Olin aina ajatellut, että sitten kun minä joskus
saan lapsen, ratkaisen kaikki asiat
mahdollisimman rauhallisesti ja enimmäkseen
keskustelemalla. Mutta sitten kun lapsi syntyi,
se ei ollutkaan niin helppoa, se hirveä huutava
akka jota kauhistelin ennen olenkin nyt monta
kertaa huomannut olevani itse. Teen monia
virheitä joita kadun jälkeenpäin, enkä aina yllä
sille tasolle mitä itse äideiltä vaatisin. Onko
joku huomannut itsessään jotain samantapaista?
saan lapsen, ratkaisen kaikki asiat
mahdollisimman rauhallisesti ja enimmäkseen
keskustelemalla. Mutta sitten kun lapsi syntyi,
se ei ollutkaan niin helppoa, se hirveä huutava
akka jota kauhistelin ennen olenkin nyt monta
kertaa huomannut olevani itse. Teen monia
virheitä joita kadun jälkeenpäin, enkä aina yllä
sille tasolle mitä itse äideiltä vaatisin. Onko
joku huomannut itsessään jotain samantapaista?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Olen todennut, että on ihan eri asia katsoa
vierestä lasten kasvattamista kuin kasvattaa itse
omia lapsiaan. Omien lasten myötä nousevat
pintaan lapsuudenkodin mallit ja kokemukset, ja
ainakin minulla on ollut (ja on edelleen) niissä
paljon käsittelemistä, vaikka luulin että minulla
oli ollut hyvä lapsuus.
Olen jo aikuistunut sen verran, että tajuan
etteivät omat vanhempani ole täydellisiä. Tiedän
senkin, etten voi olla täydellinen äiti. Kunpa
vielä hyväksyisin sen käytännössä enkä vaatisi
liikaa itseltäni ja lapsiltani!
Mustakin on tullut kauhea! Hermot on todella
pinnassa joskus ja siitä kärsii niin mies kuin
lapsetkin. Millon tää loppuu? Kaipaan vanhaa
minääni, oon usein väsynyt ja masentunut,
eristäydyn ulkomaailmasta enkä jaksa tavata
ihmisiä. Ehkäpä asiat paranee kun lapsoset
kasvaa...
Kuulostaa tutulta...
Kun lapseni möyri vielä massussani, elin
ruusunpunaisissa unelmissani ja uskoin olevani
ihana ja lempeä äiti, joka ei koskaan menetä
hermojaan ja käyttäydy rumasti. Ajattelin, että
jos vauva huutaa, hyssyttelen häntä lempeästi
käsivarsillani... klup! Mikä harha.
Kun poika syntyi ja huusi ekat kuukaudet yöt
päivät läpeensä, huomasin itsessäni
epämiellyttäviä puolia, joihin en ollut aikonut
syyllistyä. Aina en jaksanut pidellä lasta
sylissä, vaan huusin ja möykkäsin, myös
miehelleni. Ja vaikka lapsi on jo iso ja
tottelevainen, en jaksa aina olla kärsivällinen.
Ehkä asiaa hankaloittaa se, että olen aina ollut
lyhytpinnainen räjähtelijä, samoin on lapsemme.
Hänestä näki jo muutaman viikon ikäisenä, että
luonnetta ja omaa tahtoa löytyy tästä kääröstä...
ja yhteentörmäyksiä sattuu aina välillä.
Olet siis ihan tavallinen äiti ja varmasti paras
lapsellesi. Meillä äideillä on vaan tapana kantaa
syyllisyyttä vähän joka asiasta, turhaan.
Muista vain näyttää lapsellesi, että välität
hänestä, vaikka joskus räjähteletkin.
Lapsestammekin on kasvanut tasapainoinen ja
onnellinen ihminen, vaikka kotona joskus
huudetaan ja lujaa!
Keväistä auringonpaistetta elämääsi!
sellaista se välillä on .mulla oli alussa mutta
nyt on helpottanu kun lapset on vähän vanhempia
(3 ja 4 vuotiaat)