Siinäpä se, en oikein tiedä mihin olisin tämän kirjoituksen laittanut joten laitoin sen sitten tähän tunteiden merkityksessä.
Elämäni on siis onnellista, minulla on hyviä ystäviä, hyvä perhe, syön hyvin ja nukunkin ihan hyvin.. kaikki päällisin puolin siis kohdillaan.
En tiedä mitä tämä tilanne on nyt puolen vuoden verran ollut, yksinkertaisesti mikään ei enää vain kiinnosta. Erosin pitkäaikaisesta suhteesta pari vuotta sitten, sen jälkeen meni aika mukavasti sinkkuna ja ystävien kanssa hauskanpidon merkeissä yms.. jotenkin kaikki muuttui puoli vuotta sitten kun tapasin miehen josta todella välitin, kävimme muutamat kerrat ulkona ja tutustuimme, epäilisin että meillä oli kaikki ainekset hyvään ja onnistuneeseen suhteeseen mutta koska koin aika pahan takapakin pidempiaikaisessa suhteessa pelkäsin osittain etten ole valmis uuteen suhteeseen, ja osittain en kyennyt luottamaan enää "uusiin" ihmisiin joten näin "paremmaksi" antaa tuon miehen olla, koska tuskinpa siitä pitkällä juoksulla mitään tulee jos alussa jo on noin epäilevät asenteet.
Sen jälkeen on alkanut joku ihme tyhjiö elämä,
välillä kaipaan tuota miestä ja pelkään tehneeni väärin, tunnen yksinäisyyttä.
Silti tiedän etten olisi kyennyt suhteeseen ja olen onnellinen päätöksestäni.
Noihin aikoihin vain kun hänet "hylkäsin" loppui mielenkiinto käytännössä kaikkeen, pidän kyllä yhteyksiä ystävieni kanssa, näen heitä usein ja käymme ulkona, en silti jaksaisi edes soittaa heille, en nähdä heitä, en löydä mielenkiintoa mihinkään, todellisuudessa tahtoisin vain maata sängyssä, nukkua ja tuijottaa kattoa.
Perheeni kanssa on hyvät välit, heitäkin käyn katsomassa mutta tuntuu että se on vain velvollisuudentunteesta, koska en tahdo heidän huolestuvan että miksei minua näy yms, mutta pelkkä puhuminen ja heidän näkemisensä tuntuu väkinäiseltä, kaikki, työssäkäynnistä lähtien tuntuu väkinäiseltä ja pakotetulta, en saa iloa mistään mitä elämässäni teen enkä tajua miksi nämä tunteet ovat näin. Perusluonteeltani olen kuitenkin aina ollut positiivinen ihminen, enkä tosiaan ole kokenut sinkkuutta ja yksineloa mitenkään vaikeaksi, olen kuitenkin aina uskonut että kaikki tulee kun on tullakseen.
Nyt ei vain tunnu enää siltäkään, ei miltään.
En tajua että mitä sisältöä edes voisin hankkia elämääni koska käytännössä minulla on jo kaikki, hyvät ystävät, urheilen, ulkoilen, syön hyvin yms yms.. en ole siis jämähtänyt kuitenkaan paikalleni vaikka sen tahtoisin tehdä juuri nyt.
Mitä olette tehneet kun elämä tuntuu täysin.. no, turhalta?
Tahtoisin löytää saman ilon elämää kohtaan minkä olen aina omannut.
Elämäni on siis onnellista, minulla on hyviä ystäviä, hyvä perhe, syön hyvin ja nukunkin ihan hyvin.. kaikki päällisin puolin siis kohdillaan.
En tiedä mitä tämä tilanne on nyt puolen vuoden verran ollut, yksinkertaisesti mikään ei enää vain kiinnosta. Erosin pitkäaikaisesta suhteesta pari vuotta sitten, sen jälkeen meni aika mukavasti sinkkuna ja ystävien kanssa hauskanpidon merkeissä yms.. jotenkin kaikki muuttui puoli vuotta sitten kun tapasin miehen josta todella välitin, kävimme muutamat kerrat ulkona ja tutustuimme, epäilisin että meillä oli kaikki ainekset hyvään ja onnistuneeseen suhteeseen mutta koska koin aika pahan takapakin pidempiaikaisessa suhteessa pelkäsin osittain etten ole valmis uuteen suhteeseen, ja osittain en kyennyt luottamaan enää "uusiin" ihmisiin joten näin "paremmaksi" antaa tuon miehen olla, koska tuskinpa siitä pitkällä juoksulla mitään tulee jos alussa jo on noin epäilevät asenteet.
Sen jälkeen on alkanut joku ihme tyhjiö elämä,
välillä kaipaan tuota miestä ja pelkään tehneeni väärin, tunnen yksinäisyyttä.
Silti tiedän etten olisi kyennyt suhteeseen ja olen onnellinen päätöksestäni.
