Minulla on elämässä kaikki hyvin. Työtä on, pari ammattia, ihana avomies jolla kivat lapset. Pystyn harrastamaan edullisesti haluamiani asioita.
Ja silti. Taas mennään masennuksen kurimuksessa. Ei jaksa eväänsä nostaa ja mieliala vaihtelee ihan laidasta laitaan. Välillä itken tolkuttomasti, välillä raivostun itselleni, välillä vain makaan lahnana. Kun olen yksin, en tee muuta kuin istun sohvalla ja katson telkkaria tai olen koneella.
Keskittymiskyky on nolla, uusien asioiden oppiminen mahdotonta, töissä pikkuinenkin vastoinkäyminen tuntuu isolta. Kavereihin ei jaksa pitää yhteyttä, facebookissa en ole käynyt kolmeen kuukauteen. Vetäydyn sohvan turvaan, en käy edes suihkussa ennen kuin on ihan pakko. En liiku, mutta syön. Olen lihonut, ja sehän vasta mielialaa kohottaakin.
Ja jeejee, nyt on sitten seurana itsemurha-ajatuksetkin. Ei suoranaisesti tähän tilanteeseen, mutta mässäilen ajatuksissani sillä, mitä teen itselleni jos miehelle ja minulle tulee ero.
Kaikkein suurin pelkoni nimittäin on, että karkotan pois mieheni ja meille tulee ero. Hän on tasapainoinen ja tunne-elämältään ehkä jopa vähän jähmeä, eikä ymmärrä tätä. Kaipaan kovasti syliä ja ymmärrystä, ja kun hän ei osaa tätä minulle tarjota, raivoan hänelle ihan syyttä suotta. Jälkikäteen tajuan aina tekoni, ja iskee pakokauhu. Haluaisin, että hän pelastaisi minut itseltäni, mutta sitä kun ei kukaan voi tehdä.
Mieheni kysyi minulta viime riidan yhteydessä: onko sinulla ikinä normaalia hetkeä? Kammottavan loukkaavaa, mutta kun hetkeksi pysähtyy miettimään, niin ihan totta.... häpeän itseäni ja sitä, miten häntä kohtelen.
Masennusjakso on toistunut sen verran monta kertaa, että tiedän jo miten tämä homma toimii. Kyllä täältä ylös noustaan, milloin.... tämä toivottomuuden tunne on jo nyt halkaista pään.
No, mt-toimistoon on aika varattuna, olen itsekseni tuplannut masennuslääkityksen, ja olen luvannut itselleni ottaa rauhoittavia lääkkeitä kun alkaa olla raivarin aika miehelle - en usko että suhteemme kestää enää paljon huonoa käytöstä minulta.
Joku päivä saan noustua sohvalta ja mentyä ulos. Silloin taputan itseäni selkään ja toivon, ettei koko elämäni ole jo risana.
Ja silti. Taas mennään masennuksen kurimuksessa. Ei jaksa eväänsä nostaa ja mieliala vaihtelee ihan laidasta laitaan. Välillä itken tolkuttomasti, välillä raivostun itselleni, välillä vain makaan lahnana. Kun olen yksin, en tee muuta kuin istun sohvalla ja katson telkkaria tai olen koneella.
Keskittymiskyky on nolla, uusien asioiden oppiminen mahdotonta, töissä pikkuinenkin vastoinkäyminen tuntuu isolta. Kavereihin ei jaksa pitää yhteyttä, facebookissa en ole käynyt kolmeen kuukauteen. Vetäydyn sohvan turvaan, en käy edes suihkussa ennen kuin on ihan pakko. En liiku, mutta syön. Olen lihonut, ja sehän vasta mielialaa kohottaakin.
Ja jeejee, nyt on sitten seurana itsemurha-ajatuksetkin. Ei suoranaisesti tähän tilanteeseen, mutta mässäilen ajatuksissani sillä, mitä teen itselleni jos miehelle ja minulle tulee ero.
Kaikkein suurin pelkoni nimittäin on, että karkotan pois mieheni ja meille tulee ero. Hän on tasapainoinen ja tunne-elämältään ehkä jopa vähän jähmeä, eikä ymmärrä tätä. Kaipaan kovasti syliä ja ymmärrystä, ja kun hän ei osaa tätä minulle tarjota, raivoan hänelle ihan syyttä suotta. Jälkikäteen tajuan aina tekoni, ja iskee pakokauhu. Haluaisin, että hän pelastaisi minut itseltäni, mutta sitä kun ei kukaan voi tehdä.
Mieheni kysyi minulta viime riidan yhteydessä: onko sinulla ikinä normaalia hetkeä? Kammottavan loukkaavaa, mutta kun hetkeksi pysähtyy miettimään, niin ihan totta.... häpeän itseäni ja sitä, miten häntä kohtelen.
Masennusjakso on toistunut sen verran monta kertaa, että tiedän jo miten tämä homma toimii. Kyllä täältä ylös noustaan, milloin.... tämä toivottomuuden tunne on jo nyt halkaista pään.
