Olemme olleet yhdessä vaimoni kanssa jo pitkälti kolmattakymmentä vuotta ja meillä on kohta aikuinen tytär. Taloutemme on vakaa eivätkä sairaudetkaan synkistä elämäämme. Tyttäremme opiskelee ja hänen osaltaan tulevaisuus näyttää kaiken kaikkiaan valoisalta. Tunnen olevamme etuoikeutettuja monessakin suhteessa ja olen kiitollinen tästä kaikesta.
Se mikä eloamme varjostaa, on vaimoni käytös, jota en suoraan sanoen ymmärrä. Tyttäremmekin on jo ajat sitten ilmoittanut, ettei aio sietää moista enää pätkääkään, vaan muuttaa pois heti kun siihen vain tulee pieninkin mahdollisuus. Olen yrittänyt katsoa peiliin ja arvioida eri näkökulmista, olenko minä se, joka provosoin vaimoani hankalaan käytökseen. En ole kuitenkaan onnistunut löytämään syyllistä sieltä suunnalta. Muuttaisin elämässäni mitä tahansa, jos saisin nykytilanteen rauhoittumaan. Rakastan vaimoani, mutta pelkään vakavasti jo oman terveyteni puolesta.
Vaimoni on työskennellyt useissa eri yrityksissä, mutta ajautunut kerta toisensa jälkeen ristiriitoihin esimiesten tai työkavereiden kanssa. Hän tuntuu omien sanojensa mukaan magneetin lailla vetävän puoleensa narsisteja, jotka pilaavat hänen työpaikkansa ilmapiirin. Tyypillistä on, että useinkin joku uusi työkaveri näyttäytyy aluksi "erinomaisena tyyppinä", mutta vähän ajan kuluttua tapahtuu "splitting" ja entisestä kaverista on tullutkin oman edun tavoittelija ja hyväksikäyttäjä. Kuvio toistuu ruiippumatta työpaikasta taikka alasta.
Vaimoni on polttanut siltansa lähes kaikkiin sukulaisiinsa. Kukaan ei halua olla enää hänen kanssaan tekemisissä. Pääsyynä lähinnä se, että hän tuntuu olevan suvussa ainoa henkilö, joka tietää miten vaikeita asioita hoidetaan. Jos joku ei toimi, kuten hän asian organisoi ja loogisesti selittää, seurauksena on suuttuminen ja kiukkuiset puhelut.
Kun työpaikalla menee huonosti, ystävät näyttäytyvät narsisteina ja sukulaiset jättävät, olemme me, aviomies ja tytär, enää ainoat henkilöt, jotka kannattelevat hänen elämäänsä. Ja tytärkin haluaa oman mielenterveytensä säilyttääkseen muuttaa pois.
Taas sain tuntea nahoissani kaiken vaimoni vihan ja tuskan. Minä olen se huono ihminen, joka haluan keskusteluin ohjata tyttäremme kasvatusta sen sijaan, että tukisin vaimoani hänen tavassaan pyrkiä alistamaan ja nöyryyttämään nuortamme. Ei minusta ole siihen: huutamaan ja nöyryyttämään joka suhteessa kilttiä ja hyvin käyttäytyvää nuorta, joka ei ole eläessään pahaa tehnyt taikka mokannut kuten niin monet ikätoverinsa.
Kaiken kaikkiaan olen elänyt vaimoni rinnalla ihanat ja tapahtumarikkaat vuodet. Mutta tämä "pimeä puoli" on aina välillä näyttäytynyt - nykyään yhä useammin. Raivokohtauksia ennakoi piikittely, joka muutaman tunnin kuluttua yltyy täysin suhteettomaksi raivoamiseksi. Syihin on turha puuttua: syyksi riittää, että tytär unohtaa täyttää pyykkikorinsa taikka että koira käyttäytyy huonosti. Olen etsinyt selitystä tähän kaikkeen. Jotenkin tuntuu, että jos saisin syistä jonkinlaisen diagnoosin, pystyisin paremmin kestämään tämän kaiken.
Se mikä eloamme varjostaa, on vaimoni käytös, jota en suoraan sanoen ymmärrä. Tyttäremmekin on jo ajat sitten ilmoittanut, ettei aio sietää moista enää pätkääkään, vaan muuttaa pois heti kun siihen vain tulee pieninkin mahdollisuus. Olen yrittänyt katsoa peiliin ja arvioida eri näkökulmista, olenko minä se, joka provosoin vaimoani hankalaan käytökseen. En ole kuitenkaan onnistunut löytämään syyllistä sieltä suunnalta. Muuttaisin elämässäni mitä tahansa, jos saisin nykytilanteen rauhoittumaan. Rakastan vaimoani, mutta pelkään vakavasti jo oman terveyteni puolesta.
Vaimoni on työskennellyt useissa eri yrityksissä, mutta ajautunut kerta toisensa jälkeen ristiriitoihin esimiesten tai työkavereiden kanssa. Hän tuntuu omien sanojensa mukaan magneetin lailla vetävän puoleensa narsisteja, jotka pilaavat hänen työpaikkansa ilmapiirin. Tyypillistä on, että useinkin joku uusi työkaveri näyttäytyy aluksi "erinomaisena tyyppinä", mutta vähän ajan kuluttua tapahtuu "splitting" ja entisestä kaverista on tullutkin oman edun tavoittelija ja hyväksikäyttäjä. Kuvio toistuu ruiippumatta työpaikasta taikka alasta.
