Toivoisin kokemusta teiltä, jotka olette eläneet joko lapsellisena sinkkuna, hänen seurustelukumppanina tai myöhemmin uusioperheenä.
Itsellä on kaksi alle 5v lasta (yhteishuoltajuus). Pärjään lasten kanssa hyvin ja turvaverkkoni ympärillämme on vahva ja läheisiä ihmissuhteita on useita. Olen koulutettu, hyvässä työssä ja tulen taloudellisesti hyvin toimeen ja omaisuuttakin on. Vanha parisuhde on käsitelty ja vaaraa vanhan kaipaamisesta ei ole. Perusasiat on siis kunnossa. Lasten isä ei osallistu lapsia koskevaan päätöksen tekoon (ei jaksa, ja kun erosta on jo 2v tuskin enään muuttuu olellisesti) tai ole mukana lasten kasvatuksessa tapaamisiaan lukuunottamatta (jt. viikonloppu). Ex jaksamisen takia tiheämmät tapaamiset eivät ole mahdollista, nykyinenkään tilanne tuskin olisi mahdollinen jollei hänellä olisi uutta vaimoa huolehtimassa... Lapset palaavat isältä hyvinvoivina eli tapaamiset on sinänsä ok.
Minulle kelpaisi hyvin kumppaniksi lapseton tai lapsellinen, jos kumppani haluaisi vielä yhteisen lapsen, turvallisessa, pysyvässä, toimivassa ja rakkauteen perustuvassa suhteessa olisin hyvinkin valmis siihen. Ikä tosin rajoittaa käytettävissä olevaa aikaa. Jaksamisen kanssa itsellä tuskin tule ongelmia, kunto on kohtalainen ja spyyke vahva. Jaksoin alle kolme vuotta sitten hyvin kahden alle 2v kanssa käytännössä yksin sekä emotionaalisella että kongreettisella tasolla, vaikka olimmekin avioliitossa.
Jos nyt löytäisin kumppanin, lapset hyväksyisivät uuden kumppanin helposti ja kumppani luultavasti lasten silmissä olisi pian omaa perhettä. Lapsuudesta alkanut ihmissuhde on usein vahva. Suomalaisten näköisinä lapset ei erotu eli mies ei joutuisi kaupassa ja muualla ihmettelyn kohteeksi. Kouluikäisenä lapset alkavat jo olla varautuneempia uusia ihmisiä kohtaan ja murrosikäisenä uusi ihminen voi olla todella työläs "lanseerata". Kuitenkin taas useampi nimenomaan kokee pienet lapset kuvioksi, joka on liikaa.
Kysymykseen...Se koskee pariutuisen problematiikkaa. Onko parempi odottaa vai uskaltaa laittaa itsensä likoon mahdollisimman pian? Tähän mennessä en ole ollut aktiivinen seuranhakija. Miten alkutapailuvaihe on mennyt ja miten kumppanit on ottaneet uuden tilanteen? Mitä tekisitte toisin, jos saisitte uuden yrityksen ja voisitte hyödyntää elämänkokemustanne asiassa ja mitä kannattaa huomioida?
Olen nähnyt ystävieni ja tuttavien kautta, että yh:t pariutuu vakavasti ja useimmat vielä kohtuullisen nopeasti eli se ettei yh:t voisi ketään löytää ei pidä paikkaansa. Löytäminen voi kestää sinkkua kauemmin ja pettymyksiä saattaa ehkä tulla enemmän kuin lapsettomalla ennen kuin kolahtaa? Mies, joka muuten olisi kiinnostunut saattaa pelästyä ajatusta uusioperheen isänä. Huom! En etsi isää lapsilleni vaan itselleni kumppania ja miehen rooli muovautuu miehen toiveiden mukaan: haluaako olla perheessä täysivaltainen vanhempi vai äidin miesystävä. Ja luultavasti roolit vaihtuvat myös ajan kanssa, sen mukaan miten elämä etenee. Tuskin kukaan haluaa heti kasvatusvastuuta jakaa, vaikka myöhemmin vaikka yhteisten lasten kautta ajatus voi olla luonteva.
