:( en jaksa

yleensä pidän kaikki ongelmat hiljaa sisälläni koska tiedän että ihmisiä ei kiinnosta kuunnella valitusta, ellei kyseessä ole jotenkin läheinen ihminen. siksi en halua kiusata muita ongelmillani ja pilata heidän mieltään. en itsekään tykkää ajatella näitä asioita koska niistä tulee vain paha olo ja olen luonteeltani positiivinen ihminen, siksi koitan työntää ne pois. välttelen itsekin negatiivisia ihmisiä koska tuntuu että he imevät minusta voimat omalla asenteellaan. mutta nyt en enää jaksa ja haluan purkaa tämän johonkin ja ihan sama vaikka kukaan ei sitä lukisi.

olen koko elämäni ollut yksin, täytän syksyllä 18. edes omille vanhemmilleni en ole läheinen. :( usein itken koska tuntuu pahalta ja kysyn itseltäni miksi minut piti edes tehdä, jos kukaan ei ole valmis tukemaan tai välittämään. tuntuu että elän täällä turhaan ja en minkään vuoksi. en tiedä mitä haluan tehdä tulevaisuudessa, mikään ei kiinnosta. käyn kiltisti koulua ja haluan tietenkin työpaikan mutta noissakin olen loppujenlopuksi aika falski tyyppi koska tiedän että se kaikki on vain sellaista "mikä nyt vaan täytyy hoitaa" jotta saa tietyn elämäntason eikä tarvitse elää kadulla. silti ne on melko pakkopullaa.

viimeksi minulla on ollut ystäviä päiväkodissa ja ehkä aivan ensimmäisillä luokilla koulussa. :( sen jälkeen minusta tuli koulukiusattu, ystävät pettivät ja olin aina yksin jne. jne.. tätä jatkui kunnes menin ammattikouluun jossa minusta tuli vihdoinkin ns. normaali. enää minua ei kiusata enkä erotu muista oppilaista mutta olen hiljainen enkä kuulu mihinkään porukkaan. :( kun olen yksin minulla on joskus hyvä itsetunto, pidän itsestäni enkä halua satuttaa itseäni ja tunnen olevani kaikin puolin ihan ok ihminen. mutta kun puhun jonkun kanssa niin olenkin jännittynyt ja ujo ja pelkään nolaavani itseni, vaikka nykyään toisaalta jos teenkin jotain noloa niin osaan ottaa sen huumorilla enkä jää votvottelemaan turhia. kuten sanoin pidän joskus itsestäni enkä ole silti mielestäni parempi kuin muut. ongelmani on, että olen kamalan yksinäinen. :( olen pakotettu asumaan vanhempien kanssa joista toinen on mielisairas ja toinen luonteeltaan tekopyhä ja joka pakottaa minut sietämään heidän kamalaa kulissia ja kotona ollaan vain kaikki yksin jossain hiljaa tai sitten joskus harvoin leikitään että ollaan oikea perhe mutta se on niin feikkiä että siitä ei tule mitään. sitäpaitsi minulla ja vanhemmillani on näkemyseroja lähes kaikessa. tunnen itseni niin onnettomaksi, usein itken ja en toivo mitään niin paljon kuin että olisin kuollut. kun toivon että kuolisin, tarkoitan sitä aina mutta minulla ei ole rahkeita tappaa itseäni koska pelkään kipua ja silloin kaikki paha tuntuu sata kertaa pahemmalta koska tuntuu että olen loukussa. vanhempani eivät siedä toisiaan mutta ovat pakotettuja asumaan yhdessä ja joskus kännissä tilanne räjähtää käsiin ja siinä sitten taas ollaan - koko yö huudetaan ja karjutaan ja hakataan toisia ja minä olen yksin huoneessani ja itken koska en halua tällaista elämää mutta minulla ei ole vaihtoehtoja juuri nyt. en voi puhua terveydenhoitajalle tai kuraattorille vaikka oikeastaan haluaisin, vanhempani saisivat tietää ja siitä seuraisi vain ongelmia. en halua muuttaa mihinkään lastenkotiin koska täällä saan sentään olla rauhassa. siellä ei saisi olla niin vapaasti. :( mutta nytkin tuntuu samalta kuin asuisin tuntemattomien ihmisten kanssa. en muista milloin minua oltaisiin halattu tai milloin jotakuta olisi oikeasti kiinnostanut mikään minuun liittyvä. aivan pienestä asti tämä on ollut tällaista. älkää hankkiko lapsia jos ette viitsi edes joskus osoittaa läheisyyttä, tuntuu kurjalta kun tuntuu siltä että en kuulu mihinkään ja maailmassa ei ole paikkaa minulle, ei edes kotona perheen keskuudessa. minulla on yksi ihminen jota näen hyvin harvoin mutta lasken hänet jonkinlaiseksi ystäväkseni. mutta olen niin ujo etten uskalla ottaa häneen yhteyttä koska pelkään mitä hän ajattelee minusta (hän itse on täysin "normaali ja kiva" tyyppi (tosin eihän koskaan tiedä, mitä ihmisten päässä liikkuu) jolla on kavereita. pidän häntä kaverinani koska hän on ainoa joka on ollut minulle pitkään aikaan todella kiva ja jonka kanssa tuli käytyä ulkona aina silloin tällöin yhdessä vaiheessa. mutta siitäkin on jo monta kuukautta enkä tiedä mitä teen hänen suhteen. tiedän että minun pitäisi ottaa vain yhteyttä jos haluaisin taas tavata, mutta olen tyhmä ja vaan jummaan edestakaisin tekemättä mitään. pelkään mitä hän oikeasti ajattelee minusta.

