Tuossa edellinen kirjoitti ettei rakasta lastaan,
en ota kantaa hänen tarinaansa vaan kerronpa
omani. Meinaan on naisia joista ei äidiksi ole
eikä se äiti aina ole se ihana ja hyvä.
Mun "äitini" nai isäni rahasta (oli yksinhuoltaja
ja hätä miten penskan kanssa pärjää). Teki
isältäni salassa abortin ja yritti sitten
aikanaan minutkin tappaa kun sai tietää
raskaudestaan(hakkasi mahaansa, juoksi portaita
söi ylettömät määrät suolaa, viimein tilasi
abortin mutta oli jo liian pitkällä, eikä siihen
aikaan lääkärit ruennu enää tekemään). Petti
isääni, hyljeksi minua, rakas oli vain se
edellisen liiton pentu. Ja kun isä kuoli, heitti
minut pihalle, olinhan jo täysi-ikäinen (18) ja
siitäpä minä aloitin taaperrukseni elämään yksin,
ja huijattuna. Vasta myöhemmin tajusin etten
saanut perinnöstä kaikkea mikä minulle olisi
kuulunut, mutten jaksanut enää repiä haavoja
auki. Isä oli minulle kaikki kaikessa ja voitteko
kuvitella nuoren tytön tuskaa silloin... Ja kun
näin "äitini" heti isän hautajaisten jälkeen
uuden miehen seurassa, sydämeni vuoti verta. Nyt
keski-ikäisenä en ole lasta tehnyt, en uskalla,
pelkään olisinko yhtä kylmä omalle lapselleni.
Sitä en haluaisi kenenkään joutua kokemaan,
pelkään olisinko samanlainen ÄITI!
en ota kantaa hänen tarinaansa vaan kerronpa
omani. Meinaan on naisia joista ei äidiksi ole
eikä se äiti aina ole se ihana ja hyvä.
Mun "äitini" nai isäni rahasta (oli yksinhuoltaja
ja hätä miten penskan kanssa pärjää). Teki
isältäni salassa abortin ja yritti sitten
aikanaan minutkin tappaa kun sai tietää
raskaudestaan(hakkasi mahaansa, juoksi portaita
söi ylettömät määrät suolaa, viimein tilasi
abortin mutta oli jo liian pitkällä, eikä siihen
aikaan lääkärit ruennu enää tekemään). Petti
isääni, hyljeksi minua, rakas oli vain se
edellisen liiton pentu. Ja kun isä kuoli, heitti
minut pihalle, olinhan jo täysi-ikäinen (18) ja
siitäpä minä aloitin taaperrukseni elämään yksin,
ja huijattuna. Vasta myöhemmin tajusin etten
saanut perinnöstä kaikkea mikä minulle olisi
kuulunut, mutten jaksanut enää repiä haavoja
auki. Isä oli minulle kaikki kaikessa ja voitteko
kuvitella nuoren tytön tuskaa silloin... Ja kun
näin "äitini" heti isän hautajaisten jälkeen
uuden miehen seurassa, sydämeni vuoti verta. Nyt
keski-ikäisenä en ole lasta tehnyt, en uskalla,
pelkään olisinko yhtä kylmä omalle lapselleni.
Sitä en haluaisi kenenkään joutua kokemaan,
pelkään olisinko samanlainen ÄITI!
Vastaukset 8
Vanhimmat
Tuskinpa olisit samanlainen. Sinähän tiedät
kuinka kamalalta huonosti kohdellusta lapsesta
tuntuu ja varmasti osaisit omastasi huolta pitää.
kiitos kauniista viestistä, liikutuin.
Tiedän, että omakin äiti voi olla ihan kauhea. On
omakohtaisia kokemuksia siitä asiasta minullakin.
Synnyin pääkaupungissamme ja kun olin pari
vuotias äitini erosi isästäni, joka olisi
tahtonut minut luokseen, muttei äiti suostunut
siihen. Sen jälkeen isäni ei ole katkeruuksissaan
pitänyt minuun yhteyttä ja minä olen asunut
milloin kenenkäkin sukulaisen luona. Äiti
heitteli minua ympäri kyliä ja itse juoksi
kuppilasta toiseen miesten perässä, kunnes sen
löysikin. Äiti meni sen kanssa naimisiin ja sai
lapsen, sen jälkeen mulle vaan huudettiin ja
tukisteltiin, annettiin selkäsaunoja ja
porttikieltoja sisälle. Kun muut olivat arestissa
sisällä, minä olin ulkona talvipakkasellakin.
Koulu meni huonosti, kun en jaksanut sitä
kotielämää. En saanut läksyjäni luettua, kun
isäpuoleni oli juoppo lääppijä. Se joi kaikki
lomansa (oli laivalla töissä) ja rahansa. Äiti
joutui siis töihin lähtemään ja minä vahdin aina
naapurin ison tytön kanssa pikkuvelipuoltani.
