Kun olin pieni isäni kuoli ja vetäydyin jotenkin kuoreeni. En osannut olla kavereiden kanssa vaikka niitä olikin ala-asteella ihan hirveästi ja tulin hyvin juttuun kaikkien kanssa, eikä mua sillon kiusattukkaan ollenkaan. Mutta en mä vaan osannut itse lähentyä kenenkään kanssa, vedin sen rajan siihen väliin AINA.
Kun yläaste alkoi masennuin tosi paljon kun menetin vanhat kaverit ala-asteelta ja rupesin hengaamaan luokan ns. friikkien kanssa koska en jaksanut välittää mistään ja masennuinkin niin pahasti että jouduin pari kertaa osastolle ja en ollut koulussa puoleenvuoteen ollenkaan ja oli pakko siirtyä erityisluokalle koska en olisi päässyt muuten koko yläasteesta läpi. Ja mulle kävi kaikki en oikeesti jaksanut miettiä.
Kiusattiinhan mua yläasteella ja olin friikki, läski, outo yms yms yms.. Puhuttii paskaa selän takana ja ihan naaman edessäki..
Asun pienellä paikkakunnalla ja kaikki täällä muistaa mut vaan sellasena masentuneena ylipainoisena 14vuotiaana, vaikka oon muuttunut ihan kamalasti esimerkiksi yläasteen jälkeen. En uskalla mennä kotipaikkakunnallani vielä kolmenkaan vuoden jälkeen minnekkään en esimerkiksi baariin. En ymmärrä miten ihmiset voi muistaa ja miten ne jaksaa välittää mut pelkään eniten sitä että joku vanha yläaste tuttu tulee ja heittää jotain ja muistan kaiken kamaluuden.
Muistan kun menin joskus tässä pari vuotta sitten kaupungille kävellen ja yläpuolelta parvekkeelta huudeltii et "moi läski"
Mä haluaisin näyttää niille kaikille, että oon iha erilainen nykyään. Oon ihan tavallinen nuori tyttö niinkuin kaikki muutkin, mutta myöhäistä se enää on..
En enää ikinä vois tutustua näihin ihmisiin uudestaan.. Muistan tässä vähän aika sitten, kun menin mun kavereiden kanssa jotka on muuttanut koskiin autolla baariin ja tää kuski oli mun entinen yläaste tuttu niin se vaan katto mua pitkään eikä puhunut mulle mitään ja oli ihan kamalan tyly koska kaikki pitää mua ihan omituisena :-(
Haluaisin eroon näistä kuvioista kokonaan jonnekkin kauas ja aloittaa uusi elämä uusien ihmisten kanssa ja kaikki tutustuis tähän oikeaan minään. Oon jotenkin jumissa täällä. Aina kun tutustuun johonkin uuteen ihanaan ihmiseen se tuntee jonkun vanhan kamalan ihmisen ja en uskalla tutustua kehenkään.
Tuskin kukaan mua enää sillä tavalla muistaa ja ylireagoin, mutta pelkään vaan niin paljon sitä.... Aina kun joku näkee mut esim kaupungilla ne kattoo mua silleen päästä varpaisiin ja niiden ilme kertoo enemmän kun tuhat sanaa. :/ Vaikka mä herranjumala oon ihan normaali. :D Pukeudun niin normaalisti kun voin, oon laihtunut ja omasta mielestä kaunistunut kamalasti ja oon ihan erilainen luonteeltakin. Iloinen ja sosiaalinen ja kaikkee.
Mä en tiedä mitä mä teen :--( Menin yläasteen jälkeen uuteen kouluun eripaikkakunnalle ja tutustuin uusiin ihmisiin ja se oli huojentavaa kun kukaan ei tuntenut mua ja sain näyttää et millanen oon oikeesti ilman ennakkokäsityksiä. Ihmiset on ihan erilaisia mua kohtaan siis semmoset ihmiset ketkä ei tiedä mun menneisyyden taustoja. Tunsin iteni vihdoinkin semmoseks kunnon ihmiseksi.. :D Jos niin voi sanoa ees.
Mulla ei ole tällä hetkellä oikeastaan ketään ystäviä tai kavereita. Uudelta luokalta ei loppupeleissä löytyny sellasia samanhenkisiä. Pelkkiä kavereita. Tän paikkakunnan ystävistä oon erkaantunut ihan kokonaan ja en tiedä mitä mä teen. Nyt kun tutustuin sellaiseen joka on täältä samalta paikkakunnalta kuin minä niin se tutustuminen mun kohdalta stoppas siihen. En pysty tutustumaan jos se saa jostain tietää mun taustat. Häpeen itseeni kun olin niin masentunut ja outo ja tekisin mitä vaan, että voisin mennä ajassa taaksepäin.
