Alla olikin aiheeseen liittyen toinen keskustelu, mutta alkoi mennä semmoiseksi, että avaanpa uuden.
Eli nämä paino- ja kroppajutut askarruttaa mieltä täälläkin. Avaudun ihan pitkän kaavan mukaan kohtalotovereiden toivossa... lueskelin eilen vauvalehtiä ja siellä oli niin paljon tätä "rakastan vartaloani, uudet pyöreät muodot ovat merkkejä lapsistani jne"-tyyppistä keskustelua, jota kyllä kadehdin, mutta en valitettavasti yhtään osaa samaistua.
Ensin faktaa. En hoksannut käydä vaa'alla heti synnytyksen jälkeen tai kotiuduttua, joten en tarkkaan tiedä paljonko tarkalleen lähti jo synnytyksessä. Mutta äskettäin olleessa jälkitarkastuksessa kiloja oli lähtenyt noin yhdeksän. Lapsi siis reilut kaksi kuukautta nyt. Kaikkiaan mulle tuli raskausaikana 18 kg lisää painoa, aika paljon mielestäni. Harmittaa sekin, kun tässä välillä jo kotona painoin vähemmän kuin neuvolassa viime viikolla. Ruokavalio on ollut vähän sitä sun tätä, ja olen kai hölmönä uskonut jotain vanhaa viisautta että imetysaikana voi syödä mitä vaan... kun ollaan vaunulenkkeiltykin ahkerasti. Mutta eipä näköjään voikaan, ei ne kilot imettäessäkään ihan itsestään haihdu.
Jostain syystä stressaan välillä kropastani aika lailla. Ristiriitaista, mitä väsyneempi olen ja mitä vaativammalla tuulella vauva on, sitä pahemmalta musta tuntuu omassa kropassani. Vois kuvitella että silloin ei ehtis moista ajatellakaan. Mutta jotenkin juuri silloin iskee ajatus, että en ikinä ehdi tehdä tälle asialle mitään, en ehdi ajatella terveellistä syömistä, ei tästä laihuttamisesta(kaan) mitään tule jne. Ja että olis mukavampi olla jos peilistä katsoisi se ihminen jonka siellä tottui näkemään ja vaatteet mahtuisi päälle. Muutkin kuin se yksi ja ainut huppari (vaikka samahan se on mitä päällä on, kun eihän tässä mihinkään ihmisten ilmoille pääse, ajattelen toisaalta tällaisinä hetkinä...). Olisi edes se asia järjestyksessä ja ookoo tässä kaaoksessa. Päätän, että tänään ja huomenna ja kaikkina muinakin päivinä, kun mies tulee töistä syön enää vain kevyesti ja jumppaan, ihan kotijumpalla olen laihduttanut aiemminkin. Mutta arvatkaapa vaan jaksanko tehdä näin sitten enää illalla, univelkaisena, nälkäisenä jne?
Jotain tervettä mun korvien välissä on tapahtunut, vai onko kropan malli jotenkin muuttunut, sillä en tästä murehtimisesta huolimatta varsinaisesti koe itseäni lihavaksi. Painan melkein saman verran kuin nuorempana painavimmillani ja sen aikaisia valokuvia en kärsi edes katsoa. Silloin sain tiputettua 17 kiloa, normaalipainon alarajoille asti ja ennen raskautta meni vuosikaudet terveellisesti niin, että bmi oli 21. Tälläkin hetkellä olen normaalipainon sisällä bmi:n mukaan, mutta kun peilistä katsoo vieraan ja epämiellyttävän näköinen typykkä, niin siinä ei numerot taas mua paljon lohduta. Lisättäköön, että tyytyväinenhan en ollut koskaan, eli tuolla pääkopassa tosiaan joku mättää.
Yksi ja melkeinpä tärkein näkökulma tähään asiaan on sitten se, että mulla on nyt ihana pieni tytär, jolle en haluaisi antaa perinnöksi näitä painokomplekseja! Haluaisin opettaa ja osoittaa omilla teoillani ja puheillani, että ihan muut asiat ovat niitä tärkeimpiä. Ja vaikka itsestä pitääkin pitää hyvää huolta, niin elämäntehtävänä ei saa olla kiloista stressaaminen eikä kauneus ole yhtä kuin laihuus. Itselläni on tässä vielä paljon opittavaa.... onneksi on vielä jokunen vuosi aikaa prosessoida näitä juttuja, ennen kuin tuo pirpana alkaa minusta esimerkkiä katsomaan.