Kerran äiti oli myöhässä kotoa ja naapurin
tytöllä oli jotain menoa, no niinpä se jätti
minut ekaluokkalaisen, vahtimaan veljeäni.
Muistan vieläkin sen kun eilisen, että keitin
sille velliä pulloon, niin kuin olin äidin nähnyt
tekevän ja kokeilin onko se liian kuumaa. Ja
sitten vaihdoin vaipat ja pesin lapsen. Sen
jälkeen hyssytin sen vaunuissa uneen ja nukahdin
itsekin. Ihmettelin jossain vaiheessa, missä äiti
oikein oli, mutta kun sitä ei kuulunut niin
ajattelin hoitaa pikkuveikan. Entäs jos jotain
olisi sattunut?
Yöllä se sitten oli tullut kotiin ja haisten
viinalta. Kuulin sen tulon, mutten uskaltanut
kurkistaa peiton alta.
Aamulla sitten heräsin kouluun ja muistin etten
ollut läksyjä tehnyt, olin hoitanut sitä
pikkuista. Koulussa sitten opettaja kysyi, miks
en ollu niitä tehny ja kun sanoin, että piti
hoitaa pikkuveikkaa, niin se kirjoitti lapun
kotiin. En tiedä mitä siinä luki, mutta sen
jälkeen äiti piti huolen aina lastenhoitajasta ja
omista menoistaan. Mutta valitettavasti nämä
ryyppäämiset eivät jääneet yhteen kertaan.
Mutta silloinkin sain selkään, kun en ollut
läksyjä tehnyt. Ei vaan rouva kysyny miksi?
Olisin voinut vastata että siksi kun äiti oli
itse ryyppäämässä, ja mulle jäi lapsen vahtiminen.
Murrosiässä oli kaikkein vaikeinta. Pistin
kampoihin äidille ja sen ukolle kaikessa, halusin
näyttää, että minäkin olen jotain, olen aina
ollut ja niinpä jouduin koulukotiin. Sieltä
sitten kävin koulua ja viimein sieltä päästyäni
menin lastenkotiin. Siellä asuin
kahdeksantoistavuotiaaksi ja sitten sain oman
kodin.
Ensin meni elämä päin helkuttia, mutta sitten
tapasin erään miehen ollessani noin
parikymppinen. (se mies oli kaks vuotta vanhempi)
Hän osoitti minulle, että olen jotain, olen
arvokas ihminen täällä maailmassa, niin kuin
muutkin ja rakasti minua oikeasti. siitä alkoi
elämäni ylämäki.
Nyt olemme olleet naimisissa kohta 15 vuotta ja
meillä on lapsia. Lapset on hyvin kohdeltuja,
ehkä vähän lellittyjäkin. En halua niille samaa
kuin itselläni oli.
Kyllä oli elämän alkumetrit vaikeita, mutta vasta
nyt aikuisiällä alkaa kaikki olla valoisaa.
Minulta jäi lapsuus elämättä joskus aikoinaan, ja
nyt en muuta tekisikään kun lasten kanssa
leikkisin. toivon että muutkin jaksaisivat, jotka
ovat kovia kokeneet! Paistaa se päivä joskus
risukasaankin!
moips.
Tuskin sinusta ajattelevasta ihmisestä saa
samanlaista oman navan tuijottajaa ja kylmää,
tunteetonta äitiä niinkuin sinulla on ollut.
Luin noita tarinoita ja niinkuin teilläkin
minullakin oli(elää vieläkin muttei minun
elämässä)karmee,paha,ilkeä ja itsekäs "äiti".
Hakkasi minua ja pikkuveljiäni, samoin isä
hakkasi sitä. Ja kumpikin taas vuorotahtiin meitä
lapsia. Minä vanhimpana hoidin pienimmät
sisarukset koska isä joi ja äiti kävi töissä.
Näin aikuisena ja kun itselläni on lapsia ja myös
heihin erikoistunut koulutus hoitoalalla niin
arvatkaapa mitä tuli eräässäkin luennossa
esille...että suurinosa joita on kohdeltu lapsena
huonosti jatkaa sitä itsekkin lapsilleen. HAH ei
ole pakko jos osaa ajatella, tuntea miltä
pienestä tuntuisi jos hänelle jotain tekisin,
muistaa sen oman tuskansa pikkutyttönä. Pelot ja
itkut ja lopuksi pelot jolloin ei enää uskaltanut
edes itkeä.
Miten voi äiti joka on lapsensa synnyttänyt,
häntä kantanut omassa kehossa tehdä
pienokaiselleen mitään pahaa, äitien kuuluu
suojella,
rakastaa,ymmärtää,lohduttaa,helliä,kääntää asiat
parhainpäin...Tehdä hyvää ei pahaa.
Joka voi muistaa omat tuskansa,pelkonsa ja
lohduttoman yksinäisyyden, paniikin, todellisen
hädän voi jättää lyömättä. Minä uskon että asia
on niin, omat lapseni eivät ole saanut ikinä edes
luunappia saati sitten tukkapöllyä tai mitään
ruumiillista kuritusta. Kuitenkin he ovat iloisia
KESKUSTELEVIA käsittääkseni onnellisia pikku
enkeleitäni.
