Hei,
en nyt tiedä kuuluuko tämä varsinaisesti tänne osastolle, mutta ongelmanani on ihmeellinen suhde isääni. Parhaiten sitä varmaan kuvaa juuri tämä viha-rakkaussuhde termi. Olen aina toivonut että olisimme läheisiä ja että tulisimme edes toimeen.
Itse olen nyt 20-vuotias nuori naisenalku ja asun vielä kotona vanhempieni kanssa. Olen hoitanut kouluni kunnialla läpi ja kirjoitin ylioppilaaksi hyvillä arvosanoilla ja jatko-opinnot tiedossa. Autan kotitöissä, siivoan, teen ruokaa, leivon ja hoidan perheen lemmikkieläimiä. En pyydä heiltä rahaa omiin menoihini, enkä edes tule koskaan myöhään kotiin. Kuuntelen äitini huolet ja koetan auttaa häntä kaikin tavoin kodinhoidossa yms.
Urheilen, syön terveellisesti, en ryyppää enkä polta. Uskoakseni olen suhteellisen ihannetytär?
Kun olin pieni, isä ei ollut koskaan kotona, vaan äiti kasvatti minut yksin. Isäni on loistava manipuloija, saa aina mitä itse haluaa sekä hän on niin tunnekylmä, että hän ei keinoja kaihda. Hän on aina päättänyt meillä kotona kaikesta. Kun hän katsoo telkkaria tai hän haluaa levätä, pitää muun elämän pysähtyä koko talossa. Hän saa olla huonolla tuulella jatkuvasti, mutta muut eivät koskaan...Hänen ei tarvitse osallistua mihinkään kotitöihi, mutta muiden panos ei riitä.
Isä ei ole koskaan ollut ylpeä mistään mitä olen tehnyt. Hän ei ollut ylpeä enkä tiedä oliko edes tyytyväinen kun sain vihdoin ylioppilaslakin. Teen aina kaiken väärin enkä ole riittävän hyvä. Hän on sanonutkin joskus suoraan että olen epäonnistunut elämässäni. Asenteeni on väärä, äänensävyni on väärä ja kaverini ovat vääriä.
Olemme riidelleet oikeastaan koko elämäni, joskus tosi pahastikkin. Mykkäkoulut ovat kestäneet monta viikkoa, mutta aina minun on pitänyt lopulta pyytää anteeksi vaikka en olisikaan tehnyt mitään väärää.
Silloin olen kelpuutettava lapsi, kun hymyilen, olen iloinen ja teen juuri niin kuin hän tahtoo. En saa ilmaista tunteitani, enkä olla edes kipeänä. Vaikka kuumetta olisi 39astetta, olen kuulema vaan laiska.
Hän on ainoa ihminen jota olen koskaan vihannut näin paljon. Joudun olemaan koko ajan varpaillani ja miellyttämään että säästytään riidoilta ja haukkumisilta.
Tilanne on kärjistynyt taas viime aikoina ja hän haukkui minut aivan lyttyyn. Olin kuulema suhtaunutut väärin johonkin asiaan. Hä haukkui minut hulluksi, sanoi että en onnistu ikinä missään enkä tule pärjäämään elämässäni ja että olen maailman itserakkain ja ilkein ihminen ja että tahallani en anna hänen olla onnellinen....mitä ihmettä? itse olin vaan hiljaa ja väänsin itkua.
Haluaisin äitini takia tulla toimeen isäni kanssa, mutta en enää tiedä onko se mahdollista, en tunne enää itseäni arvokkaaksi ja alan pikkuhiljaa uskoa olevani surkea kaikessa.
Pitäisikö minun muuttaa pois? vai yritänkö elää näin ja pitää vaan matalaa profiilia? He eivät myöskään pidä ideasta että muuttaisin, koska se olisi kuulema kosto. En ymmärrä enää että mitä teen.
Haluaisin vain jatkaa elämääni ja muuttaa niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Kaikesta huolimatta rakastan muuta perhettäni ja kotiani enkä tahtoisi katkasta välejä kokonaan. Mutta jos en ole tekemisissä isäni kanssa, äitini ei suostu olemaan myöskään kanssani väleissä...huoh
Kohtalotovereita? Tai isiä jotka ehkä osaisivat selittää, miten joku voi vihata omaa tytärtään näin paljon...
en nyt tiedä kuuluuko tämä varsinaisesti tänne osastolle, mutta ongelmanani on ihmeellinen suhde isääni. Parhaiten sitä varmaan kuvaa juuri tämä viha-rakkaussuhde termi. Olen aina toivonut että olisimme läheisiä ja että tulisimme edes toimeen.
