Nyt patistellaan myymään kultakorujaan. Romukultaa puhuvat...korut siis. Mitä tämä nykyaika oikein on...
On saatu lahjaksi äidiltä, isältä suvulta tai hyvältä ystävältä kaunis muistoesine. Nyt se onkin romukultaa. Ovatko muistot ja lahjan antajatkin romuun verrattavia. Vain raha on arvokasta, sen myötä voi siis muistonsa myydä ja menneet ajat kadottaa.
Eipä silti, niinhän on jo tehty rakennuksille joissa on historian havinaa nähtävissä. Äkkiä matalaksi ja pois silmistä. Tehdään kauniin tilalle mitään sanomaton laatikkomalli. Uutta ja toimivaa, ainakin hävittämisessä.
Mikään ei ole mitään ja mitä sitä vanhaa historiaa säilyttämään, ei jälkipolvi sitä kaipaa. Arvokasta on vain raha, vahinko vain ettei sitä rahaa saa mukaansa kun aika jättää. Mahtaako olla tämän ajansävel tässä.
On saatu lahjaksi äidiltä, isältä suvulta tai hyvältä ystävältä kaunis muistoesine. Nyt se onkin romukultaa. Ovatko muistot ja lahjan antajatkin romuun verrattavia. Vain raha on arvokasta, sen myötä voi siis muistonsa myydä ja menneet ajat kadottaa.
Eipä silti, niinhän on jo tehty rakennuksille joissa on historian havinaa nähtävissä. Äkkiä matalaksi ja pois silmistä. Tehdään kauniin tilalle mitään sanomaton laatikkomalli. Uutta ja toimivaa, ainakin hävittämisessä.
Mikään ei ole mitään ja mitä sitä vanhaa historiaa säilyttämään, ei jälkipolvi sitä kaipaa. Arvokasta on vain raha, vahinko vain ettei sitä rahaa saa mukaansa kun aika jättää. Mahtaako olla tämän ajansävel tässä.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Kukapa niitä arvokkaita lahjakorujaan mitätöisi. Olen ajatellut/ymmärtänyt asian niinkin, että jos satuu häviämään esim. toinen korvis silloin toinenkin on arvoton.
mutta taitaa moni nuorempi viedä ihan osittain arvotavaraa vaihtumaan rahaksi. Sillä ostaa uuden jos alkaa kyllästyttää entiset korut. Miltähän tuntuisi jos tietäisi että ostamani lahja on viety "romutettavaksi" ,,,,,
Hopeakin tuntuu kelpaavan, se oikea hopea.
Nyt siirryn laskuopin puolelle.
Samaa olen ihmetellyt. Milloin kultakoru muuttuu romuksi?
Jos se on vanha ja vanhanaikainen, on sillä ikää, ja on ihan hienoa lapsen saada se lahjaksi jossakin vaiheessa. Leimoistahan sen iän näkee.
Kultaa säilyy kauniina lippaassa, toista on hopean kanssa, joka tummuu jos ei sitä käytä.
Voin kyllä ajatella, että kultahampaat... tai ikivanhat vihkisormukset, joiden käyttäjiä ei tunne.
Mutta antiikkikorut!
Romuksi se muuttunee sillä hetkellä, kun sen ostaja on painanut kultasepänliikkeen ulko-oven kiinni.
Muuttuuko se timanttikin, joka on sormuksen koristeena?
Tänä aamuna asiasta oli tv:ssä asiantuntijat varottelemassa kullan romumyynnistä.
Korostettiin, että korun arvo ei suinkaan ole kullan grammoissa, vaan ihan muussa, tekijän ja aikakauden mukaan.
Suositeltiin, että käytäisiin kultasepällä arvioittamassa koru ennen myyntiä.
Eikös sitä sanota, että timantit ovat ikuisia.
Vasta katselin kokotimanttista sormusta iltalehden kuvassa.
Hinta vaatimaton 52,4 miljoonaa euroa.
Vähän tulee enää koruja käytettyjä, mutta ainuttakaan en myisi. Jokaisella on oma tarinansa, minulle, ei muille.
Romukullaksihan ostajat sanovat. Olisipa mielenkiintoista todellisuudessa tietää, mitä myydyille koruille lopulta tapahtuu.
Mielellään sitä sellaista romua kullanostajalle kappakaupalla roudaisi, josta hyvä hinta maksettaisi.
Kultasepät varoittelevat huijariostajista; kelmit näkevät karaattipitoisuuden olevan korkean, mutta sanovat asiakkaalle, vähäarvoista.
Nyt ei ihan äkkiä tule mieleen, löytäisinkö torpastamme kultaa myytäväksi cocnacpötikän arvosta.
Aikoinaan ja ennenvanhaan tunsin osto- ja myyntlliikkeen omistajan. Hänellä oli kultaa kilokaupalla pitkän toimikautensa lopulla.
Ei kaikki kultaa mikä kiiltää ja vaikka oiski nii mitäsit. Muistot ovat kertaallisia ja tuntuu koruissakin. Raha se tärkeempää on, ei muistoilla mitään ostella.
En oo koskaan ymmärtänyt kultakorun viehätystä, on minusta kylmää ja koleaa, jotenkin kuollutta materiaalia. Joitakin pronssikoruja on joskus ollut, ja nyt enää puusta tehtyjä, mihin lie pronssisetkin hävinneet, ne olivat kauniita.
Hyvin vähän yleensäkin oon elämässäin pitänyt koruja, en ilmeisesti mikkään timanttityttö.
Tuli mieleeni Yrjö Jylhän runo
Mustat helmet
Pikihelmet te kaulassa rakastetun,
jota pyörteenä kohtasi lempeni mun,
mua pauloistanne te päästä ette,
öin unissa käärmeenä kiemurtelette,
ja päivin saatana saanut on
mun sydämessäni asunnon.
En usko ma sanoja rakkauden,
epäluulo ja viha on surmannut sen, -
jos helmet ei murru, kun poikki hakkaan,
vedän, kiristän ketjua kaulassa rakkaan
ja mustain helmien silmukkaan
oman ruumiini ripustan keinumaan.
Kirosanaksi miellettiin ruksattu s a a ta n a näköjään, onnistukohan näin
Sinä kullanmurunen
kullan puhtahimman
http://www.youtube.com/watch?v=hhvm1j1QsTI