Ihan toivottomana en itseäni pidä, koska hyvinä ja onnellisina hetkinä pystyn unohtamaan koko painoasian ja kroppani kauneusvirheet. Pystyn myös ajattelemaan sillä tavalla positiivisesti, että jos näin kovasti tahdon, laihdutus kyllä onnistuu tälläkin kertaa. Jos ei vauhdikkaasti, niin sitten hitaasti mutta varmasti.
Sellaista. Mites te muut koette vartalonne uudessa tilanteessa? Hyväksyttekö murisematta, että kun kaikki muu on muuttunut, muuttukoon vartalokin? Konkreettisia, tilanteeseen sopivia (helppoja, nopeita ja terveellisiä) vinkkejä otetaan myös mieluusti vastaan. Kitukuurillehan tässä ei voi alkaa. Mä niin tykkäisin esimerkiksi korvata aterioita Nutrilett-patukoilla, mutta sen verran on järkeä vielä päässä, että en niihin kajoa, kun niitä ei kerran suositella. Olen aikoinaan laihdutellut myös vähentämällä rasvan käyttöä ihan minimiin, mutta sitäkään ei nyt imetysaikana uskalla tehdä. Ja muutenkin pitäisi jaksaa ja paljon, eli kaloreita ei pystyne nyt hirveän alas vetämään. Summa summarum, järki ja kohtuus olisi tarkoitus pitää mukana tässä hommassa, mutta S-koon vaatteita ajattelin kuitenkin kesää varten tilailla... ;)
Eli nämä paino- ja kroppajutut askarruttaa mieltä täälläkin. Avaudun ihan pitkän kaavan mukaan kohtalotovereiden toivossa... lueskelin eilen vauvalehtiä ja siellä oli niin paljon tätä "rakastan vartaloani, uudet pyöreät muodot ovat merkkejä lapsistani jne"-tyyppistä keskustelua, jota kyllä kadehdin, mutta en valitettavasti yhtään osaa samaistua.
Ensin faktaa. En hoksannut käydä vaa'alla heti synnytyksen jälkeen tai kotiuduttua, joten en tarkkaan tiedä paljonko tarkalleen lähti jo synnytyksessä. Mutta äskettäin olleessa jälkitarkastuksessa kiloja oli lähtenyt noin yhdeksän. Lapsi siis reilut kaksi kuukautta nyt. Kaikkiaan mulle tuli raskausaikana 18 kg lisää painoa, aika paljon mielestäni. Harmittaa sekin, kun tässä välillä jo kotona painoin vähemmän kuin neuvolassa viime viikolla. Ruokavalio on ollut vähän sitä sun tätä, ja olen kai hölmönä uskonut jotain vanhaa viisautta että imetysaikana voi syödä mitä vaan... kun ollaan vaunulenkkeiltykin ahkerasti. Mutta eipä näköjään voikaan, ei ne kilot imettäessäkään ihan itsestään haihdu.
Jostain syystä stressaan välillä kropastani aika lailla. Ristiriitaista, mitä väsyneempi olen ja mitä vaativammalla tuulella vauva on, sitä pahemmalta musta tuntuu omassa kropassani. Vois kuvitella että silloin ei ehtis moista ajatellakaan. Mutta jotenkin juuri silloin iskee ajatus, että en ikinä ehdi tehdä tälle asialle mitään, en ehdi ajatella terveellistä syömistä, ei tästä laihuttamisesta(kaan) mitään tule jne. Ja että olis mukavampi olla jos peilistä katsoisi se ihminen jonka siellä tottui näkemään ja vaatteet mahtuisi päälle. Muutkin kuin se yksi ja ainut huppari (vaikka samahan se on mitä päällä on, kun eihän tässä mihinkään ihmisten ilmoille pääse, ajattelen toisaalta tällaisinä hetkinä...). Olisi edes se asia järjestyksessä ja ookoo tässä kaaoksessa. Päätän, että tänään ja huomenna ja kaikkina muinakin päivinä, kun mies tulee töistä syön enää vain kevyesti ja jumppaan, ihan kotijumpalla olen laihduttanut aiemminkin. Mutta arvatkaapa vaan jaksanko tehdä näin sitten enää illalla, univelkaisena, nälkäisenä jne?