Joten älä pelkää muistojasi, pahoja kokemuksiasi
ne kasvattaa sinussa empaattisuutta ja laskevat
kohotetun kätesi alas.
Kaikkea hyvää ja hopihopi niitä lapsia tekemään.
Saattaahan myös olla, että et ole joutunut
sellaiseen umpikujaan, jossa sinusta tuntuu,
ettei ole poispääsyä. Silloin kai nuokin
hakkaavat äidit ja isät sitten purkavat sen pahan
olonsa lapsiin.
Vanhan perinteen voi katkaista, jos löytää hyvän
ja vastuunsa kantavan puolison, joka osaa tukea
oikeaan suuntaan. Toinen vaihtoehto on varmaankin
terapia, jossa voi keskustella omista raskaista
kokemuksistaan.
Väittäisin, että ei väkivallan ketju ihan
pelkästään järkeilemällä katkea. Kyllä ne mallit
voivat putkahtaa esiin, jos joutuu elämässä yksin
liian koville.
sanokaapa miksi melkein aina sitä lasta (oli se
sitten teini-ikäinen tai jo aikuinen)
syytetään "piruksi" ja ÄITI on hyvä, siis esim.
naapureiden silmissä, jotka eivät edes tiedä
TOSIASIOITA. Jos tää "äiti" vaan osaa näytellä
naapuruston edessä nöyrää ja haavoittuvaa niin
hänen puolelleen mennään. No ainakin yksi syy
tietty että teini tai nuori aikuinen ei ehkä
silleen naapurien kanssa keskustele ja eivät
tiedä asioiden oikeaa laitaa. Mutta miksi uskovat
kaiken yksipuolisesti. Anitan-juttu kävi meille
sisaruksille (ämmä huijas isää, petti ja isän
kuoleman jälkeen näytti meille ovee, petkutti
perintöasioissa ja oli jo uus ukko heti isän
hautajaisten jälkeen tai jo aiemmin). Ja sai
naapurit uskomaan omaan hyvyyteensä ja meidät
haukku koko kylälle ettei sinne oo viitsiny
jalallaan astua kun jokainen tappaa katseellaan.
tietäisivätpä vaan totuuden...Mutta ei oo
viitsitty rueta selittelee , itte tiedetään
kuinka asiat on ja tärkeintä että isä tiesi ja
isän sukulaiset. Joskus vaan satutaa kun entinen
naapuri katsoo halveksuen :(
heips...
Kyllä suututtaa aina lukea tai kuulla tuollaisia
juttuja. Älä sinä hyvä ihminen phoita mieltäsi
naapurin/ naapureiden tympeistä katseista.
Niinkuin itsekkin jo kirjoitit että te tiedätte
totuuden. Silloin ei tarvitsekkaan selittää
mitään kenellekkään. Sinä et ole omasta
elämästäsi selitysvelvollinen ja kaikkein vähiten
naapureillesi.
Ei muuta kuin ryhti suoraksi ja hymyä
huuleen...se hymy on sellainen että se harmittaa
ikäviä ihmisiä...ts. naapuriasi..huikkaat vielä
iloisesti huomenta tai morjens.
Mitäpä sinä syyttömänä pelkäät muiden katseita,
heidän ongelma on jos uskoovat kaiken..Mutta
aivan oikeasti niin ne asiat menee usein että
ihmiset uskoo, mitä heille kerrotaan...omalla
kohdallani kävi kuitenkin niin että ihmiset
ympärillämme (olen jo aikuinen) alkoivat huomata
äitini ulkokultaisuuden...Katsos kukaan meistä ei
jaksa koko ikäänsä näytellä :))))))))))))
Hyvää jatkoa ja MUISTA Hyvä ryhti, ehkä hiukan
ylväskin...hymy ja iloinen moikkaus...Hyvä
voittaa kuitenkin AINA pahan.
"tsemppauksesta", ollaan jo kumpikin aikuisia,
mutta omalta synt.paikkakunnalta muutettiin pois
heti isän hautajaisten jälkeen ja syyhän tuli jo
selville eli oli pikku pakko (tai sillon se tuntu
siltä). No elämä on lähteny kummallakin käyntiin
ja ollan siskon kanssa tosi läheisiä, mutta tänne
kaupunkiin eksyy sillointällöin vanhoja
naapureita ja katseet kertoo...ei sille mitään
voi että se sattuu, no jalkaa toisen eteen
sillähän siitä pääsee. Ihmetyttää vaan ettei
kukaan "ihmetelly" sitä kun ämmällä oli uus äijä
heti...no kai se senkii osas itku kurkussa
selittää että tarvis "ystävän suureen suruunsa"
kun tytötkin oli niin hirveitä! Ite ajo meidät
pois omasta kodista. Mutta kiitos sulle, kiva
huomata että edes joku tajuaa että kolikolla on
kaksi puolta.