Ei ole tullut kuvailevaa tekstia yritettyä koskaan, kertokaapa miten sujui... Kaipaan rakentavaa kritiikkiä, en kommentteja tyyliin -ihan kiva.
Kolme osmankääpää heilui laiskasti rantakaislikossa. Vesi väreili ja ehkä lainehtikin, mutta ei liplattanut. Ainoa korviinkantautuva ääni tuli oranssinruskeasta auringosta, joka sihisten painui järveen. Rantatörmällä lainehtiva paksu sammal tuntui kostealta paljaiden jalkojen alla. Miten se saattoikin olla märkää, vaikkei ollut satanut moneen viikkoon? Poukaman toisella puolella oli valtava määrä kiviä, tässä kohtaa järven pohja oli aivan tasainen. Järven ylle nojautunut nuori koivu ei kestänyt siihen nojaamista. Se heilahti vihaisesti, kuin yrittäen hätistää tunkeilijan pois. Veden pinnasta saattoi nähdä oman kuvajaisensa, mutta ei peilikuvaa. Kuvajaisesta ei voi edes tunnistaa itseään, kasvot olisivat voineet olla kenen tahansa. Veden alla äänimaailma on aivan toinen. Taistelun elämästä ja kuolemasta voi helposti kuulla, kun kokonainen maailma tunkeutuu korviin. Järviveden täyttäessä silmät ja nenän, voi yksinkertaisten eliöiden elinkaaren nähdä ja haistaa. Kun tuntee ihollaan alkeellisen elämän julman paineen, maistuu suussa sen selkeät säännöt. Keuhkojen viimein täyttyessä, siihen on huojentavaa sulautua.
Kaikki vadelmat ovat erilaisia. Nuo pienet pallot kiinni toisissaan, muodostavat suunnilleen samanlaisen kuvion jokaisessa marjassa, mutta hieman erilailla kuitenkin. Mustikat taas ovat joko isoja tai pieniä, raakoja tai kypsiä. Kourallisesta mustikoita voi löytää kaksi täysin samalta näyttävää yksilöä. Voiko marjoista käyttää sanaa yksilö? Pienen pojan kädessä vadelmien ja mustikoiden väriharmonia on täydellinen. Kuin luonnon suuri ilotulitus juhlistamassa lapsensa suurta päivää, retkeä luontoon itseensä. Ison käden lennättäessä pienen kiven aamuauringossa hymyilevään laineeseen, järvi sylkäisee vettä ilmaan. Toinen kivi näyttää pehmeältä pienessä kädessä. Pienet sormet liukumäkenään kivi sukeltaa sulavasti laineen suuhun. Vaikka polku on kapea ja mutkainen, numeron kahdeksantoista kengät liitävät juurakoiden yli, kuin olisivat tehneet sitä jo vuosikaudet. Lokki varoittaa vaarasta, mutta sen kieltä ei opeteta lastenkirjoissa. Tutkimusretkeläistä suojeleva luonto yrittää säästää lastaan puhaltamalla nuoren koivun runkoa rantakaislikkoon näköesteeksi. Se on jo myöhäistä, sillä onnen hihkaisut ovat vaihtuneet korviaraastavaksi kauhuksi.
Kolme osmankääpää heilui laiskasti rantakaislikossa. Vesi väreili ja ehkä lainehtikin, mutta ei liplattanut. Ainoa korviinkantautuva ääni tuli oranssinruskeasta auringosta, joka sihisten painui järveen. Rantatörmällä lainehtiva paksu sammal tuntui kostealta paljaiden jalkojen alla. Miten se saattoikin olla märkää, vaikkei ollut satanut moneen viikkoon? Poukaman toisella puolella oli valtava määrä kiviä, tässä kohtaa järven pohja oli aivan tasainen. Järven ylle nojautunut nuori koivu ei kestänyt siihen nojaamista. Se heilahti vihaisesti, kuin yrittäen hätistää tunkeilijan pois. Veden pinnasta saattoi nähdä oman kuvajaisensa, mutta ei peilikuvaa. Kuvajaisesta ei voi edes tunnistaa itseään, kasvot olisivat voineet olla kenen tahansa. Veden alla äänimaailma on aivan toinen. Taistelun elämästä ja kuolemasta voi helposti kuulla, kun kokonainen maailma tunkeutuu korviin. Järviveden täyttäessä silmät ja nenän, voi yksinkertaisten eliöiden elinkaaren nähdä ja haistaa. Kun tuntee ihollaan alkeellisen elämän julman paineen, maistuu suussa sen selkeät säännöt. Keuhkojen viimein täyttyessä, siihen on huojentavaa sulautua.
Kaikki vadelmat ovat erilaisia. Nuo pienet pallot kiinni toisissaan, muodostavat suunnilleen samanlaisen kuvion jokaisessa marjassa, mutta hieman erilailla kuitenkin. Mustikat taas ovat joko isoja tai pieniä, raakoja tai kypsiä. Kourallisesta mustikoita voi löytää kaksi täysin samalta näyttävää yksilöä. Voiko marjoista käyttää sanaa yksilö? Pienen pojan kädessä vadelmien ja mustikoiden väriharmonia on täydellinen. Kuin luonnon suuri ilotulitus juhlistamassa lapsensa suurta päivää, retkeä luontoon itseensä. Ison käden lennättäessä pienen kiven aamuauringossa hymyilevään laineeseen, järvi sylkäisee vettä ilmaan. Toinen kivi näyttää pehmeältä pienessä kädessä. Pienet sormet liukumäkenään kivi sukeltaa sulavasti laineen suuhun. Vaikka polku on kapea ja mutkainen, numeron kahdeksantoista kengät liitävät juurakoiden yli, kuin olisivat tehneet sitä jo vuosikaudet. Lokki varoittaa vaarasta, mutta sen kieltä ei opeteta lastenkirjoissa. Tutkimusretkeläistä suojeleva luonto yrittää säästää lastaan puhaltamalla nuoren koivun runkoa rantakaislikkoon näköesteeksi. Se on jo myöhäistä, sillä onnen hihkaisut ovat vaihtuneet korviaraastavaksi kauhuksi.
