Halusin tulla kirjoittamaan tänne oman tarinani, miten minulla bipo todettiin ja millaista elämäni oli sitä ennen.
Voin kai sanoa, että olen kokenut osaksi sairauteni ja levottoman luonteen takia asioita, mitä joku saattaa kokea koko elämänsä aikana.
Mutta joo aloitan. Tullessani murkku ikään minulla todettiin masennus, joka kesti noin vuoden. Muutenkin murrosikäni oli oikeastaa yhtä epävarmuuden helvettiä. En juurikaan kapinoinut tai ollut koskaan jälkitunneilla. Olin muiden silmissä kiltti ja tyyni nuori. Tämän kai teki sen miksi olin lukittunut ja käpertynyt itseeni.
Mulla on aina kuitenkin ollut tapana tehdä elämässäni joku muutos oli tämä hyvää tai pahaa. Oikeastaan siksi koska koin yhden tilan tai elämän tavan tylsäksi. Tämä piirre on nostunut minut nopeasti jaloilleen ja pärjäämään, mutta myös nopeasti kaiken kaatamaan.
Masennuksesta selvisin, kun pistin itseni seurustelemaan. Vaikka nyt jälkeen päin tajusin miten hukassa olin ja mitä suorittamista tämä elämän vaihe oli. Se toi mukanaan alkoholin kun tulin täysiikäiseksi ja viimein sen uhman mitä murkkuna ei tullut. Koin raivoa siitä että olin kiltti ja pitää olla kiltti. Rupesin menemään ja tulemaan, Reissasin ja sekoilin. Monesti rohkaisu ryyppyjen ansoista, koska pelko oli tunne joka seurasi mukanani ja seuraa vieläkin vaikka elämä onkin hiukan jo tasaantunut.
Minulla oli myös hetkiä jollain olin kunnolla ja kävin koulut loppuun, koska suorittajan roolista ei niin helposti pääse eroon vaikka elämän tyyli muuttuisi. Valmistuttuani elämääni syntyi kiire.
Minun oli nähtävä ja koettava kaikkea. Tähän oli syynä edessä oleva armeija ja se että olin tulossa isäksi. Monesti kai nuo itsessään saattavat olla sekoittajia, mutta en usko, että ne sitä tekivät. No mutta armeijat käytiin vaikka aika raskasta ja alkoholin täyteistä vapaat olivatkin.
Tulin myös isäksi ja voin sanoa, että vaikka pääni sisällä pyöri jo silloin hulluus, niin en karannut isyyttäni. Vaikka teinkin ei niin toivottajia asioita elämässäni, niin kuitenkin olen vielä tänäkin päivänä lapselleni isä. Siitä kuuluu suuri kiitos läheisilleni.
Isyys kuitenkaan itsessään ei minua rahoittanut vaan teki niin ristiriitaisia tunteita ja ajoittain itsemurha ja kuolema ajatukset rupesivat päivä päivältä tulemaan elämääni, koska aina yritin olla maailman paras isä ja samalla kuitenkin huomaten miten heikko ja hajalla olin. Näitä ajatuksia karkasin opiskeluun ja työhön. Olin työnantajalle mieleinen koska olin ahkera ja tehokas. Kokiessani näin hyväksyntää rupesin rakastamaan työtäni. Kuitenkin sovitun työsuhteen loputtua tuli se päivä jollloin ajoin päättää päiväni. Tämän ansioista kuitenkin minulle selvisi, että olin jo 2 vuotta syönnyt lääkkeitä joita minun ei olisi koskaan pitänyt syödä. Onneni oli että minulle diagnosoitiin bipo, koska sain syyn siihen piruun joka minua oli jo monia vuosia piinannut.
Nykyään elämäni on suht rauhallista vaikka tuleehan niitä vaikeuksia vieläkin, mutta mitään niin lohdutonta valoa asiat eivät enää saa kuten ennen. Pelko tosin on vieläkin ystäväni, mutta enää sitä ei niin tarvitse karata viinalla. Pystyn jopa olemaan vakaa isä lapsilleni.
Toivon kaikille bipoille voimia elämässä. Itse en varmaan osaisi ajatella, että haluaisin tämän sairauden pois, koska se kai minua eniten elämässäni on opettanut. Kaikkine niine luovine ja ihanine hetkineen ja pienistä asioista arvostamisen ja nauttimisen taidon. Myös sen tuskan tuoman kestävyyden ja sen että osaa auttaa muita. Bipo voi olla vahvuus, jos sen hyväksyy ja hoitaa sitä :) Me ei olla sen huonompia kuin muutkaan vaikka kärsimmekin taiteilijoidentaudista :P Voimia kaikille teille!