lisäksi olen epävarma ulkonäöstäni ja koen itseni rumaksi vaikka olenkin melko normaalin näköinen. :( välillä ongelmani kasvaa pakkomielteiseksi ja löydän uusia virheitä itsestäni juuri kun olen oppinut hyväksymään vanhat. luulen että ongelma on pääni sisällä suurimmaksi osaksi ja johtuen siitä että minua kiusattiin koulussa niin monta vuotta. tässä nyt hieman tunteitani. lopetanpa tähän. kiitos jos joku luki tämän. :)
18613
Äänestä

Muut lukivat myös

Vastaukset 18

Vanhimmat
  • kiitos kuvista! viimeinen piristi. :)

    Äänestä

Ehkä tilanteesi vähän helpottuu siinä vaiheessa kun muutat pois kotoa johonkin vaikka opiskelemaan kun ei tarvitse enää kuunnella vanhempien riitoja niin usein kuin nyt.

Äänestä

Käytätkö meseä tai mitään sellasta? Aattelin vaan että jos haluaisit keskustella asioistas, tai vaikka ihan mistä vaan, niin mä ainakin voisin "tarjoutua" juttelemaan sun kanssas :) Oon parikymppinen poika, jos sen halusit tietää.

Äänestä
  • Ei tuu onnistumaan. Naisten mielestä naisen ja miehen välinen kanssakäyminen on ällöö.

    Äänestä

  • moi, jos laitat oman meses tänne niin lisään sut! :)

    Äänestä

  • _typy_ kirjoitti:

    moi, jos laitat oman meses tänne niin lisään sut! :)

    [email protected]

    Äänestä

Hei!

Ymmärrän, että sinusta tuntuu pahalta tuossa tilanteessa. Itse olen kasvanut perheessä, jossa veljeni alkoholin käyttö aiheutti ongelmia, eikä elämäni muutenkaan joissakin elämän vaiheissa ole ollut aivan helppoa.

Oletko miettinyt, että voisitko jossakin vaiheessa muuttaa pois kotoa? Entäs haluaisitko jutella asioista esim. jollekin ammatti-ihmiselle (monella terveysalan ihmisellä on vaitiolo velvollisuus asioista).

Haluaisin osata piristää sinua! Muista kuitenkin, että sinun ei tarvitse jäädä ongelmien kanssa yksin! Olisi hyvä, jos olisi joku paikka, missä voisit purkaa sydäntäsi. Se varmaan helpottaisi omaa oloasi.

Voimia!

Äänestä

Kyllä mulla on samoja ajatuksia. Vanhemmat hylkäs kun olin pieni ja nyt olen yskin. Mietin et miksi mut piti edes synnyttää. Tää on aivan turha elämä, ei ole kavereita, ei ole töitä edes enään ja ei ole mitään. En haluaisi elää, niin pas..kalta tuntuu.

