Aika moni varmaan tunnustaa, että lapsuudessa on ollut tyttökaveri, johon on ollut niin kiintynyt, että sitä voisi luonnehtia 'lastenoikeesti' rakkaussuhteeksi. Joidenkin kohdalla tämä on ollut pohja kaikille tuleville suhteille ja identiteetti on saanut muodon jo varhain. Sitten on näitä, joiden ns. kehityskaari kulkee heteroelämästä bi:ksi ja mahdollisesti lopulta takaisin lähtöpisteeseen. Mutta miten on, jääkö lapsuuden merkittävä ystävyyssuhde piileväksi ominaisuudeksi (vrt. Freudin latentti homoseksuaalisuus, johon yhdessä ketjussa täällä jo viitattiinkin) ja onko se jotakin, joka voi nousta pintaan, kun kaavamainen heteronaisenelämä alkaa kangistaa? Ja ylipäätään, onko niin, että etsiessään aidointa itseään, ihminen päätyy tekemään samoja juttuja, joita teki lapsenakin? Alan vähitellen uskoa, että elämä on kuin onkin sykkivä liike ja että lapsuudenhaaveet on otettava vakavasti...
Sykkivä naisenkaikkeus
peruutustutka
13745
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 13
Vanhimmat
mun paras ystävä oli poika, me rakennettii majoja, oltiin initiaaneja ja lumilinnat kasvoi iän myötä aina isommiksi. Meidän ystävyys katkesi teini-iässä, siinä 14v korvilla. Ihan siitä syystä ett se alkoi deittailla mimmejä ja mua ei kiinnostanu vastakkainen sukupuoli eikä kyllä omakaan. Mä olisin leikkiny vähän kauemmin.
Teininä kaikki seurustelu ja pussaus yms jäi multa kokematta, mä urheilin ja pysyin pois discoista ja muista menoista ilomielin. Täysi-ikäisenä pojat ja miehet piirittelivät ihan liikaakin, mutta löysyin muutaman poikakaverin joista tuli tavallaan jatke lapsuudenkaverille, harrastettiin paljon ja käytiin patikoimassa jne. Mutta seurusteluun en kyllä taipunut silloinkaan.
Joten mä kyl en allekirjoittais tota väitettä. Mä olin ja olen aina ollu tyttömäisen näköinen ja oloinen, ala-asteella koulussa tytöt olivat jopa mustasukkaisia seurastani ja yläasteella lukion mimmit mielellään olivat mun hauskuutettavina. Toi kuvio on ollu siis aina, naiset on kiinnostunu minusta ja minä heistä. Mitään romanttista noissa ei kuitenkaan ollu, eikä mun mielessä kauheesti mitkään seksuaaliset asiat käynykkää kuin vasta päälle 20 v.
Muistan kyllä 5 luokalla kun eräs luokan kovismimmeistä veti mut nurkkaan ja pussas. Se oli hauskaa näin jälkikäteen ajateltuna, eikä se silloinkaan mua ahdistanut.
Se on kyl totta ett mun perusarvot on ollu aina ja se asenne ett elämä saa olla hauskaa ja kivaa eikä asioita tarvi tehdä vain koska ne on muka pakko jne. Vapaan kasvatuksen tulos olen ja mulle se on toiminu hirrveen hyvin.
Mä olen kans aina ollut poikien kanssa lapsena, leikkinyt Tarzania sun muuta, ei kiinnostaneet tytöt tippakaan kun ne touhus nukkiensa kanssa ja oli niin epäsuoria kommunikoinnissaan. Kotona meillä oli hyvin seksuaalikielteinen ilmapiiri, joten ehkä siitä johtuen mä olin aseksuaalinen pitkään. Nuorena kävin homobaareissa ja seurustelin miesten kanssa, kolmekymppisenä oon ollut lähinnä yksin ja nyt nelikymppisenä tunnen itteni täyslesboksi. Tiedoksi sulle a-p että freudilaiset teoriat on vain yksiä muiden joukossa, edes kaikki psykologit ei allekirjoita mitään alitajuntaa olevan. Yks naurettava juttu freudilaisuudessa on naisten oletettu peniskateus, kaamee ajatus, ja yhtä hupa kuin jokin latentti homoseksuaalisuus. Mä olen keittiöpsykologin auktoriteetilla päätynyt siihen, että kaikki on potentiaalisia biseksuaaleja, heteroseksuaalinen suuntautuminen tulee ympäristön paineista yms. Voi olla, että joitain selkeästi homoseksuaaleja ja heteroja ehkä on, mutta vaan muutama %, vallitseva siis bi.