Voin kai sanoa, että olen kokenut osaksi sairauteni ja levottoman luonteen takia asioita, mitä joku saattaa kokea koko elämänsä aikana.
Mutta joo aloitan. Tullessani murkku ikään minulla todettiin masennus, joka kesti noin vuoden. Muutenkin murrosikäni oli oikeastaa yhtä epävarmuuden helvettiä. En juurikaan kapinoinut tai ollut koskaan jälkitunneilla. Olin muiden silmissä kiltti ja tyyni nuori. Tämän kai teki sen miksi olin lukittunut ja käpertynyt itseeni.
Mulla on aina kuitenkin ollut tapana tehdä elämässäni joku muutos oli tämä hyvää tai pahaa. Oikeastaan siksi koska koin yhden tilan tai elämän tavan tylsäksi. Tämä piirre on nostunut minut nopeasti jaloilleen ja pärjäämään, mutta myös nopeasti kaiken kaatamaan.
Masennuksesta selvisin, kun pistin itseni seurustelemaan. Vaikka nyt jälkeen päin tajusin miten hukassa olin ja mitä suorittamista tämä elämän vaihe oli. Se toi mukanaan alkoholin kun tulin täysiikäiseksi ja viimein sen uhman mitä murkkuna ei tullut. Koin raivoa siitä että olin kiltti ja pitää olla kiltti. Rupesin menemään ja tulemaan, Reissasin ja sekoilin. Monesti rohkaisu ryyppyjen ansoista, koska pelko oli tunne joka seurasi mukanani ja seuraa vieläkin vaikka elämä onkin hiukan jo tasaantunut.
Minulla oli myös hetkiä jollain olin kunnolla ja kävin koulut loppuun, koska suorittajan roolista ei niin helposti pääse eroon vaikka elämän tyyli muuttuisi. Valmistuttuani elämääni syntyi kiire.
Minun oli nähtävä ja koettava kaikkea. Tähän oli syynä edessä oleva armeija ja se että olin tulossa isäksi. Monesti kai nuo itsessään saattavat olla sekoittajia, mutta en usko, että ne sitä tekivät. No mutta armeijat käytiin vaikka aika raskasta ja alkoholin täyteistä vapaat olivatkin.
Tulin myös isäksi ja voin sanoa, että vaikka pääni sisällä pyöri jo silloin hulluus, niin en karannut isyyttäni. Vaikka teinkin ei niin toivottajia asioita elämässäni, niin kuitenkin olen vielä tänäkin päivänä lapselleni isä. Siitä kuuluu suuri kiitos läheisilleni.
Isyys kuitenkaan itsessään ei minua rahoittanut vaan teki niin ristiriitaisia tunteita ja ajoittain itsemurha ja kuolema ajatukset rupesivat päivä päivältä tulemaan elämääni, koska aina yritin olla maailman paras isä ja samalla kuitenkin huomaten miten heikko ja hajalla olin. Näitä ajatuksia karkasin opiskeluun ja työhön. Olin työnantajalle mieleinen koska olin ahkera ja tehokas. Kokiessani näin hyväksyntää rupesin rakastamaan työtäni. Kuitenkin sovitun työsuhteen loputtua tuli se päivä jollloin ajoin päättää päiväni. Tämän ansioista kuitenkin minulle selvisi, että olin jo 2 vuotta syönnyt lääkkeitä joita minun ei olisi koskaan pitänyt syödä. Onneni oli että minulle diagnosoitiin bipo, koska sain syyn siihen piruun joka minua oli jo monia vuosia piinannut.
Nykyään elämäni on suht rauhallista vaikka tuleehan niitä vaikeuksia vieläkin, mutta mitään niin lohdutonta valoa asiat eivät enää saa kuten ennen. Pelko tosin on vieläkin ystäväni, mutta enää sitä ei niin tarvitse karata viinalla. Pystyn jopa olemaan vakaa isä lapsilleni.
Toivon kaikille bipoille voimia elämässä. Itse en varmaan osaisi ajatella, että haluaisin tämän sairauden pois, koska se kai minua eniten elämässäni on opettanut. Kaikkine niine luovine ja ihanine hetkineen ja pienistä asioista arvostamisen ja nauttimisen taidon. Myös sen tuskan tuoman kestävyyden ja sen että osaa auttaa muita. Bipo voi olla vahvuus, jos sen hyväksyy ja hoitaa sitä :) Me ei olla sen huonompia kuin muutkaan vaikka kärsimmekin taiteilijoidentaudista :P Voimia kaikille teille!
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.