Äänestä

Olet joutunut kokemaan paljon ja ymmärrät elämästä varmaan enemmän kuin monet ikäisesi. Kaikki se, mitä olet joutunut kokemaan, voi tulla sinun vahvuudeksesi.
Luota vain itseesi, siihen, että olet arvokas.
Toivon sinulle tulevaisuudessa paljon rakkautta ja kaikkea hyvää.
Muista, että kaikki on mahdollista sille joka uskoo!

Äänestä

En ole kovin hyvä näissä asioissa mutta yritetään. Jos sinulla ei ole ketään kenen
kanssa voit puhua asioistasi, niin terveyskeskuksista löytyy mielenterveystoimistoja,
joissa on koulutettuja, vaitiolovelvollisia työntekijöitä. He eivät ymmärtääkseni ilman
suostumustasi lähde asioitasi levittelemään minnekään. Ei täällä yksin kukaan jaksa
kovin pitkään.

Äänestä

-> ap

Luin juttusi, karua kertomaa oli.
Itselläni aikoinaan melkein sama tilanne, melkein "tunsin" tilanteesi.

Tuo on tärkeää mitä sanoit viimeksi, ongelma pään sisällä.
Juttu on niin että sinun on ihan itse löydettävä avain "ulos" tilanteestasi sillä kannettu vesi ei kaivossa pysy.

Toivottavasti sinulle on voimia löytämiseen, helpompi on olla ja antaa mennä muiden pillin mukaan mutta voi sitä voiman tunnetta kun alkaa oma elämä aukeamaan.

Äänestä

hei kiitos vaan vastauksista kaikki :) helpotti kun sai purkaa vähän ja nyt on jo parempi mieli. en oo joka päivä noin surullinen, on niitä hyviäkin päiviä ja paljon, mutta välillä vaan tunteet kasaantuu liikaa ja kaikki tuntuu toivottomalta. kiitos teille =)

Äänestä

Se on ikävää jos ei ole läheinen kenellekään. On täysin eri asia olla "ihan hyvissä" väleissä esim. sukulaisten kanssa kuin olla oikeasti läheinen. Minullakaan ei enää ole ketään :(

Äänestä

Hei vain! Sinun mielestäsi saatan olla vain yksi vastaaja muiden joukossa, joka ei tiedä tosiaankaan mitä yksinäisyys on, mutta olisin niin väärässä asian suhteen.

Olen ollut koulukiusattu heti ekoilta luokilta. Olen vielä nyttenkin (18v) miettinyt mistä minun yksinäisyys ja ahdistuneisuus johtui, mutta nyt ymmärrän sen kun olen jutellut läheisieni kanssa ja ne ovat kertoneet minulle tarinani, nyt suunnittelen, että menen puhumaan näistä ongelmista eri kouluihin, jotta nekin saisi kuulla kertomukseni.

En nyt tähän ala kertoa kauheaa romaania, mutta ahdistuneisuuteni/erilaisuuteni johtui entisestä isäpuolestani ja sen hakkaamisista. Hän ei hyväksynyt minua ollenkaan kun meni äitini kanssa naimisiin. Heille syntyi poika ja minä olin ''iskälle'' aina erilainen lapsi ja jos tein jotain väärin minua sai potkasta mahaan tai tönäistä mutaan tai huutaa tai uhkailla veitsellä sun muuta. Vähitellen minusta tuli hyvin sulkeutunut ja pelokas lapsi. Uhkailin koulussa muita puukoilla ja hakkasin muita oppilaita, jotka aiheuttivat minulle enemmän pahaa oloa kuin kotona, siitä se sitten lähti. Ensin herään ja saan kuunella uhkailuja isäpuolelta ja sitten menen kouluun ja olen syrjitty siellä ja kun tulen kotiin ei minua lohdutettu, jos tunsin pahaa oloa niin ei sitä yritetty ymmärtää vaan huudettiin minulle ''koska minun piti käyttäytyä normaalisti''.

Tämä tarina on kyllä todella hankala kertoa näin yhdellä pätkällä, mutta oma elämäni voi olla hyvinkin opettavainen jollekkin, jota on kiusattu koulussa ja jotka etsii itseään vieläkin sisäisesti.