Mulla oli muksuna hyvä likkakaveri jonka kanssa se ystävyyssuhde oli jotenkin erilainen ja syvempi. Elämä kuitenkin vei erilleen enkä tiedä mitä hänelle kuuluu nyt. Paitsi sen tiedän että hän on bi/lesbo.
Toi naisten hauskuuttaminen on ollut mullekin aina jotenkin luontaista. On kiva ilahduttaa ja vapauttaa tunnelmaa, sekä huomata kuinka joku voi olla imarreltu saamastaan aidosta huomiosta. Miehet kun ei vasn tajua kuinka helppo olis pitää oma nainen tyytyväisenä huomioimisen osalta. Dorkat...
Allekirjoitan omalta kohdalta. Elämä on kuin sykkivä liike. Mikään muu ei ole varmaa kuin se, että mistään ei voi olla varma. Joillakin lapsuuden ystävyys (tyttö-tyttö) on niin tiivis, että ystävä on kuin rakastettu "lastenoikeesti". Juuri kuten kirjoitit. Se voi olla viite siitä, että on taipumuksia tyttörakkauteen. Vaikka viettäisi puolet elämästä heterona, voi olla että se lapsena koettu syvä ystävyys jää uupumaan heterosuhteissa ja löytyy lesborakkaudesta vanhemmalla iällä jos löytää sen puolen itsestään. Minulla näin. Olenkin femme-tyyppinen (bi) ja heterosuhteissa juuri kaivannut sitä syvää ymmärrystä ja henkisyyttä ja naisen herkkyyttä. Mutta meitä on niin moneksi...
Ihan on sama homma täällä. Heterosuhde tuntuu kovin vaillinaiselta, naisen kanssa yhteys on kokonaisvaltaisempi. Herkkä, kuitenkin vahva, kunnioittava, kipinöivä ja se henkinen yhteys on huimaava. Jos siis on niin onnellinen että löytää tällaisen tyypin, ja saa sen vielä lähelleen ja pidettyä omanaan. Sitä odotellessa...
Mulla oli lapsuudessa tyttökaveri, jonka kanssa touhuttiin ihan kaikkea. Oltiin monessakin mielessä hyvin 'pikkuvanhoja', mutta ei näsäviisaalla tavalla vaan nimenomaan tavassamme ottaa suhteemme jotenkin hellyyttävän vakavasti, siis näin jälkikäteen ajateltuna. Jossakin vaiheessa tiet erkanivat... olin mustasukkainen hänen vanhemmista kavereistaan ja käyttäydyin epälojaalisti.
Sen jälkeen hengailinkin enemmän poikien kanssa ja aikuisenakin olen ollut miesten mieleen. Silti... miehet eivät ole mun mieleeni ja edelleen etsin ja kaipaan sellaista tyttökaveria, joka mulla oli. Voin sanoa, että kyllä muhun pätee ajatus siitä, että ensimmäinen tyttösuhde on määritellyt standardin suhdehaaveilleni. Muu on teeskentelyä ja itsensä pettämistä. Menneet ovat menneitä, tietysti. Mutta mulla on sisäinen tieto siitä, miltä tuntuu kohdata sielunsisko ja haluan olla itselleni ja vastaantuleville kanssakulkijoilleni totuudellinen sen suhteen.
Voihan se olla. Lapsena rakastetaan niin ehdottomasti ja aidosti. Myöhemmin rakkauteen liittyy paljon "sivuseikkoja" ympäröivien rakenteiden muodossa. Ehkä ympyrä sulkeutuu sitten jossakin vaiheessa ja rakkaus alkaa muistuttaa enemmän sitä hyvässä mielessä lapsenkaltaisuutta. Mutta ei se edellytä, että kohteen pitäisi välissä vaihtua, mutta voi se toki niinkin mennä...
Oli niin hämärä otsikko että melkein en lukenut, mutta tunnustan. Oli mullakin lapsena sellainen tyttökaveri. Tykkäsin vähän romanttisessakin mielessä, mutta se oli silloin ihan toissijaista - olihan juuri meidän välillä jotain ihan erityistä. Teini-iässä tyttö löysi sekä paremman parhaan ystävän että pojat. En ole vieläkään löytänyt oikein kumpaakaan.
En elä menneisyydessä, mutta kyllä mä vähän kaipaan sitä lapsellista ehdottomuutta.
Oli lapsena jotain lääkärileikkejä, mitä nyt suunnilleen kaikilla oli lapsuudessa. SIlti osasin jo silloin pitää kaverit kavereina ja ihastukset ihastuksina.
