Olen 30 vee mies enkä ole saanut elämässäni mitään aikaiseksi. Kavereita on monia ja jopa muutama hyvä ystävä. Luulisin että minusta pidetään henkilönä jne. eli tältä osin elämäni on kunnossa.
Viimeaikoina on kuitenkin alkanut ahdistamaan ajatus siitä kun muilla on perheet,lapset asunnot ja elämä,minulla kun ei ole mitään näistä.
Ahdistus on pahentunut viimeaikoina kun sain kenkää töiden vähennyttyä,en ollut ainoa kun potkut sai ettei siitä mitään traumoja jäänyt.En ole löytänyt uutta työtä vaikka olen kyllä hakenut kymmeniin paikkoihin,se ei kyllä mikään ihme näin lama aikana ole ettei edes ammattilaiselle töitä noin vaan löydy. Tietysti tuo työ juttukin ahdistaa mutta pääasiassa se ettei minua oikeastaan kukaan tarvitse.
Arkipäivänä voin hyvin tuijottaa kattoon muutaman tunnin ja mietiskellä asioita,sitten menen lenkille ja käyn suihkussa ja kaupassa.Joskus myös tuijotan ikkunasta ulos kymmeniä minuutteja miettien esim mistä saisi työtä ja mitä tekisn seuraavana päivänä.Joinakin päivinä olen kävellyt ympäri kaupunkia ilman päämäärää koko päivän. hullua?
Välillä hiukan muutan rutiineja ettei ala puuduttamaan saman toisto.
Arkisin tunnen yksinäisyyttä, ei ole ketään kelle puhua ja puhelinkaan ei oikeastaan soi muuten ellei lehtikauppias soita.Kavereille en viitti soitella kun heillä kaikilla on jo lapsia ja muutenkin ovat kiireellisiä.
Viikonloppuisin nään kavereita ja käydään muutamalla oluella tai jossain pelaamaassa palloa jne.
Kuitenkin nyt arkisin huomaan että minulla ei oikeastaan mitään elämää, olen alkanut haaveilemaan lapsista vaikka minulla ei ole edes vuoteen ollut naisystävää,Elin pitkään parisuhteessa mutta ero tuli yli vuosi sitten enkä ole uutta kumppania löytänyt, enkä oikeastaan ole edes katsellutkaan.
Nyt tätäkin kirjoittaessa olen ollut koko päivän yksin kotona ja miettinyt turhaa elämääni ja sitä ettei ketään tarvitse minua oikeasti.Täytyy tunnustaa että välillä tulee kyynel silmäkulmaan kun mietin näitä asioita. En silti katso olevani mitenkään erityisen masentunut mutta lievää alakuloa on havaittavissa.
En näe tällä hetkellä tulevaisuuttani kovinkaan valoisana mutta en haluaisi luovuttaakkaan.Mielipiteitä?
Viimeaikoina on kuitenkin alkanut ahdistamaan ajatus siitä kun muilla on perheet,lapset asunnot ja elämä,minulla kun ei ole mitään näistä.
Ahdistus on pahentunut viimeaikoina kun sain kenkää töiden vähennyttyä,en ollut ainoa kun potkut sai ettei siitä mitään traumoja jäänyt.En ole löytänyt uutta työtä vaikka olen kyllä hakenut kymmeniin paikkoihin,se ei kyllä mikään ihme näin lama aikana ole ettei edes ammattilaiselle töitä noin vaan löydy. Tietysti tuo työ juttukin ahdistaa mutta pääasiassa se ettei minua oikeastaan kukaan tarvitse.
Arkipäivänä voin hyvin tuijottaa kattoon muutaman tunnin ja mietiskellä asioita,sitten menen lenkille ja käyn suihkussa ja kaupassa.Joskus myös tuijotan ikkunasta ulos kymmeniä minuutteja miettien esim mistä saisi työtä ja mitä tekisn seuraavana päivänä.Joinakin päivinä olen kävellyt ympäri kaupunkia ilman päämäärää koko päivän. hullua?
Välillä hiukan muutan rutiineja ettei ala puuduttamaan saman toisto.
Arkisin tunnen yksinäisyyttä, ei ole ketään kelle puhua ja puhelinkaan ei oikeastaan soi muuten ellei lehtikauppias soita.Kavereille en viitti soitella kun heillä kaikilla on jo lapsia ja muutenkin ovat kiireellisiä.
Viikonloppuisin nään kavereita ja käydään muutamalla oluella tai jossain pelaamaassa palloa jne.