Äänestä

Epävarmuus kuuluu nuoruuteen ja on selvää, että on riippuvainen tuossa iässä vanhemmistaan. Olen itse 16 ja 18 vuotiaitten poikien äiti. Minusta heidän pitää kyetä asumaan kotona ilman stressiä, ja huolta, jotta voivat kasvaa aikuisiksi. Sinun ei pidä kiinnittää huomiota vanhempiesi ongelmiin ja riittää, että itse pärjäät. Jos ulkonäkösi ahdistaa, muista että vastakkaisella sukupuolella on samaa epävarmuutta. Ei ole hyväksi käpertyä olemattomiin ongelmiin, ja usein vaikeuksissa kyse on asenteesta, missä ei nähdä omia valinnan mahdollisuuksia. Elämää ei pidä ottaa liian vakavasti ja nuorille suosittelen huumoritajun kasvattamista.

Äänestä
  • Noita asioita ei parane vähätellä. Vanhemmat, kaverit, seksi, kaikki voi olla pelkkää mekaanista suorittamista ja pakollista oloa jos ei siinä ole tunnetta. Mulla oli teidän iässä samanlaista vaikka olikin paremmat oltavat. Vanhoja kavereita jäi armeijan jälkeen vain yksi ja häneenkin olen siitä asti pitänyt tosi harvoin yhteyttä. Kannattaa hankkia uusia ystäviä mistä tuntuu parhaalta, se vaatii aina rohkeutta. Olette kultasia. :)

    Äänestä

Puhuitpa paljon kuin omasta lapsuudestani/nuoruudestani. Eihän nyt koskaan kaikki mene täysin yksiin. Silti liiankin tuttua. Katoa sieltä jos vain mahdollista on. Voi olla en tiedä miten elintaso tippuisi sen jälkeen. Silti se on pienempi paha kuin noissa oloissa tulla hulluksi. Mitä kauemmin siellä oot sitä enemmän mieli kasaa painetta ja muistoja tulee. Sitä kauemmin ja suuremmissa määrin ne riivaa.

Äänestä

Kommentoi aloitusta


_typy_ kirjoitti:

yleensä pidän kaikki ongelmat hiljaa sisälläni koska tiedän että ihmisiä ei kiinnosta kuunnella valitusta, ellei kyseessä ole jotenkin läheinen ihminen. siksi en halua kiusata muita ongelmillani ja pilata heidän mieltään. en itsekään tykkää ajatella näitä asioita koska niistä tulee vain paha olo ja olen luonteeltani positiivinen ihminen, siksi koitan työntää ne pois. välttelen itsekin negatiivisia ihmisiä koska tuntuu että he imevät minusta voimat omalla asenteellaan. mutta nyt en enää jaksa ja haluan purkaa tämän johonkin ja ihan sama vaikka kukaan ei sitä lukisi.

olen koko elämäni ollut yksin, täytän syksyllä 18. edes omille vanhemmilleni en ole läheinen. :( usein itken koska tuntuu pahalta ja kysyn itseltäni miksi minut piti edes tehdä, jos kukaan ei ole valmis tukemaan tai välittämään. tuntuu että elän täällä turhaan ja en minkään vuoksi. en tiedä mitä haluan tehdä tulevaisuudessa, mikään ei kiinnosta. käyn kiltisti koulua ja haluan tietenkin työpaikan mutta noissakin olen loppujenlopuksi aika falski tyyppi koska tiedän että se kaikki on vain sellaista "mikä nyt vaan täytyy hoitaa" jotta saa tietyn elämäntason eikä tarvitse elää kadulla. silti ne on melko pakkopullaa.