No, mt-toimistoon on aika varattuna, olen itsekseni tuplannut masennuslääkityksen, ja olen luvannut itselleni ottaa rauhoittavia lääkkeitä kun alkaa olla raivarin aika miehelle - en usko että suhteemme kestää enää paljon huonoa käytöstä minulta.
Joku päivä saan noustua sohvalta ja mentyä ulos. Silloin taputan itseäni selkään ja toivon, ettei koko elämäni ole jo risana.
Vastaukset 6
Vanhimmat
Kuulostaa ihan tutulta,valitettavasti.Melko samanlainen vointi ja olo täälläkin.
Miehellesi ois hyvä tutustua MASENNUKSEN FAKTATIETOIHIN ja ajatella.
Ihan tietämättömyyskin voi aiheuttaa monenlaisia konflikteja.
Hyvä kun meet m.terv tstolle! Sinnitellään :)
Onko bipo-dg tarkistettu?
Oletko käynyt psykoterapiassa? Pariterapia voisi myös olla tarpeen.
Useinhan masentuneet pyrkivätkin pitämään kulissit kunnossa. Mutta kulissit eiväy suojaa sisäiseltä tyhjyydeltä siltä sisäiseltä paskalta, joka pitäisi käsitellä.
Noin psykoanalyyttisesti voisi sanoa, että alitajuisesti ajatkin puolisioasi pois, jotta voisit rangaista itseäsi ja olla marttyyri.
Lastenkin vuoksikin kannattaa hakea apua. Heistä et muuten puhu mitään, miten paljon he kärsivät vanhempien sekoilusta.
Ei kannata omin päin lähteä muuttamaan lääkitystään. Sillä voi olla juuri vain lisävaikutus syvempään masennukseen. Sinulla on nyt kaikki hyvin, ei mielestäsi akuutteja ongelmia. Jospa on niin, että kun lepää akuuteista ongelmista kuin laakereilla niin jokin menneen ajan harmi nostaa alitajunnasta päätään. Kun kaipaa kovasti hellyyttä ja syliä, niin onko jäänyt rakkausvaje lapsuusvuosilta.
Viisaita sanoja kirjoittajilta ja hyviä kyökkidiagnooseja.
Bipo-tyylistä oireilua on, mutta ei tarpeeksi diagnoosiin asti. Tolkku pysyy energisissä vaiheissa melko hyvin, joskus nyt tulee haalittua liikaa hommia joista on sitten vaikea selviytyä. Omat rajansa on oppinut pikkuhiljaa.
Rakkausvaje lapsuudesta on faktaa, tunnekylmät vanhemmat. Lisäksi toinen vanhemmista erittäin labiili, ja niskaan tuli raivokohtauksia syyttä suotta.
Viimeiset pari vuotta ovat hyvinkin menneet niin, että on pitänyt jaksaa, että homma pysyy läjässä, on ollut niin paljon elämänmuutoksia. Sehän tunnetusti altistaa masennukselle. On vaan niin hitsin epäreilua, että sitten kun saa palikat järjestykseen perheen, työn, opiskelujen ja asumisen suhteen, niin näistä asioista ei pääse nauttimaan kun oma pää prakaa.
Lapset eivät ole meillä koko aikaa, ja silloin kun ovat, onnistun keskittymään heidän tarpeisiinsa. Kun he menevät etävanhemmilleen, olenkin sitten ihan tyhjä sisältä kaikesta yrittämisestä. Kun oma vanhempi on raivonnut minulle syyttä suotta, olen pitänyt huolta etten siirrä samaa käytöstä lapsiin.
Lääkkeistä: nostin nyt koitenkin annosta maltillisesti. Terveydenhuollon ammattilaisena tiedän jotain näistä lääkkeistä, ja kun on parikymmentä vuotta sairastanut tätä tautia, tietää jo milloin tarvitaan vahvempaa farmakaa.
Kiitos vielä kommenteista, ihanaa lukea niitä ja tuntea, ettei ole yksin tämän helvetillisen päävaivan kanssa.
Ja vielä: psykoterapiaa takana kaksi vuotta.
En tahdo olla marttyyri, mutta kai tässä jotain itserankaisua on, että kieltää itseltään toisen ihmisen rakkauden ja ajaa hänet pois läheltään. Ja sitten on se kotoa opittu malli....
Päätin että vaikka mikä olisi, miehelle en enää raivoa omaa pahaa oloani, vaikka hän vaikuttaisi miten tunteettomalta tahansa. Otan sitten vaikka tarvittaessa ahdistuslääkkeen, mitä inhoan, koska sen jälkeen voi suoraan mennä nukkumaan. Parempi sekin kuin satuttaa sitä kaikkein tärkeintä ihmistä.
Kyllähän puolison pitää kohtuudella ymmärtää ja kuunnella, mutta kannattaa olla rasittamatta likaa. Parempi jakaa huoliaan ja pahaa oloa vaikka kirjoittlemalla täällä, ja toisten kanssa. Auttaisko myös rivakka kävelylenkki ja milen piristämien hyvällä musiikilla ym.