Kuitenkin nyt arkisin huomaan että minulla ei oikeastaan mitään elämää, olen alkanut haaveilemaan lapsista vaikka minulla ei ole edes vuoteen ollut naisystävää,Elin pitkään parisuhteessa mutta ero tuli yli vuosi sitten enkä ole uutta kumppania löytänyt, enkä oikeastaan ole edes katsellutkaan.
Nyt tätäkin kirjoittaessa olen ollut koko päivän yksin kotona ja miettinyt turhaa elämääni ja sitä ettei ketään tarvitse minua oikeasti.Täytyy tunnustaa että välillä tulee kyynel silmäkulmaan kun mietin näitä asioita. En silti katso olevani mitenkään erityisen masentunut mutta lievää alakuloa on havaittavissa.
En näe tällä hetkellä tulevaisuuttani kovinkaan valoisana mutta en haluaisi luovuttaakkaan.Mielipiteitä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
Täällä 30 vee nainen,jolla samanlaisia tunteita.Minullakin kavereita,ja yksi ystävä,mutta jotenkin tunnen itseni yksinäiseksi,ja kun katselen kavereitani,heillä liki kaikilla on esim.lapsia,niin tuntuu myös etten ole saanut mitään elämässä
aikaiseksi.Noh,talon sentään olen ostanut,ja työpaikkakin on,pikku hiljaa makselen
velkaa pois.Jotenkin vaan ahdistun välillä kaikista näistä asioista,olen aina haaveillut perheestä,masentaa toisinaan todella paljon,kun huomaa miten elämä
lipuu ikäänkuin ohi...
Monesti huomaan olevani kaveri porukassakin "yksin",ulko puolinen tai jotain,en oikein osaa selittää.Baareissa toisinaan käyn,mutta siellä se vasta rupee ahdistamaankin,kun joutuu katseleen onnellisia pariskuntia jne,tulee olo että mulla ei ole edes miestä.Sitä tuntee itsensä välillä todellakin turhaksi!
Mutta,älä luovuta,en minäkään aio!Uskon ja toivon,että elämä tästä kohenee,
ihan varmasti.Älä liiaksi jää murehtimaan,koita keksiä jotakin mielekästä
tekemistä,ja pidä niista kavereistasi kiinni,joita sinulla on.
Tsemppiä työn hakuun,ja parempaa huomista sinulle toivoen.
Kirjoitit hyvin elämäntilanteestasi.Kyllä työssäkäyminen vie leijonanosan päivistä ja rytmittää sitä ja tilanteessasi on nyt paljon "luppo"aikaa ja ajatukset heräävät.Tunnistan samankaltaisuutta olosuhteissamme.
Ei se päämärättä kävely mitään hullua ole.Mut voishan sitä ulkoilun lomassa käydä vaikka kahvilla,lukemassa lehdet,kirjastossa,leffassa tms. mikä tuntuu mukavalta.
Nyt vois olla aikaa aloittaa joku harrastus mihin ei enne ole ollut aikaa.
Netissäkin voi jutella tai lukea samanhenkisten mietteitä ja kirjotella niin kuin sinäkin jo teit.
Aika moni meistä rupea jossain vaiheessa miettimään perheen perustamista.Ja oishan toimiva parisuhdekin jo kiva.Mukavaa että sinulla ystäviä.Kyllä niihin perheellisiinkin voi pitää yhteyttä vai koetko niin,ettei heillä aikaa enää sinulle?
Mut niiden muutaman hyvän kanssa vois varmaan tavata vaikka säännöllisemmin?
Tunnistan itsessäni myös tietynlaista ahdistuneisuutta,Ja kyllä alavireestäkin voi muodostua esim. masentunut mieli mutta hyvä seurata olonsa suuntaa ja tarvittaessa hakeutua konsultaatioon.Ei siitä ainakaan haittaa ole.
Mutta muista ettei elämäsi ole lainkaan turha! Sinulle on varmasti enemmin tai myöhemmin tulossa uusia tuulia puhaltamaan niin työ kuin henk.koht.elämääsi.Tämä on vaan vaihe matkallasi.Kuulostat ihan täysjärkiseltä kunnon kaverilta jolla on vuosi kymmeniä aikaa tehdä elämäsään vaikka mitä!!
Luota itseesi ja voimiisi vaikkei se aina helppoa olekaan. Kyllä sinua tarvitaan!
Aloittaja, ja muutkin kirjoittajat, kirjoitatte kaikki hyvin, ja voin hyvin samaistua tuntemuksiinne ja ajatuksiinne. Olen itse 27 vuotias mies. Vaikka elämäntilanne onkin ehkä masentava ja turhauttava, alkoi minua silti hymyilyttämään lukemani, ja vain siksi, että huomasin taas, että en todellakaan ole yksin omien vastaavien fiilisteni kanssa.