Jotain tervettä mun korvien välissä on tapahtunut, vai onko kropan malli jotenkin muuttunut, sillä en tästä murehtimisesta huolimatta varsinaisesti koe itseäni lihavaksi. Painan melkein saman verran kuin nuorempana painavimmillani ja sen aikaisia valokuvia en kärsi edes katsoa. Silloin sain tiputettua 17 kiloa, normaalipainon alarajoille asti ja ennen raskautta meni vuosikaudet terveellisesti niin, että bmi oli 21. Tälläkin hetkellä olen normaalipainon sisällä bmi:n mukaan, mutta kun peilistä katsoo vieraan ja epämiellyttävän näköinen typykkä, niin siinä ei numerot taas mua paljon lohduta. Lisättäköön, että tyytyväinenhan en ollut koskaan, eli tuolla pääkopassa tosiaan joku mättää.
Yksi ja melkeinpä tärkein näkökulma tähään asiaan on sitten se, että mulla on nyt ihana pieni tytär, jolle en haluaisi antaa perinnöksi näitä painokomplekseja! Haluaisin opettaa ja osoittaa omilla teoillani ja puheillani, että ihan muut asiat ovat niitä tärkeimpiä. Ja vaikka itsestä pitääkin pitää hyvää huolta, niin elämäntehtävänä ei saa olla kiloista stressaaminen eikä kauneus ole yhtä kuin laihuus. Itselläni on tässä vielä paljon opittavaa.... onneksi on vielä jokunen vuosi aikaa prosessoida näitä juttuja, ennen kuin tuo pirpana alkaa minusta esimerkkiä katsomaan.
Ihan toivottomana en itseäni pidä, koska hyvinä ja onnellisina hetkinä pystyn unohtamaan koko painoasian ja kroppani kauneusvirheet. Pystyn myös ajattelemaan sillä tavalla positiivisesti, että jos näin kovasti tahdon, laihdutus kyllä onnistuu tälläkin kertaa. Jos ei vauhdikkaasti, niin sitten hitaasti mutta varmasti.
Sellaista. Mites te muut koette vartalonne uudessa tilanteessa? Hyväksyttekö murisematta, että kun kaikki muu on muuttunut, muuttukoon vartalokin? Konkreettisia, tilanteeseen sopivia (helppoja, nopeita ja terveellisiä) vinkkejä otetaan myös mieluusti vastaan. Kitukuurillehan tässä ei voi alkaa. Mä niin tykkäisin esimerkiksi korvata aterioita Nutrilett-patukoilla, mutta sen verran on järkeä vielä päässä, että en niihin kajoa, kun niitä ei kerran suositella. Olen aikoinaan laihdutellut myös vähentämällä rasvan käyttöä ihan minimiin, mutta sitäkään ei nyt imetysaikana uskalla tehdä. Ja muutenkin pitäisi jaksaa ja paljon, eli kaloreita ei pystyne nyt hirveän alas vetämään. Summa summarum, järki ja kohtuus olisi tarkoitus pitää mukana tässä hommassa, mutta S-koon vaatteita ajattelin kuitenkin kesää varten tilailla... ;)
Vastaukset 4
Vanhimmat
Hohhoijjaa.. Täällä me nyt saamme lukea, kuinka äidit valittavat omista vartalo-ongelmistaan ja varmaan se kuuluu kotonakin ja ihan lapsille saakka!
Ja sitten ihmetellään että mistä tämä laihuuden ihannointi johtuu? HELV!!! Me itse sen aiheutamme. En minä ole koskaan tavannut miestä, joka olisi koskaan ikinä sanonut naista lihavaksi!!!! EN IKINÄ!
Niinhän se menee "Äiti lukee lehdetä kuinka pitää olla laiha ja mahtua s-koon vaatteisiin. Vain laiha on kaunis. Äiti seisoo peilin edessä ja sanoo huh huh kun on karmeet reidet tai sanoo en mä enää voi ottaa ku oon niin läski.. Tai sanoo tästä miehelleen/ystävällee... Jokatapauksessa tytär/poika seisoo siinä vieressä ja kuulee. Hän automaattisesti matkii äitiään ja lopettaa syömisen ja hankkii huonon itsetunnon.. Lehdet ja muuu laihuuden ihannointi auttaa ongelmien syntymistä, mutta äideillä on suurin vaikutus! Että ottakaa nyt se pää pois sieltä läskienne lomasta ja katsokaa niitä ihania lapsia! Hirveää että voitte vihata vartaloanne, joka kuitenkin juuri teki teille elämääkin arvokkaamman lahjan!