viimeksi minulla on ollut ystäviä päiväkodissa ja ehkä aivan ensimmäisillä luokilla koulussa. :( sen jälkeen minusta tuli koulukiusattu, ystävät pettivät ja olin aina yksin jne. jne.. tätä jatkui kunnes menin ammattikouluun jossa minusta tuli vihdoinkin ns. normaali. enää minua ei kiusata enkä erotu muista oppilaista mutta olen hiljainen enkä kuulu mihinkään porukkaan. :( kun olen yksin minulla on joskus hyvä itsetunto, pidän itsestäni enkä halua satuttaa itseäni ja tunnen olevani kaikin puolin ihan ok ihminen. mutta kun puhun jonkun kanssa niin olenkin jännittynyt ja ujo ja pelkään nolaavani itseni, vaikka nykyään toisaalta jos teenkin jotain noloa niin osaan ottaa sen huumorilla enkä jää votvottelemaan turhia. kuten sanoin pidän joskus itsestäni enkä ole silti mielestäni parempi kuin muut. ongelmani on, että olen kamalan yksinäinen. :( olen pakotettu asumaan vanhempien kanssa joista toinen on mielisairas ja toinen luonteeltaan tekopyhä ja joka pakottaa minut sietämään heidän kamalaa kulissia ja kotona ollaan vain kaikki yksin jossain hiljaa tai sitten joskus harvoin leikitään että ollaan oikea perhe mutta se on niin feikkiä että siitä ei tule mitään. sitäpaitsi minulla ja vanhemmillani on näkemyseroja lähes kaikessa. tunnen itseni niin onnettomaksi, usein itken ja en toivo mitään niin paljon kuin että olisin kuollut. kun toivon että kuolisin, tarkoitan sitä aina mutta minulla ei ole rahkeita tappaa itseäni koska pelkään kipua ja silloin kaikki paha tuntuu sata kertaa pahemmalta koska tuntuu että olen loukussa. vanhempani eivät siedä toisiaan mutta ovat pakotettuja asumaan yhdessä ja joskus kännissä tilanne räjähtää käsiin ja siinä sitten taas ollaan - koko yö huudetaan ja karjutaan ja hakataan toisia ja minä olen yksin huoneessani ja itken koska en halua tällaista elämää mutta minulla ei ole vaihtoehtoja juuri nyt. en voi puhua terveydenhoitajalle tai kuraattorille vaikka oikeastaan haluaisin, vanhempani saisivat tietää ja siitä seuraisi vain ongelmia. en halua muuttaa mihinkään lastenkotiin koska täällä saan sentään olla rauhassa. siellä ei saisi olla niin vapaasti. :( mutta nytkin tuntuu samalta kuin asuisin tuntemattomien ihmisten kanssa. en muista milloin minua oltaisiin halattu tai milloin jotakuta olisi oikeasti kiinnostanut mikään minuun liittyvä. aivan pienestä asti tämä on ollut tällaista. älkää hankkiko lapsia jos ette viitsi edes joskus osoittaa läheisyyttä, tuntuu kurjalta kun tuntuu siltä että en kuulu mihinkään ja maailmassa ei ole paikkaa minulle, ei edes kotona perheen keskuudessa. minulla on yksi ihminen jota näen hyvin harvoin mutta lasken hänet jonkinlaiseksi ystäväkseni. mutta olen niin ujo etten uskalla ottaa häneen yhteyttä koska pelkään mitä hän ajattelee minusta (hän itse on täysin "normaali ja kiva" tyyppi (tosin eihän koskaan tiedä, mitä ihmisten päässä liikkuu) jolla on kavereita. pidän häntä kaverinani koska hän on ainoa joka on ollut minulle pitkään aikaan todella kiva ja jonka kanssa tuli käytyä ulkona aina silloin tällöin yhdessä vaiheessa. mutta siitäkin on jo monta kuukautta enkä tiedä mitä teen hänen suhteen. tiedän että minun pitäisi ottaa vain yhteyttä jos haluaisin taas tavata, mutta olen tyhmä ja vaan jummaan edestakaisin tekemättä mitään. pelkään mitä hän oikeasti ajattelee minusta.

lisäksi olen epävarma ulkonäöstäni ja koen itseni rumaksi vaikka olenkin melko normaalin näköinen. :( välillä ongelmani kasvaa pakkomielteiseksi ja löydän uusia virheitä itsestäni juuri kun olen oppinut hyväksymään vanhat. luulen että ongelma on pääni sisällä suurimmaksi osaksi ja johtuen siitä että minua kiusattiin koulussa niin monta vuotta. tässä nyt hieman tunteitani. lopetanpa tähän. kiitos jos joku luki tämän. :)

Anonyymi
5000

Ilmoita asiaton sisältö

  • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

  • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

  • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

  • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

  • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

  • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

Jaa keskustelu