Mitkä uuden kumppanin "roolit" eivät ole toimineet ja miten asia hoituisi parhaiten alusta asti? Miten uutta puolisoa voi parhaiten tukea uudessa roolissa? Miten olette kohdanneet ongelman, jos mies ei olisi valmis vakavaan seurusteluun, mutta haluaa silti seurustella. En ole päässyt ajatuksissani niin pitkälle, että osaisin eritellä omaa kantaani tähän. Lapsille ei voi tietenkään esitellä parin kuukauden ihmettä, mutta ilman esittelyä yhteinen aika ei mitenkään riitä parisuhteeksi (joka toinen vkonloppu systeemillä homma ei voi ikuisesti jatkua). Ylimääräinen viikottainen yhteinen ilta yö hoituu varmasti tutustumisvaiheessa, vaikka mummin avulla, mutta jatkuvana järjestelynä se olisi isovanhemmille kohtuuton.
Kaikki asiallinen keskustelu ja kokemukset on tervetulleita. Asia on mietityttänyt itseäni paljon viime aikoina, ehkä osaatte antaa minulle uusia näkökulmia.
Itsellä on kaksi alle 5v lasta (yhteishuoltajuus). Pärjään lasten kanssa hyvin ja turvaverkkoni ympärillämme on vahva ja läheisiä ihmissuhteita on useita. Olen koulutettu, hyvässä työssä ja tulen taloudellisesti hyvin toimeen ja omaisuuttakin on. Vanha parisuhde on käsitelty ja vaaraa vanhan kaipaamisesta ei ole. Perusasiat on siis kunnossa. Lasten isä ei osallistu lapsia koskevaan päätöksen tekoon (ei jaksa, ja kun erosta on jo 2v tuskin enään muuttuu olellisesti) tai ole mukana lasten kasvatuksessa tapaamisiaan lukuunottamatta (jt. viikonloppu). Ex jaksamisen takia tiheämmät tapaamiset eivät ole mahdollista, nykyinenkään tilanne tuskin olisi mahdollinen jollei hänellä olisi uutta vaimoa huolehtimassa... Lapset palaavat isältä hyvinvoivina eli tapaamiset on sinänsä ok.
Minulle kelpaisi hyvin kumppaniksi lapseton tai lapsellinen, jos kumppani haluaisi vielä yhteisen lapsen, turvallisessa, pysyvässä, toimivassa ja rakkauteen perustuvassa suhteessa olisin hyvinkin valmis siihen. Ikä tosin rajoittaa käytettävissä olevaa aikaa. Jaksamisen kanssa itsellä tuskin tule ongelmia, kunto on kohtalainen ja spyyke vahva. Jaksoin alle kolme vuotta sitten hyvin kahden alle 2v kanssa käytännössä yksin sekä emotionaalisella että kongreettisella tasolla, vaikka olimmekin avioliitossa.
Jos nyt löytäisin kumppanin, lapset hyväksyisivät uuden kumppanin helposti ja kumppani luultavasti lasten silmissä olisi pian omaa perhettä. Lapsuudesta alkanut ihmissuhde on usein vahva. Suomalaisten näköisinä lapset ei erotu eli mies ei joutuisi kaupassa ja muualla ihmettelyn kohteeksi. Kouluikäisenä lapset alkavat jo olla varautuneempia uusia ihmisiä kohtaan ja murrosikäisenä uusi ihminen voi olla todella työläs "lanseerata". Kuitenkin taas useampi nimenomaan kokee pienet lapset kuvioksi, joka on liikaa.
