessa ja ulkoilututtukin on Eestistä ja puhuu venäjääkin. Opiskelenkin vähän venäjää ja hiukan oppiikin mutta mikään ei riitä. Miesten asuntola ja äijiä on olohuoneessa 5-10 ja partsilla ei tarvitse yksin olla tupakalla. Jotain juttua on melkein koko ajan. Vähävaraisten ruokajonoissa ja kansainvälisiäkin tuttavuuksia.
Mutta niin yksin,niin yksin. Omien suunnitelmien kanssa. En halua vanheta yksin tai porukoissa. Olen kuitenkin oman itseni kanssa yksin vaikka olen porukoissa. Lähden tästä kaupungille parin tunnin kävelylle ja kuulen kaduilla tai liikekeskuksissa ihmisten puhuvan,milloin metrossa tai raitsikassa. Viime aikoina on ollut pari uutta tuttavuutta joiden kanssa käydä ulkoilemassa tai punttisalilla. Jotkut tutun tutut käyttävät pimeiden markkinoiden pillereitä ja en siihenkään verkostoon halua. Sosiaaliseen terveeseen verkostoon tuntuu kuuluvan juopottelu,narkkaaminen ja pillerit. Toisaalta Jeesustelu. Olen ollut molemmissa osallisena ja päälle päätteeksi saan reseptilääkkeeni ja voi olla että olen pian työkyvyttömyyseläkkeellä. Katseeni voi olla joskus lasittunut,kai siitä mitä olen nähnyt ja kokenut. Tunteet on varmaan jäätyneet ja kaikkien lääkkeiden,huumeiden,pillereiden jälkeen silmät itkee kylmiä kyyneleitä keskellä päivää väenpaljoudessa. Mikä on tunnevammainen? Onko se tätä? En kai ole yksin jos voin luottaa ja joku minua kuuntelee. Silloin minulla voi olla melkein ystävä. Vai luulenko vaan? En kai ole varma näistä asioista mutta pitkäikäisiä tuttavuuksia minulla ei ole nuoruuden aikoihin tai edes paria vuotta taaksepäin enemmän. Olen kai syrjäytynyt ja pienen elämäni asiat puhun tyhjille seinille.
En tiedä mutta parhaat juttuni hölpöttelen yksin. Pysyn silloin kasassa pienten asioitteni kanssa ja tiedän kait vähän erään uuden tuttavuuteni asioista. Tiedän yksinäisyyden. Se on sitä kun minulla ei ole ketään joka minua kuuntelisi. Ja jos onkin niin silloin viihdyn yksin ja kuuntelen mielelläni toisten juttuja. En minä terve olekkaan vaan kaiken lisäksi skitsofreenikko ja kuulen kaikenmoisia yksinäisyydessäni niin etten lopulta ole koskaan yksin vaikka tämä kaikki alkoi todellisesta yksinäisyydestä niin että sain mielikuvituskaverin joka kait onkin ollut ainoa todellinen ystäväni ja tuntee minut perin pohjin. Niin hyvin etten taida yhtä hyvää ihmisestä saada tai sen olisi kai oltava rakkautta.
Mutta niin yksin,niin yksin. Omien suunnitelmien kanssa. En halua vanheta yksin tai porukoissa. Olen kuitenkin oman itseni kanssa yksin vaikka olen porukoissa. Lähden tästä kaupungille parin tunnin kävelylle ja kuulen kaduilla tai liikekeskuksissa ihmisten puhuvan,milloin metrossa tai raitsikassa. Viime aikoina on ollut pari uutta tuttavuutta joiden kanssa käydä ulkoilemassa tai punttisalilla. Jotkut tutun tutut käyttävät pimeiden markkinoiden pillereitä ja en siihenkään verkostoon halua. Sosiaaliseen terveeseen verkostoon tuntuu kuuluvan juopottelu,narkkaaminen ja pillerit. Toisaalta Jeesustelu. Olen ollut molemmissa osallisena ja päälle päätteeksi saan reseptilääkkeeni ja voi olla että olen pian työkyvyttömyyseläkkeellä. Katseeni voi olla joskus lasittunut,kai siitä mitä olen nähnyt ja kokenut. Tunteet on varmaan jäätyneet ja kaikkien lääkkeiden,huumeiden,pillereiden jälkeen silmät itkee kylmiä kyyneleitä keskellä päivää väenpaljoudessa. Mikä on tunnevammainen? Onko se tätä? En kai ole yksin jos voin luottaa ja joku minua kuuntelee. Silloin minulla voi olla melkein ystävä. Vai luulenko vaan? En kai ole varma näistä asioista mutta pitkäikäisiä tuttavuuksia minulla ei ole nuoruuden aikoihin tai edes paria vuotta taaksepäin enemmän. Olen kai syrjäytynyt ja pienen elämäni asiat puhun tyhjille seinille.
En tiedä mutta parhaat juttuni hölpöttelen yksin. Pysyn silloin kasassa pienten asioitteni kanssa ja tiedän kait vähän erään uuden tuttavuuteni asioista. Tiedän yksinäisyyden. Se on sitä kun minulla ei ole ketään joka minua kuuntelisi. Ja jos onkin niin silloin viihdyn yksin ja kuuntelen mielelläni toisten juttuja. En minä terve olekkaan vaan kaiken lisäksi skitsofreenikko ja kuulen kaikenmoisia yksinäisyydessäni niin etten lopulta ole koskaan yksin vaikka tämä kaikki alkoi todellisesta yksinäisyydestä niin että sain mielikuvituskaverin joka kait onkin ollut ainoa todellinen ystäväni ja tuntee minut perin pohjin. Niin hyvin etten taida yhtä hyvää ihmisestä saada tai sen olisi kai oltava rakkautta.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Kirjoitelmasi oli kuin ympyrä, alkoi pisteestä ja päätyi samaan pisteeseen.
Sellaista se elämä on.
Jeesus Kristus Jumalan Poika on tullut, että ihmisellä olis elämä ja yltäkyllin. Joh. 10:10. Jospa menisit johonkin kristilliseen tilaisuuteen.
Kun Jumala saa ohjata elämää niin kyllä ajallisetkin jutut alkavat sujua. Päihteisiin ja huumeisiin älä sekaannu.
"Olen kuitenkin oman itseni kanssa yksin vaikka olen porukoissa."
Tuttu tunne. Ihminen on lopulta aina yksin itsensä kanssa, toinen ihminen jää aina johonkin välimatkan päähän.