Koin kyllä kaikki melko nuorena ja yläasteaika oli mitä ihaninta =) Mitään syrjintää en koskaan lesbouteni takia saanu, päinvastoin kaikki kaverit hyväksyivät todella hienosti seksuaalisuuteni, siitä kiitos kaikille ihanille kavereilleni, sillä vanhemmilta en saanut enkä edelleenkään saa minkäänlaista hyväksyntää lesboudelleni.
Tosin on ne lapsuudenkaverit vieläkin kavereita, mutta en kyllä yhtään sillä tavoin haikaile heitä.
Mulla on muistikuvia lapsuudesta, että ihastuin aina mun isosiskoni kavereihin, tosin enhän siinä iässä varmaan edes tiennyt mitä ihastuminen on, mutta jollain tapaa tiesin että "kiinnyin" niihin... Ensimmäinen tapaus oli kun olin 5 v.
Mulla oli kans paras kaveri naapurin poika, ja muistan että leikit meni jossain vaiheessa siihen että mä leikin poikaa, en tosin halunnut olla poika, tunsin vaan itseni poikamaiseks tai jotain...
Täällä heteromiehen kanssa elävä bi-nainen. Mulla oli lapsuudessa "lastenoikeesti" ihastuminen parhaaseen ystävääni. Leikittiin jo alle kouluiässä aikamoisia lääkärileikkejä.... oon vasta 16v tunnustanut itselleni olevani kuka olen. Suurin osa kaveripiiristäni on bi-naisia tai lesboja. Uskon osaksi tuohon teoriaasi elämän kiertokulusta, että kyllä ne suuntautumiset jollain tapaa näkyy jo lapsena. Ainakin minun kohdallani käynyt toteen.
Minulla nuo merkityksellisimmät ystävyyssuhteet tyttöjen kanssa ajoittuvat yläaste- ja lukioaikaan, lukion loppupuolella aloinkin sitten seurustella ensimmäisen tyttöystäväni kanssa.
Ala-asteella tajusin jo kyllä lesbouteni ja olin ihastunut esimerkiksi opettajiin, mutta sielunsiskoa ei löytynyt. Hän tuli elämääni yläasteikäisenä, ja ravisteli kyllä elämäni perustuksia monin tavoin. Vaikka tajusin ihastumiseni melko pian ystävyyssuhteemme alkamisen jälkeen, pysyi suhde kauan platonisena, sillä en uskaltanut paljastaa rakkauttani. Lukiossa unelmani sitten toteutui, ja sain vastarakkautta juuri kyseiseltä ystävältäni.
Rehellisesti voin sanoa, että kyseinen nainen on muuttanut elämäni suunnan monta kertaa. Hän on juuri se ihminen, joka on ollut pitkään mukana elämässäni, tuntee tarkalleen minut ja taustani ja on ollut hyvin ilmeisellä tavalla vaikuttamassa siihen, millainen minusta tuli. Ilman tätä naista elämäni olisi tuskin mitään, sillä niin suuri on ollut hänen vaikutuksensa elämääni. Olen kohdannut elämässäni vaikeita asioita ja uskon, että ilman tätä naista olisin tuskin enää edes olemassa. Hän on opettanut minulle enemmän rakkaudesta ja rakastamisesta, kuin kukaan muu.
Nykyään emme ole enää yhdessä, mutta erottuamme olemme taistelleet ystävyytemme puolesta kynsin ja hampain ja onnistuneet säilyttämään sen, kipeistäkin asioista huolimatta. Olemme rakastaneet, vihanneet, huutaneet ja tapelleet, ja jälleen rakastaneet. On upeaa tuntea, että jossakin, puhelinsoiton päässä, on hän, joka tuntee minut kaikkein parhaiten, tietää, mitä minulle on elämässäni tapahtunut ja ennen kaikkea, lukee minua niin hyvin, että aavistaa mielentilani ja hyvinvointini pelkästä äänensävystä, tai jopa hiljaisuudesta.
Jos joku ihminen on jättänyt minuun jälkensä, se on ollut hän.
Uskon, että "teoriassa" voi olla totuudenjyvä. Olin pienenä rakastunut isosiskooni niin että sydän oli pakahtua. En ajatellut, että siinä olisi ollut mitään perverssiä. Se oli pienen ihmisen jumaloivaa rakkautta. Olen miettinyt jälkeenpäin, että oikeastaan olen etsinyt korvaavaa, eheyttävää ihmissuhdetta siitä lähtien. Sydän särkyi silloin, ja on särkynyt aikuisenakin. Sellaista...