Kysymykseen...Se koskee pariutuisen problematiikkaa. Onko parempi odottaa vai uskaltaa laittaa itsensä likoon mahdollisimman pian? Tähän mennessä en ole ollut aktiivinen seuranhakija. Miten alkutapailuvaihe on mennyt ja miten kumppanit on ottaneet uuden tilanteen? Mitä tekisitte toisin, jos saisitte uuden yrityksen ja voisitte hyödyntää elämänkokemustanne asiassa ja mitä kannattaa huomioida?
Olen nähnyt ystävieni ja tuttavien kautta, että yh:t pariutuu vakavasti ja useimmat vielä kohtuullisen nopeasti eli se ettei yh:t voisi ketään löytää ei pidä paikkaansa. Löytäminen voi kestää sinkkua kauemmin ja pettymyksiä saattaa ehkä tulla enemmän kuin lapsettomalla ennen kuin kolahtaa? Mies, joka muuten olisi kiinnostunut saattaa pelästyä ajatusta uusioperheen isänä. Huom! En etsi isää lapsilleni vaan itselleni kumppania ja miehen rooli muovautuu miehen toiveiden mukaan: haluaako olla perheessä täysivaltainen vanhempi vai äidin miesystävä. Ja luultavasti roolit vaihtuvat myös ajan kanssa, sen mukaan miten elämä etenee. Tuskin kukaan haluaa heti kasvatusvastuuta jakaa, vaikka myöhemmin vaikka yhteisten lasten kautta ajatus voi olla luonteva.
Mitkä uuden kumppanin "roolit" eivät ole toimineet ja miten asia hoituisi parhaiten alusta asti? Miten uutta puolisoa voi parhaiten tukea uudessa roolissa? Miten olette kohdanneet ongelman, jos mies ei olisi valmis vakavaan seurusteluun, mutta haluaa silti seurustella. En ole päässyt ajatuksissani niin pitkälle, että osaisin eritellä omaa kantaani tähän. Lapsille ei voi tietenkään esitellä parin kuukauden ihmettä, mutta ilman esittelyä yhteinen aika ei mitenkään riitä parisuhteeksi (joka toinen vkonloppu systeemillä homma ei voi ikuisesti jatkua). Ylimääräinen viikottainen yhteinen ilta yö hoituu varmasti tutustumisvaiheessa, vaikka mummin avulla, mutta jatkuvana järjestelynä se olisi isovanhemmille kohtuuton.
Kaikki asiallinen keskustelu ja kokemukset on tervetulleita. Asia on mietityttänyt itseäni paljon viime aikoina, ehkä osaatte antaa minulle uusia näkökulmia.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Odota ihmeessä vielä... parisuhteita on monenlaisia, myös sellaisia, joita ei viedä sotkemaan lasten elämää. Oliko mies lapseton, ole varovainen. Hän ei ehkä jaksa lapsiesi kanssa asumista. On ihan eri asia tapailla kuin tunkea yhteiseen kotiin. Ja miehet usein eivät osaa tunnustaa tappiota, kun perhe menee pieleen, vaan oireilevat sitten muilla tavoin.
Hei
Heti alkuun on varoitettava, että tulet myös niitä asiattomia kommentteja saamaan, varaudu niihin.
Oma isäni sanoi, kun yli kaksikymmentä vuotta sitten leskeksi jäätyään löysi naisen elämäänsä, että ihmistä ei ole tehty yksineläjäksi. Itse olen ihan samaa mieltä.
Minusta kertomasi mukaan elämäsi on juuri sillä mallilla, että miksi et voisi seurustella jos sopivan kumppanin löydät.
