Tilinpäätös

Katselin pari päivää sitten alkoholismia käsittelevän brittiläisen tv-draaman "Kuivilla". Päähenkilö-kertoja, alkoholisti, tiivistää lopussa:"Jos parantuisi, parantuisi halusta. Kuka haluaisi parantua halusta?"

Mietin näinkö siinä käy. Näinkö siinä kävi? En tiedä mitä kertoja tarkkaan ottaen tarkoitti "halulla" ja kuinka laajasti, mutta tunnen, että jotakin sellaista tapahtuu, kun lakkaa juomasta.

Kun ajattelen asiaa, sehän on aivan luonnollista. Kun alkoholi alkoi viedä minua teini-ikäisenä, se oli luonnollista; tunsin vetoa juomiseen ja pidin humalassa olosta. Olin aito itseni.

Viinan juontia kesti vaihtelevasti yli kolmekymmentä vuotta. Jo kauan ennen vuotta 1998 jolloin nykyinen raittiuteni (miksi sitä haluaakin sanoa) alkoi, juomisen huonot puolet olivat hyviä isompia, mutta vasta tuolloin sain lopetetuksi. "Luonnollinen elämäni" olisi ollut toisenlainen: en olisi lopettanut juomista ja olisin nyt kuollut, tai korkeintaan jossakin eloperäisen jätteen loppusijoituspaikassa tuijottamassa seinää tyhjin silmin. Köpöttelemässä puolen sentin askelin.

Juomisen lopettaminen oli parempi ratkaisu kuin sen jatkaminen, totta kai oli, mutta on eri asia oliko sekään h y v ä ratkaisu. Se toi minuun jotakin joka ei ollut aitoa minua, kuten juominen oli ollut. Lukitsin itsessäni jotakin. Mietin, oliko se juuri tuo alussamainittu "halu", jota minussa ei enää ole. Olenko parantunut aidosta halusta, pyrkimyksestä, intohimosta? Juuri näin taisi käydä.

Kun lähtee juomarin tielle, edessä on vain huonoja ja vielä huonompia vaihtoehtoja. Mutta voiko sille tielle olla lähtemättä? Olisinko minä voinut? Olisiko elämäni ollut "parempi", jos en olisi ottanut alkoholia ollenkaan, tai jos en jonkun pakon edessä olisi saanut sitä? En minä tiedä. Juomarin tilinpäätös:"En minä tiedä."