Oon haaveillut, että muuttaisin kauemmaksi kun toi naapuripaikkakunta missä opiskelen jonnekkin missä voisin aloittaa uuden elämän.
Mutta en mä kuitenkaan uskaltaisi muuttaa minnekkään ja pelkään että jumiudun tänne ainiaaksi :(
Mitä mä teen? Tuskin tätä kukaan ikinä jaksaa lukea, mutta helpottaa purkaa nimettömänä tätä jota en kerro kellekkään.
Kun yläaste alkoi masennuin tosi paljon kun menetin vanhat kaverit ala-asteelta ja rupesin hengaamaan luokan ns. friikkien kanssa koska en jaksanut välittää mistään ja masennuinkin niin pahasti että jouduin pari kertaa osastolle ja en ollut koulussa puoleenvuoteen ollenkaan ja oli pakko siirtyä erityisluokalle koska en olisi päässyt muuten koko yläasteesta läpi. Ja mulle kävi kaikki en oikeesti jaksanut miettiä.
Kiusattiinhan mua yläasteella ja olin friikki, läski, outo yms yms yms.. Puhuttii paskaa selän takana ja ihan naaman edessäki..
Asun pienellä paikkakunnalla ja kaikki täällä muistaa mut vaan sellasena masentuneena ylipainoisena 14vuotiaana, vaikka oon muuttunut ihan kamalasti esimerkiksi yläasteen jälkeen. En uskalla mennä kotipaikkakunnallani vielä kolmenkaan vuoden jälkeen minnekkään en esimerkiksi baariin. En ymmärrä miten ihmiset voi muistaa ja miten ne jaksaa välittää mut pelkään eniten sitä että joku vanha yläaste tuttu tulee ja heittää jotain ja muistan kaiken kamaluuden.
Muistan kun menin joskus tässä pari vuotta sitten kaupungille kävellen ja yläpuolelta parvekkeelta huudeltii et "moi läski"
Mä haluaisin näyttää niille kaikille, että oon iha erilainen nykyään. Oon ihan tavallinen nuori tyttö niinkuin kaikki muutkin, mutta myöhäistä se enää on..
En enää ikinä vois tutustua näihin ihmisiin uudestaan.. Muistan tässä vähän aika sitten, kun menin mun kavereiden kanssa jotka on muuttanut koskiin autolla baariin ja tää kuski oli mun entinen yläaste tuttu niin se vaan katto mua pitkään eikä puhunut mulle mitään ja oli ihan kamalan tyly koska kaikki pitää mua ihan omituisena :-(
Haluaisin eroon näistä kuvioista kokonaan jonnekkin kauas ja aloittaa uusi elämä uusien ihmisten kanssa ja kaikki tutustuis tähän oikeaan minään. Oon jotenkin jumissa täällä. Aina kun tutustuun johonkin uuteen ihanaan ihmiseen se tuntee jonkun vanhan kamalan ihmisen ja en uskalla tutustua kehenkään.
Tuskin kukaan mua enää sillä tavalla muistaa ja ylireagoin, mutta pelkään vaan niin paljon sitä.... Aina kun joku näkee mut esim kaupungilla ne kattoo mua silleen päästä varpaisiin ja niiden ilme kertoo enemmän kun tuhat sanaa. :/ Vaikka mä herranjumala oon ihan normaali. :D Pukeudun niin normaalisti kun voin, oon laihtunut ja omasta mielestä kaunistunut kamalasti ja oon ihan erilainen luonteeltakin. Iloinen ja sosiaalinen ja kaikkee.
Mä en tiedä mitä mä teen :--( Menin yläasteen jälkeen uuteen kouluun eripaikkakunnalle ja tutustuin uusiin ihmisiin ja se oli huojentavaa kun kukaan ei tuntenut mua ja sain näyttää et millanen oon oikeesti ilman ennakkokäsityksiä. Ihmiset on ihan erilaisia mua kohtaan siis semmoset ihmiset ketkä ei tiedä mun menneisyyden taustoja. Tunsin iteni vihdoinkin semmoseks kunnon ihmiseksi.. :D Jos niin voi sanoa ees.
Mulla ei ole tällä hetkellä oikeastaan ketään ystäviä tai kavereita. Uudelta luokalta ei loppupeleissä löytyny sellasia samanhenkisiä. Pelkkiä kavereita. Tän paikkakunnan ystävistä oon erkaantunut ihan kokonaan ja en tiedä mitä mä teen. Nyt kun tutustuin sellaiseen joka on täältä samalta paikkakunnalta kuin minä niin se tutustuminen mun kohdalta stoppas siihen. En pysty tutustumaan jos se saa jostain tietää mun taustat. Häpeen itseeni kun olin niin masentunut ja outo ja tekisin mitä vaan, että voisin mennä ajassa taaksepäin.