Toki saa olla hoikka, saa haluta olla hoikka! Mutta jotain ihme mehudieettiohjeita jaellaan ja ja... Tämä ei taida olla mikään oikea äitien palsta. Tämä on joku hiivatin "mä oon 15v" palsta... Kamalaa seurata nykyaikana kuinka jo 6VUOTIAS!!!! Aikoo laihduttaa koska äitikin laihduttaa!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!!! Kuinka 10vuotias pukeutuu kuin maailman vanhimman ammatin omaava ja laihduttaa... jukoliste!
Ja tässä nyt vuodatukseni vassoguu, menkää itseenne ja ihan oikeasti olkaa äitejä, olkaa lapsianne varten, älkää tukkiko päätänne mihkään läskirakoon.
Ja nyt varmaan moni sanoo "huh huh ja tuollaista tekstiä kirjoittaa" koska kerron omaavani pitkän historian lastenhoidon parissa, mutta minulla tulee viha teidän kanssanne! Kun aloitin työni, ei koskaan kukaan lapsi laihduttanut eikä pukeutunut noin!! Että nyt kommenttia kiitos.
No arvasinkin että just tämmöistä kommenttia täällä saa... miksköhän edes yritin saada aikaan järkevää keskustelua tästä. Kaipa siksi, että mielestäni kirjoitin monipuolisesti ja järkevästi ja tiedostin eri näkökulmia asiasta, en ainoastaan hokenut että haluan olla laiha, miten se onnistuu kahdessa päivässä. Hyvä sulle, että sulla ilmeisesti on itsetunto kohdallaan ja ymmärrät asiat paremmin kuin minä. Mutta siinä ainakin olet väärässä, että vihaisin vartaloani. En tainnut sanoa niin. Ja lapsi totta tosiaan on arvokkain lahja mitä saada voi. Itse minä annoin vartaloni plösähtää, raskaana olisi voinut olla toisinkin. Ei tällä ole mitään tekemistä lapsen kanssa oikeastaan. Joo mutta annetaan aiheen olla, jokaisella meillä on korvien välissä ne omat ongelmamme.
Ihan fiksusti sä mun mielestä kirjottelit etkä varmasti oo asian kanssa yksi. Itellä poika jo 6 kk ja nyt hitaasti ottamassa itteäni niskasta kiinni syömisen ja liikunnan suhteen. Mulle ei jääny raskaudesta painoa, päin vastoin. Oon noin 5 kg kevyempi. Valitettavasti paino on suurimmaksi osaksi pudonnut lihaksista. Söin sillon vauvan synnyttyä muutaman kuukauden ajan tosi huonosti jostain syystä ja sillon painokin putosi melkeen kilo viikossa tahtia.
Nyt tavotteena on ihan vaan ruveta taas kiinnittämään huomiota terveelliseen ruokavalioon ja lisätä liikunnan määrää. Vartalon suhteen en oo mitään tavotteita asettanu. Terveys on etusijalla ja vartalo kohentuu sitte siinä mukana jos on kohentuakseen. On mulla toki kaapissa kahet vanhat housut, jotka nippa nappa menee kiinni. Niitä ku pystyis taas käyttämään niin olis plussa. En kyllä oo kokenu oloani mitenkään ahdistavaksi kropassani. En oo tainnu niin hirveesti asiaa miettiäkään.
Jos näitä laihdutus-juttuja kirjoittelisitte LAIHDUTUS-palstalla? Ehkäpä sitten ei tulisi kärttyisiä kommentteja. Laihdutus-palstalla on paljon äitejäkin kirjoittelemassa ja teitä samanhenkisiä sielunsisaria löytyisi taatusti.
Pitäkää huolta itsestänne. Muistattehan, että tärkeämpää olisi panostaa henkiseen kasvuun ennemmin, kuin läskeihinne, joita teillä ei edes tunnu olevan! Sillä kyse kohdallanne ei todellakaan ole sairaalloisesta lihavuudesta.