Itse olen nyt 20-vuotias nuori naisenalku ja asun vielä kotona vanhempieni kanssa. Olen hoitanut kouluni kunnialla läpi ja kirjoitin ylioppilaaksi hyvillä arvosanoilla ja jatko-opinnot tiedossa. Autan kotitöissä, siivoan, teen ruokaa, leivon ja hoidan perheen lemmikkieläimiä. En pyydä heiltä rahaa omiin menoihini, enkä edes tule koskaan myöhään kotiin. Kuuntelen äitini huolet ja koetan auttaa häntä kaikin tavoin kodinhoidossa yms.
Urheilen, syön terveellisesti, en ryyppää enkä polta. Uskoakseni olen suhteellisen ihannetytär?
Kun olin pieni, isä ei ollut koskaan kotona, vaan äiti kasvatti minut yksin. Isäni on loistava manipuloija, saa aina mitä itse haluaa sekä hän on niin tunnekylmä, että hän ei keinoja kaihda. Hän on aina päättänyt meillä kotona kaikesta. Kun hän katsoo telkkaria tai hän haluaa levätä, pitää muun elämän pysähtyä koko talossa. Hän saa olla huonolla tuulella jatkuvasti, mutta muut eivät koskaan...Hänen ei tarvitse osallistua mihinkään kotitöihi, mutta muiden panos ei riitä.
Isä ei ole koskaan ollut ylpeä mistään mitä olen tehnyt. Hän ei ollut ylpeä enkä tiedä oliko edes tyytyväinen kun sain vihdoin ylioppilaslakin. Teen aina kaiken väärin enkä ole riittävän hyvä. Hän on sanonutkin joskus suoraan että olen epäonnistunut elämässäni. Asenteeni on väärä, äänensävyni on väärä ja kaverini ovat vääriä.
Olemme riidelleet oikeastaan koko elämäni, joskus tosi pahastikkin. Mykkäkoulut ovat kestäneet monta viikkoa, mutta aina minun on pitänyt lopulta pyytää anteeksi vaikka en olisikaan tehnyt mitään väärää.
Silloin olen kelpuutettava lapsi, kun hymyilen, olen iloinen ja teen juuri niin kuin hän tahtoo. En saa ilmaista tunteitani, enkä olla edes kipeänä. Vaikka kuumetta olisi 39astetta, olen kuulema vaan laiska.
Hän on ainoa ihminen jota olen koskaan vihannut näin paljon. Joudun olemaan koko ajan varpaillani ja miellyttämään että säästytään riidoilta ja haukkumisilta.
Tilanne on kärjistynyt taas viime aikoina ja hän haukkui minut aivan lyttyyn. Olin kuulema suhtaunutut väärin johonkin asiaan. Hä haukkui minut hulluksi, sanoi että en onnistu ikinä missään enkä tule pärjäämään elämässäni ja että olen maailman itserakkain ja ilkein ihminen ja että tahallani en anna hänen olla onnellinen....mitä ihmettä? itse olin vaan hiljaa ja väänsin itkua.
Haluaisin äitini takia tulla toimeen isäni kanssa, mutta en enää tiedä onko se mahdollista, en tunne enää itseäni arvokkaaksi ja alan pikkuhiljaa uskoa olevani surkea kaikessa.
Pitäisikö minun muuttaa pois? vai yritänkö elää näin ja pitää vaan matalaa profiilia? He eivät myöskään pidä ideasta että muuttaisin, koska se olisi kuulema kosto. En ymmärrä enää että mitä teen.
Haluaisin vain jatkaa elämääni ja muuttaa niin kauas kuin pippuri kasvaa.
Kaikesta huolimatta rakastan muuta perhettäni ja kotiani enkä tahtoisi katkasta välejä kokonaan. Mutta jos en ole tekemisissä isäni kanssa, äitini ei suostu olemaan myöskään kanssani väleissä...huoh
Kohtalotovereita? Tai isiä jotka ehkä osaisivat selittää, miten joku voi vihata omaa tytärtään näin paljon...