Uskon, että elämä menee tavallaan "kausittain". Itselläni oli pitkään kaikin puolin huono fiilis, kun sen hetkinen työ ei jaksanut enää kiinnostaa, rahat loppu, ei mitään tapahtumia NAISRINTAMALLA... Tiedän, että minusta tykätään ihmisenä, mutta tuntui myös, kuin olisin aina ollut myös vain joku "mukava seuramies" illanvietoissa jne., jonka jälkeen muut, varsinkin ne sen kuuluisan elämän omaavat ja "ärsyttävän onnelliset ja tasapainoiset pariskunnat" lähtivät jatkamaat sitä elämäänsä, ja minä jäin taas yksin... Tytötkin kyllä tykkäävät minusta, mutta aina vain ystävänä!! Kyllä nallekarhun osa on kamala! :D Ihmekkös se on prkl, jos alkaa nuorella miehellä tällaisessa elämäntilanteessa näkymään masennuksen oireita.
Noh, tätä "kautta" kesti melko pitkään, ja on se päällä oikeastaan vieläkin, mutta on elämässäni tapahtunut ja olen itse tehnyt myös positiivisia muutoksia: Minä muunmuassa muutin vuoden alussa mielekkäämmälle ja mielenkiintoisemmalle alueelle asumaan, aloin opiskelemaan uutta ja mielekästä ammattia JA... Viikonloppuna törmäsin jopa kivaan ja nättiin neitokaiseen! :) Eipä siitä tuskin sen kummempaa synny, mutta kyllä se pieni "sutina" pitkästä aikaa vaan kummasti piristi. Nyt on sellainen pieni toivon pilkahdus siitä, josko tästä alkaisi elämässä vaihteeksi se vähän onnellisempi aika.
Kyllä se elämä vielä iloksi muuttuu ihan varmasti teilläkin, vaikka nyt tuntuisikin siltä, että elämä vain lipuu ohitse ja jää elämättä.
Sitä paitsi oon sitä mieltä, että tällaiset masentavat hetket elämässä vaikuttavat siinä mielessä positiivisesti meihin, että silloin tulee pohdiskeltua asioita vähän erinäkökulmista ja tutustuttua ehkä myös itseensä paremmin. Ei ne rakkauden sokaisemat sen paremmin näe! :)
E=C hyvä esimerkki kausittain menevästä elämästä ja voinnista .
Ja tiedoksi,että nallekarhut on myös hotteja :)
http://www.youtube.com/watch?v=h5dM2aOxpeQ
tää on teille
Oi täällä 26-vuotias nainen,jolta meni työpaikka joulukuussa alta ja vielä koeajalla.Häpeä on sanoinkuvaamaton ja samoin ahdistus.Koen olevani täysi epäonnistuja ja kohta 5kk työttömänä.Oma elämäni on yhtä pään hakkaamista seinään.En tiedä mihin menisin ja mitä tekisin.Depressiohoitajalla olen käynyt juttelemassa,mutta olen vielä niin alussa potkujen käsittelyn kanssa,että siitä ei ole vielä ollut hyötyä.
Haluaisiko joku teistä tähän ketjuun kirjoittaneista vaihtaa ajatuksia sähköpostin välityksellä?
Onneks ei ole mitään virallista lakia millanen on oikea elämä ja miten on elettävä . Perheettömyys saattaa ahdistaa mutta se ei ole rikos. Suomes on paljon yksinäisiä. Kova maa, kovat arvot, suomalaisten yksinäisyyteen taipuva geenistö. Verratkaapa vaikka lattarimaihin, ei siel yksinäisiä ole. Ja monesti elämäs on vaan kyse siitä että sattuu olemaan oikeassa paikassa oikeeseen aikaan...onnea on ollut matkassa eikä onnenlahjat mene tasan. Työttömyys harvoin oma vika, ellei menetä työtään holtittomuuden takia. Voihan sitä huudella taivaisiin et miksi just mulle kävi näin, elämä petti, mut ei sieltä kukaan vastaa. Oma asunto on jo aika paljon, enemmän kuin monilla. Pitäis olla kiitollinen siit mitä on..eikö niin? Kaikki mahdollisuudet täs maailmas on onneen kunhan ei luovuta, vaan uskoo maailman olevan loppujen lopuksi mullekkin hyvä paikka. Ei tääl ole kenenkään pakko olla muuta kuin mitä on. Itseään toki pitää kehittää jos oikeasti paranne