Oon haaveillut, että muuttaisin kauemmaksi kun toi naapuripaikkakunta missä opiskelen jonnekkin missä voisin aloittaa uuden elämän.
Mutta en mä kuitenkaan uskaltaisi muuttaa minnekkään ja pelkään että jumiudun tänne ainiaaksi :(
Mitä mä teen? Tuskin tätä kukaan ikinä jaksaa lukea, mutta helpottaa purkaa nimettömänä tätä jota en kerro kellekkään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Tiedätkö tyttönen sen, että meillä kaikilla on ollut ongelmia ja tulee olemaan ongelmia tulevaisuudessakin. Ei kenenkään elämä ole helppoa ja haasteita tulee vielä kaikille vastaan. Siis ihan jokaiselle. Ymmärrän kyllä, että ei ole ollut helppoa kun oma isä kuolee ja ihminen reagoi siihen aina eri tavalla. Se tekee meistä yksilöitä niin kuin siis moni muukin asia. Älä häpeile kuitenkaan taustojasi, sillä olet hienosti selviytynyt ongelmistasi, vaikka vaikeatahan se tietenkin on ollut. Mutta missään nimessä älä häpeile mitään. Oletko miettinyt, että taustojesi peittelyn sijaan voisit vaikka kertoa jollekin isäsi kuolemasta ja miltä se tuntui... ? Kyllä täällä on aina varmasti joku, joka ymmärtää eikä tuomitse. Niitä loppujen lopuksi on kunhan itse uskaltaa myös avautua. Rohkeutta ! Ja pää pystyyn, ei ole mitään hävettävää. :) Tsemppiä!
Helpottaahan sen kun saa purkaa sydäntään. Sinulle on ollut kova juttu tuo isän poismeno. Itsekkin tunnut uskovan sittenkin sisimmässäsi, eetä olet ihan tavllinen tyttö ja niin sinä oletkin.
Jospa voisit hyväksyä että olet ollut masentunut. Ei siinä mittään hävettävää. Niin moni on nykyään masentunnut. Nuoretkin. Se myös auttaa monia toisia nuoria kun kuulee, että on toisakin masentuneita.
Jospa ihan koiruuttas menisit ja näyttäisit kotipaikkakunnallasi naamasi. Ei sinun tarvits nyt toitottaa: katsokaa etääs on yksi masentunut.
Voi olla että kohtaatkin ihan yllättäen ilotervehdyksiä - kiva nähdä sinua, misää olet ollut ym. Pelot on ainakin 90 % oman pään luuloja.
Mä oon ollut pahasti masentunut ja tiedostan ja hyväksyn sen, mutta en ole enää ollut pitkään aikaan. Välillä se pulpahtelee pinnalle ja sitten menee taas piiloon...
Äh miksi tää elämä on niin ongelmallista....
Haluaisin vaan toteuttaa sen suunnitelman ja jättää tän kaupungin kaikki rannat, ihmiset, hiekanjyvät ja aloittaa uuden elämän jossain muualla....
Olisiko se ihan typerä idea?
Onko kellään muulla kokemusta siitä, että on aloittanut elämän jossain ihan muualla?
kaikki tuntee yksinäisyyttä,siihen pitää kasvaa,tottua siihen,hyväksyä se osaksi elämää.uusi alku voi helpottaa,mutta itseään ei pääse pakoon.se voi onnistua hyvinkin,jos muistat olla rehellinen itsellesi,ja olla oma itsesi uudessa paikassa,etkä ala vetää jotain uutta roolia,uuden alun turvin.ja kannattaa huolella miettiä,minne kannattaa muuttaa.jne..
"Menin yläasteen jälkeen uuteen kouluun eripaikkakunnalle ja tutustuin uusiin ihmisiin ja se oli huojentavaa kun kukaan ei tuntenut mua ja sain näyttää et millanen oon oikeesti ilman ennakkokäsityksiä. Ihmiset on ihan erilaisia mua kohtaan siis semmoset ihmiset ketkä ei tiedä mun menneisyyden taustoja. Tunsin iteni vihdoinkin semmoseks kunnon ihmiseksi.. :D
---
Oon haaveillut, että muuttaisin kauemmaksi kun toi naapuripaikkakunta missä opiskelen jonnekkin missä voisin aloittaa uuden elämän."
Jos kokemukset toisella paikkakunnalla opiskelemisesta on olleet noin positiivisia niin mielestäni ilman muuta tekisi hyvää muuttaa ihan pysyvästikin asumaan jonnekin muualle. Etsit vaan töitä joltain vähän kauempana olevalta paikkakunnalta ja sitten muutat sinne! :)
Minä muutin noin 400km:n päähän kotipaikkakunnalta ja on kyllä kiva kun ei tule vanhoja muistoja kadulla vastaan...