Vastaukset 17
Vanhimmat
Tunnut todellakin olevan ihan ihannetytär. Minä olen sitä mieltä, että keskustelet vakavasti vanhempiesi kanssa ja kerrot täsmälleen nämä samat asiat kuin mitä kirjoitit tänne. Jos puhuminen ei auta, niin sitten harkitset vakavasti muuttamista omaan kotiisi. Tuollainen käytös mikä isälläsi on, niin syö jatkuvasti sinun itsetuntoasi. Siitä ei pitemmän päälle hyvä seuraa. Tsemppiä sinulle.
Ei nuoren kirjoittamaa teksitiä.. joku katkera aikuinen provoilee!!
no aika aito tunne tuosta välittyi ainakin itselleni, pienen lapsen isänä pistää vihaksi mutta toisaalta kukaan ei ole täydellinen varmasti - ei edes tämä 'ihannetyttö'. arvelisin että isällänsä on peiteltyä syyllisyyttä pelkoa ja häpeää jonka purkaa lapseensa. fiksun oloinen tyttö, varmasti kykenee nousemaan vanhempansa/vanhempiensa yläpuolelle ja toimimaan kypsemmin. tsemppiä!
Kyseinen "nuori" on yliopisto-opiskelijoiden ikäinen ja osaa kirjoittaa kuten opinnoissaan menestyneet ylioppilaat yleensä osaavat. Sinun sepustuksessasi / päättelykyvyssäsi ei sen sijaan ole kehumista.
NO , tämä on osa irtautumista kotoa, mutta älä lähde ovet paukkuen , et edes isäsi takia . Lintujenkin on aika lähteä pesästä , emo työntää ne pois , jos tämä on sitä .
Sanoit, että opiskelupaikka on tiedossa , no olisiko mahdollista mennä ensin työhön ja sitten opiskella ja asua omillaan . Saat kuitenkin asuntotukea ja tulet pienellä toimeen , kyllä nykyään pärjää .
Yleensä välit paranevat, kun asuu muualla , sitten on mukava käydä kotona ja voithan pitää äitisi kanssa muutenkin yhteyttä naisena , käydä näyttelyissä , ostoksilla yms .
Mitä tulee isääsi , hänellä on omat traumansa oman elämänkokemuksensa myötä , ehkä jonkinlaista pelkoa vanhenemisesta tms , siis omat syynsä .
Hyväksy hänet virheineen , et voi häntä muuttaa .
Olisiko muutto mahdollista ? Jos muutat , tee se iloisella mielellä ja askeleena aikuisuuteen ja itsenäistymiseen ja nauti elämästäsi .
Soluun vaan omaa elämää aloittamaan. Ei muutosta kannata tehdä mitään draamaa vaan sehän kuuluu jokaisen elämään (siis omilleen muutto jne).
Koska olet jo 20 vuotias, on jo aikakin muuttaa pois kotoa. Ihmettelen, millainen äiti sinulla on, kun ei puolusta omaa tytärtään? Vaikka itsekin olen ensisijaisesti vaimo, olen myös kohtalaisen kova tiikeriäiti. En antaisi ikinä lasteni isän, siis mieheni mollata tyttäriämme. :(
En näe mitään syytä, miksi 20-vuotiaan nuoren naisen alun pitäisi vielä asua kotona. Muuta pois, niin välisi vanhempiisi paranevat.
Missäs se sanotaan että kun on 20v täyttänyt, niin ei saisi enään kotona asua ? Useinkin nuori vielä opiskelee eikä ole omia tienestejä. Silloin on hyvä, kun voi vielä asua kotona. Eikä sen tarvi tarkottaa sitä, että nuoressa olisi jotain vikaa.
PÄINVASTOIN, silloin on hyvä muuttaa pois kotoa, kun lähdetään opiskelemaan.
Harvoinhan sitä kotipaikkakunnalta edes löytyy mieluinen opinahjo, josta voi valmistua unelma-ammattiinsa.
Toki on niitä, jotka laittavat etusijalle kotona asumisen ja valitsevat opiskelun vaikkapa itselle sopimattomaan ammattiin, kunhan vain saa asua äidin ja isän luona. :(
Opiskelijan tienestit muodostuvat opintoavustuksesta, -lainasta, viikonloppu- ja kesätöistä.
Normaali, nuori ihminen haluaa itsenäistyä noin 20-vuotiaana. Pidän todella omituisena sellaista, joka ei haluasi täysikäisenä muuttaa omilleen asumaan, vaan tykkää laiskuuttaan asua peräkammarin tyttönä tai poikana.