Noihin aikoihin vain kun hänet "hylkäsin" loppui mielenkiinto käytännössä kaikkeen, pidän kyllä yhteyksiä ystävieni kanssa, näen heitä usein ja käymme ulkona, en silti jaksaisi edes soittaa heille, en nähdä heitä, en löydä mielenkiintoa mihinkään, todellisuudessa tahtoisin vain maata sängyssä, nukkua ja tuijottaa kattoa.
Perheeni kanssa on hyvät välit, heitäkin käyn katsomassa mutta tuntuu että se on vain velvollisuudentunteesta, koska en tahdo heidän huolestuvan että miksei minua näy yms, mutta pelkkä puhuminen ja heidän näkemisensä tuntuu väkinäiseltä, kaikki, työssäkäynnistä lähtien tuntuu väkinäiseltä ja pakotetulta, en saa iloa mistään mitä elämässäni teen enkä tajua miksi nämä tunteet ovat näin. Perusluonteeltani olen kuitenkin aina ollut positiivinen ihminen, enkä tosiaan ole kokenut sinkkuutta ja yksineloa mitenkään vaikeaksi, olen kuitenkin aina uskonut että kaikki tulee kun on tullakseen.
Nyt ei vain tunnu enää siltäkään, ei miltään.
En tajua että mitä sisältöä edes voisin hankkia elämääni koska käytännössä minulla on jo kaikki, hyvät ystävät, urheilen, ulkoilen, syön hyvin yms yms.. en ole siis jämähtänyt kuitenkaan paikalleni vaikka sen tahtoisin tehdä juuri nyt.
Mitä olette tehneet kun elämä tuntuu täysin.. no, turhalta?
Tahtoisin löytää saman ilon elämää kohtaan minkä olen aina omannut.
Vastaukset 2
Vanhimmat
Otas yhteyttä tuohon mieheen, josta välität... tutustukaa kunnolla toisiinne ja katsokaa päivä kerrallaan. Jos miehellä riittää kärsivällisyyttä kanssasi niin eihän sitä tiedä mitä tapahtuu ajan kanssa. Ei kannata vaatii itseltään liikoja nyt, olet selvästikin masentunut. Ammattiauttajaa kannattaa tosissaan myös harkita, jos fiilikset on noin olemattomat. Kannattaa tosissaan miettiä, mitä teet... paikoilleen ei kannata jämähtää, elämä on turhan lyhyt sellaiseen. Voimia!
Kiitos vastauksestasi.
Olen kyllä harkinnut ottavani yhteyttä tuohon mieheen, mutta tulen hänet pakostakin näkemään ennemmin tai myöhemmin.
Syy miksen ole ottanut yhteyttä on ollut juuri se että tiedän hänet vielä näkeväni ja viimeistään siinä kohtaa saan varmuuden mitä tunnen, enkä tahdo hänen elämäänsä lähteä sekoittamaan yhteydenotoillani nyt, sen jälkeen kun tein selväksi etten tahdo enempää tällä hetkellä, hänellä ei itselläkään ole varsinaisesti ollut helpoimmat ajat elämässään joten en tahdo sekoittaa pakkaa entisestään..
Ammattiauttajaa olen myöskin harkinnut, mutta kuitenkin on päiviä milloin asiat näyttää hyviltä ja elämä tuntuu ihan elämisen arvoiselta, ongelma on vaan juuri siinä ettei vaan kiinnosta.. paikkakunnan vaihtamistakin olen miettinyt mutta toisaalta tuntuu järkyttävän raskaalta ajatukselta edes miettiä että kaikki pitäisi aloittaa alusta.. en usko että löytäisin energiaa (tai kiinnostusta) luoda uusia ystävyyssuhteita, työpaikkoja tai käytännössä mitään, ja tottakai se omalla tavallaan tekisi mielettömän pahaa jättää kaikki minkä on rakentanut kilometrien päähän..
Toivon että tuleva kesä tekee muutosta tähän fiilikseen, olen ajatellut että tämä olisi jonkinsortin syysmasennusta tms mutta en oikein tiedä siitäkään..
en kai ole koskaan elämässäni ollut kunnolla tuuliajolla koska sitä nämä tunteet kai jotenkin on, ei saa mistään kiinni eikä oikein edes tiedä mistä pitäisi saada kiinni.
Tuosta miehestä vielä, tiedän kyllä että hänellä riittäisi kärsivällisyyttä kanssani, hän on mahtava tapaus ja välitän kyllä hänestä edelleen, mutta en usko siihen että yksi ihminen pystyisi paikkaamaan kaikki nämä tunteet, ja mielestäni olisi osittain epäreilua, jos alkaisin hänen kanssaan uudestaan pitämään kontakteja ja yrittäisin elää suhteessa hänen kanssaan luulen että asettaisin odotukset liian korkealle, odottaisin että hän tekee minusta "kokonaisen" eikä siitä ole kyse nyt, enemmänkin siitä että en tiedä enää yhtään missä pitäisi olla tai mennä, raivostuttaa ja turhauttaa kun ei tiedä itsekään missä vika on tällä hetkellä, muuta kuin omassa ajatusmaailmassa.