Jos ero on käsitelty puolin ja toisin ja lapsetkin avoimia uudelle suhteelle niin ei kun siitä vaan ! Se, että löytää sen sopivan, sekin vie aikaa, joten ei kun verkot veteen :)
konkreettisella tasolla asia vasta selviää, ei jossitellen
Kirjoituksestasi päätellen olet korkeasti koulutettu nainen joka on hankkinut lapset yli kolmekymppisenä, joten perheen perustaminen uudestaan alkaa tosiaan olla loppusuoralla. Minä en ainakaan aikaillut vuotta kauempaa uuden etsintää, mutta siihen vaan hurahti yllättäen lähes viisi. Todellisuudessa lykkääminen ei todellakaan kannata, jos kerran itse kaipaat kumppania. Asia on todellisuudessa kiinni juuri siitä mitä itse kaipaat. Lapset voivat paremmin kun itsekin olet tyytyväinen ja jaksatkin paremmin pidemmän päälle kaikkea heidän kanssaan.
Toinen asia on se, että alle kouluikäiset hyväksyvät uuden kumppanin yleensä hyvin äkkiä kun taas toisella kymmenellä se on taas hyvin vaikeaa monelle. Eli koska tuskin haluat odottaa uutta parisuhdetta 15-vuotta, suosittelen katselemaan ympärillesi ja toivo, että joku tulee vastaan
Arvaat oikein, olen saanut lapset yli kolmekymppisenä ja olen korkeasti koulutettu. T
Kaipaan nimenomaan kumppania itselleni. Ihmistä, jonka kanssa jakaa elämän ilot ja surut. Ihmistä, joka olisi henkinen sielunkumppani ja jonka kanssa fyysinen läheisyys tuntuisi hyvältä. Olen myös miettinyt, että jos en ala aktivoitumaan kumppanin etsinnässä myös aika voi huonontaa mahdollisuuksia. Pidempi aika yksin lasten kanssa varmasti vaikuttaa uuden ihmisen pääsemistä perheen täysipainoiseksi jäseneksi.
Olen miettinyt miten lapset kokee miesystäväni, mutta ainakin isän uusi on otettu avosylin vastaan ja hyvin nopeasti lapset ovat "laskeneet hänet perheeseen kuuluvaksi". Taitaa olla totuus, että miten uusi ihminen tulee kuvioon ja annetaanko lapsille aikaa tottua asiaan, on olellisin asia muutoksen onnistumisessa.
Hei,
meillä ainakin tapailtiin aika pitkään ennen yhteenmuuttoa ja lapset olivat innoissaan ja kyselivät koska mennään naimisiin ja koska muutetaan kaikki yhteen. vaikeuksia varmasti tulee, mutta ei pidä luovuttaa riitelyvaiheessa ja kannattaa kysellä kokemuksia muilta uusperheellisiltä vaikka SUPLI:sta.
katselet rauhassa, ei väkisin ja jos oikeanoloinen kumppani tulee kohdalle, ole rohkea ja katso mitä seuraa. Ihan nopeasti ei varmaan kannata uutta ihmistä tuoda lasten elämään, vaan vasta kun seurustelu on jo vakavammalla pohjalla. Tietysti kannattaa uusi mies myös lapsilla katsastuttaa ja hyväksyttää. Jollei mies hyväksyisi lapsia tai toisinpäin niin varmaan ei silloin olisi suhteella oikeaa tulevaisuutta.
Surullista kun sinisilmäisiä naisia vain riittää. Eikö ole jo yleisönosastot pullollaan
kirjoituksia uusioperheistä ja siitä helvetistä mitä se voi olla. Hoitaisit kunnialla olemassa olevat lapsesi, sinullahan riittää energiaa ja psyykettä niille, vai haluatko todella katsoa mihin pinnasi riittää ?
Hoida lapsesi ensin omilleen. Uusperhe on sellainen riski lapsille ettei sitä tule kokeilla. Ja oletko itse valmis siihen, että miehellä on lapsia ja silloin sinusta tulisi äitipuoli. Kykenisitkö pitämään mustasukkaisuutesi kurissa? Mietipä vielä viidennenkin kerran. Lapset eivät ole mitään koekaniineja aikuisten perhekokeiluille.