Siis sinun mielestäsi nuoressa jotain vikaa, jos saa opiskelupaikan omalta kotipaikkakunnaltaan ? Hyvin varustetussa kaupungissa voi hyvinkin olla se opiskelupaikka, johon haluaa mennä. Pitääkö sitä sitten muuttaa vain siksi, että asuu kaukana vanhemmistaan. On niitäkin nuoria, jotka haluaa asua siellä missä asuu. Monelle pienelle kaupungille on vain hyväksi, että sinne jää myös nuoria. Useinhan jäädään sitten melein loppuelämäksi sinne opiskelupaikkakunnalle.
Juu, kyllä 20-vuotiaalla nuorella on yleensä jo oma elämä ja esim seurustelukumppani, josta taas väistämättä seuraa sukupuolielämä, mitä ei vanhempiensa nurkissa halua harrastaa. Pitääkö nyt ihan rautalankaa vääntää? :D
Onhan se sitten eri juttu, jos vanhemmilla on kartano, josta voi lohkaista oman siiven nuorisolle.
Minä olin 25v, kun muutin kotoa pois. Aloitin silloin pysyvän seurustelusuhteen eli muutimme yhteen. En tunne olevani yhtään omituinen, vaikka asuinkin noin vanhaksi kotona. Päinvastoin olin "kunnolla " valmis omaan elämään. :)
Optimaalista olisi, jos joka iikka asuisi edes jonkin aikaa yksin, eikä muuttaisi suoraa kotoa "parisuhteensa" kanssa yhteen asumaan.
Vitsin paljon on varoittavia esimerkkejä siitä, mitä siitä seuraa, kun aikamiespoika muuttaa äidin helmoista suoraan vaimon/tyttöystävän kanssa yksiin. Varmasti sama päteen myös näihin peräkammarin tyttöihin.
Lapsuuden traumat.
Minkälainen on ollut isäsi lapsuus.
Onko häntä alistettu, piiskattu, tukistettu, hakattu, vähätelty, koulukiusattu?
Tutustu Traumaterapiakeskuksen siuvstoihin.
He järjestävät luentoja, joista seuraava on 10.5 - 11.5.2012.
http://www.traumaterapiakeskus.com/kalenteri.html?date=2012-05-10&eventId=3#cal_event32012-05-10
---------------
Muuta pois ja lakkaa puhumasta moiselle. En hyväksy tollaista käytöstä keneltäkään kaikkein vähiten vanhemmilta, ulos talosta ja välit poikki. Mädätköön yksinään ettei tarvi muiden elämää käytöksellään pilata.
Isän pitää olla perheen puolustaja ja elättäjä. Tosin nykyaikana vain puoliksi elättäjä.
Tuollaiset "miehet" pitäisi kastroida jotta eivät lapsia voisi hankkia tai ainakin niiltä pitäisi ottaa lapset pois ja sitten munat.
Ja ei tässä ei puhu mikään kiihkofeministi vaan tuleva isä.
Jos isäni käyttäytyisi noin niin alkaisi nenä siirtymään niskan suuntaan.
Saakeli kun pistää vihaksi.
Ei isäsi sinua vihaa. Tiedän yhden miehen käyttäytyneen hieman samanlaisella tavalla tytärtään kohtaan ja käsittääkseni se liittyi siihen, kuinka paljon se mies oli joutunut elämänlaadun saavuttaakseen tekemään. Vaikka olisi ollut kuinka sairas, niin kyseinen mies ei ollut töistä pois ja jos oli töissä jotain ongelmia, niin niistä ei puhunut, vaan oli muuten kireänä.
Voi olla ettei isääsikään ole koskaan kannustettu ja hän katsoo hammasta purren saavuttaneensa sen mitä on ja se tapa millä on tullut kasvatetuksi kasvattaa hän omaa lastaan.
Eikä ole ainoa isä, joka ei osaa kannustaa, vaan väheksymällä yrittää saada toista näyttämään kykynsä.
Tämän minun tuntemani miehen jäätyä eläkkeelle hänestä tuli ihan hauska ja lähes välinpitämätön.
Jos keksit syyn isäsi käyttäytymiseen, niin sitä on ymmärrettyäsi helpompi kestää.
kokeile ajatella vaikka että kaikki aliarvioinnit, mitä isältäsi kuulet ovat hänen sydämessään kehuja. Hän ei vaan saa sanotuksi sellaista, mitä hän itsekkään ei ole saanut osakseen.