Ihmismieli on kuin usvainen metsä. Joko hetken matkatessasi sen sisällä saavut kauniille aukiolle, tai karujen oksien risteilyttämää luolaa jossa salaperäisyydet lymyää. Itse en ole omaani metsään uskaltanut astua, seissyt vain aukean reunalla ja kurkotellen nuorten oksien ylitse. Oksissa ja puunrungoissa näen viiltoja ja arpia.
Osa viilloista on ajan myötä kuroutuneet ja sammaloituneet kauniin vihertäviksi ja osa vielä vuotaa pihkaa. Kun ei astu välillä metsään tutustumaan runkojesi viiltäjiin ja oksien katkajiin, se kietoo oksansa ympärillesi ja vetää sinut sisäänsä pimeyteen.
Tänään tunteeni purkautuivat valtavan ahdistuksen jälkeen. Olen aina iloinen ja onnellinen, koska kiersin metsäni. Tänään patoutuneisuuden vuoksi rymistelin sinne rytinällä ja löysin äsken itsei itkevän sohvalla. Henkeä ahdisti ja rintakehää kolotti. Jokin valtasi minut.
Se oli ikävä ja antautuminen. Antauduin peloilleni enkä välttele niitä.
Koin ikävää entiselle rakkaudelleni joka petti minua monesti, mutta en jaksa vihaa enään maailmaa. Maailma on minun ja minä maailman. Antaudun ikävään ja tunnen lämpöä rakkaudelleni. Nousin sohvalta ja huomasin että juuri pahimmalla hetkellä minuakin kuunneltiin ja helpottava asia tapahtui. Sain viestin ja pelottava ennakkoluulo haihtui.
Euforia. Rauha ja tyyneys. Rakastan sitä joka rakkaakseni tulee. Astun hänen kanssaan metsään jos hän pyytää. Revin hänet metsästä voimalla jolla rakkaus on joskus tähän maailmaan ilmestynyt. Mutta nyt vielä olen yksin ja siksi tänne kirjoitin, koska pakko oli jonnekkin laittaa, tämä metsäni henki joka minut metsän suosta nosti.
Osa viilloista on ajan myötä kuroutuneet ja sammaloituneet kauniin vihertäviksi ja osa vielä vuotaa pihkaa. Kun ei astu välillä metsään tutustumaan runkojesi viiltäjiin ja oksien katkajiin, se kietoo oksansa ympärillesi ja vetää sinut sisäänsä pimeyteen.
Tänään tunteeni purkautuivat valtavan ahdistuksen jälkeen. Olen aina iloinen ja onnellinen, koska kiersin metsäni. Tänään patoutuneisuuden vuoksi rymistelin sinne rytinällä ja löysin äsken itsei itkevän sohvalla. Henkeä ahdisti ja rintakehää kolotti. Jokin valtasi minut.
Se oli ikävä ja antautuminen. Antauduin peloilleni enkä välttele niitä.
Koin ikävää entiselle rakkaudelleni joka petti minua monesti, mutta en jaksa vihaa enään maailmaa. Maailma on minun ja minä maailman. Antaudun ikävään ja tunnen lämpöä rakkaudelleni. Nousin sohvalta ja huomasin että juuri pahimmalla hetkellä minuakin kuunneltiin ja helpottava asia tapahtui. Sain viestin ja pelottava ennakkoluulo haihtui.
Euforia. Rauha ja tyyneys. Rakastan sitä joka rakkaakseni tulee. Astun hänen kanssaan metsään jos hän pyytää. Revin hänet metsästä voimalla jolla rakkaus on joskus tähän maailmaan ilmestynyt. Mutta nyt vielä olen yksin ja siksi tänne kirjoitin, koska pakko oli jonnekkin laittaa, tämä metsäni henki joka minut metsän suosta nosti.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Vittu mitä paskaa!
Tarkoittaako tämä että aiot uskaltautua rakastamaan uudestaan jotain toista, vaikka sua on satutettu. Hieno asenne, jokainen ansaitsee rakkautta niin sinä kuin tuo uusi rakkaasi. Metsä on hieno elementti rauhoittava mutta kaipa mielessä olevat metsät voivat olla pelottaviakin. Hienoja että uskaltauduin kohtaamaan mörkösi.
Loukkasit taas minua kirjoittamalle tänne nettiin. Tiedät sen.
Saa nettiin muutkin kirjoittaa kuin sinä. Jos loukkaannut jonkun kirjoittelusta - puhumattakaan kirjoittelusta, jonka itse kuvittelet jonkun tekemäksi - ongelma on sinun päässäsi.
Älä ole enää surullinen, sinulla on joku joka välittää sinusta ihan oikeesti. Ehkä sinun pitää se huomata - jo?
Ei olla!!
http://www.youtube.com/watch?v=2W3fE-T8EGQ&feature=related
:)