Vastaukset 6
Vanhimmat
En ihan ymmärrä, mikä sai edellisen kommentoijan kokemaan kirjoittajan mielenterveydessä olevan jotain sellaista, joka tekisi siitä hänen huolenaiheensa. Saatan toki olla itse mielenterveydellisesti niin leväperäinen, etten yksinkertaisesti kykene ymmärtämään näitä dogmaattisella varmuudella toimivia eheytyspyrkimyksiä, jotka aina silloin tällöin purkautuvat esille joidenkin henkilöiden suista/kynistä.
Itse pidin tästä tekstistä. Se kestää useammankin lukukerran. Oli kiinnostavaa päätellä kuvailusta, mistä varsinaisesti on kyse. Siinä saa aivot jumppaa. Jos tämän tapahtuman purkaisi auki suorasanaiseksi tiivistelmäksi, se olisi tylsä, jopa vähän korni. Taasen huomaa, miten tyyli voi tehdä hiukan kuluneesta aiheestakin sangen siedettävän. Voisin kuvitella tämän vaikka dekkarin alkuun. Tosin jos teksti olisi osa niinkin laajaa kokonaisuutta kuin kirja, väliin voisin sitten kaivata suorasanaisempaa kerrontaa, jottei lukeminen kävisi liian raskaaksi. Mutta nyt minä haihattelen ihan itse keksimilläni spekulaatioilla...
Ilmauksissa on mielestäni säilytetty mukava tasapaino. Ne välttyvät kallistumasta kliseisyyden puolelle, vaikka heiluvatkin joskus siinä rajalla. Kuitenkin ne ovat niin helposti tavoitettavia, että lukijan kokemus ei eksy hämmennyksen tunkkaan, vaan säilyy raikkaana.
Viimeistä lausetta tosin vielä harkitsisin. Se on minusta jotenkin kulunut.
alusta loppuun kanssasi totaalisen samaa mieltä..
Lukiessani tunsin joutuvani mukaan rannalle. Todella vetävävää kerrontaa, toimintaa kaipaava lukee helposti tämän vain silmäillen. Sopivaa tekstiä kiireettömästä lukemisesta nauttiville. Loppu oli minusta jotenkin epäsopiva. Ei tapahtumana, vaan kerronnallisesti. Alkupuolella sana "vaikkei" hieman vihlaisi - minusta se sana ontuu aina. Mielipiteensä kullakin.
..joku kuvailee ympäristöä mielestäni tarpeeksi paljon -kenties jopa liikaakin? Hieman kliseisyyttä saattoi olla ilmassa, mutta paw kuitenkin selvästi osaa kirjoittaa. :)
Olen huono kritisoimaan. Teki vain mieli sanoa että ne kasvit on osmankäämejä :]
Tunnelmallinen kirjoitus.
Koskapa kin-liitepartikkelin väärinkäyttöä vastaan käymästäni taistelusta on muodostunut minulle tavaramerkinomainen pyhä sota, en malta olla poimimatta täysin irrallista asiaa tekstistä. Hämmästelkää ja ihastelkaa, miten tehokasta myrkkyä yksi kolmen merkin liitepartikkeli voi olla ilmaisulle. Kin on tekstille samaa kuin pallokalasushiin jäänyt tetradotoksiini.
"Miten se saattoiKIN olla märkää, vaikkei ollut satanut moneen viikkoon?
Toki tälle löytyy myös puolusteluja, mutta alleviivaa silti turhaan.
--
Hmmm... minusta ihan kelpo teksti. Botanistiseen huomioon kasvilajin nimestä yhdyn minäkin.
Minusta loppulause on huono. Sen voisi sulattaa ironialla höystettynä, mutta muuten se on kauhuesimerkki. Marjafilosofointi tuntui jotenkin irralliselta, mutta tämän voi ehkä pistää ylikriittisyyden piikkiin.
Vai kuvailevan tekstin kokeiluna haluat tätä tulkittavan? No niin, onhan tässä kuvausta. Minusta sen määrä vain menee yli, se on itsetarkoituksellista eikä enää istu minun tajuuni luistavasta tyylistä, minkä takia sain tästä vähän amatöörimäisen vaikutelman. Eihän se kuvailu toimi ilman toimintaa tai ristiriitaa.
Teksti on ehkä kumminkin enemmän dynaaminen kuin maalaileva ilmaisumuoto. Pitkäkestoinen, pelkkä kuvailu ei kanna vaan puuduttaa. Järveen hukkumisesta tuli mieleen UB:n taannoinen itsemurhaballadi... mikäs sen nimi oli? Se
"Järven pinnasta taittuu/lujasta aineesta punottu köysi/hänen kauniit kalpeat kasvonsa"