Vaimoni on polttanut siltansa lähes kaikkiin sukulaisiinsa. Kukaan ei halua olla enää hänen kanssaan tekemisissä. Pääsyynä lähinnä se, että hän tuntuu olevan suvussa ainoa henkilö, joka tietää miten vaikeita asioita hoidetaan. Jos joku ei toimi, kuten hän asian organisoi ja loogisesti selittää, seurauksena on suuttuminen ja kiukkuiset puhelut.
Kun työpaikalla menee huonosti, ystävät näyttäytyvät narsisteina ja sukulaiset jättävät, olemme me, aviomies ja tytär, enää ainoat henkilöt, jotka kannattelevat hänen elämäänsä. Ja tytärkin haluaa oman mielenterveytensä säilyttääkseen muuttaa pois.
Taas sain tuntea nahoissani kaiken vaimoni vihan ja tuskan. Minä olen se huono ihminen, joka haluan keskusteluin ohjata tyttäremme kasvatusta sen sijaan, että tukisin vaimoani hänen tavassaan pyrkiä alistamaan ja nöyryyttämään nuortamme. Ei minusta ole siihen: huutamaan ja nöyryyttämään joka suhteessa kilttiä ja hyvin käyttäytyvää nuorta, joka ei ole eläessään pahaa tehnyt taikka mokannut kuten niin monet ikätoverinsa.
Kaiken kaikkiaan olen elänyt vaimoni rinnalla ihanat ja tapahtumarikkaat vuodet. Mutta tämä "pimeä puoli" on aina välillä näyttäytynyt - nykyään yhä useammin. Raivokohtauksia ennakoi piikittely, joka muutaman tunnin kuluttua yltyy täysin suhteettomaksi raivoamiseksi. Syihin on turha puuttua: syyksi riittää, että tytär unohtaa täyttää pyykkikorinsa taikka että koira käyttäytyy huonosti. Olen etsinyt selitystä tähän kaikkeen. Jotenkin tuntuu, että jos saisin syistä jonkinlaisen diagnoosin, pystyisin paremmin kestämään tämän kaiken.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Luulempa ettei työpaikossa ja -kavereissa vikaa vaan vaimossasi.Kuulostaa tosi ikävältä.Kyllä hänen pitäisi saada apua,hoitoa,terapiaa ja/tai lääkettä.
Kuulostat itse tervejärkiseltä mutta tilanteen lamauttamalta tai hiljaa kärsivältä.Tyttäresi halun päästä kotoa ymmärtää tässä tilanteessa mutta miten itse jaksat kunvaimo keskittyy kahdestaan jäätyänne sinuun??....
Kyllä kaiki kertomasi viittaa jonkinasteiseen sairauteen tai luonnevikaan tms:een.Ihmettelen vilpittömästi miten olet jaksanut tuollaista.
Jos et saa vaimoa lääkäriin tai asianmukaista apua,hae sinä itsellesi vaikka konsultaatiota sair,hoidon ammattilaiselta miten olis paras menetellä.Noinkaan et voi jatkaa.VOIMIA !!!
Tue kaikin tavoin tytärtänne itsenäistymään ja auta häntä oman kodin perustamisessa. Tee vaimollesi selväksi, että tyttären elämää ei saa häiritä, eikä yksityisyyttä loukata. Tyttärellänne on oikeus rajata yhteydenpitoa äitiin, mikäli se ahdistaa häntä. Olisi ehkä myös hyvä, että hän saisi käydä jollakin asiantuntijalla (psykologi, psyk.sairaanhoitaja, kouluterveydenhoitaja) juttelemassa tilanteesta.
Sinä olet aikuinen ihminen ja päätät itse, kuinka kauan ja missä määrin aiot kestää alati vaikeutuvaa tilannetta, mikäli vaimosi ei suostu menemään tutkimuksiin. Oli syy sitten psyykkinen tai fyysinen (vaihdevuodet, aivoperäinen, kilpirauhanen tmv), tilanne näyttää vaikeutuvan koko ajan.
Puhun omasta kokemuksesta, siitä kuinka psyykkisesti sairas äiti ei suostu syömään lääkkeitään/ ota vastaan hoitoa ja sairastuttaa koko perheen. Lopputuloksena kaikki lapset ahdistuineita, käyvät terapiassa ja isästä tuli alkoholisti. Ei enää kestänyt selvin päin "hullun" rinnalla, vuodesta ja vuosikymmenestä toiseen tukien ja auttaen, selitellen ympäristölle vaimon käyttäytymistä.
Toivottavasti saat tilanteen ratkaistua.
Kuulostaa epävakaalta persoonallisuushäiriöltä narsistisin piirtein, mutta arvailen siis vaan. Tuo on hyvin tyypillistä tuo mustavalkoinen "ensin ihaillaan rajattomasti, sitten lytätään täysin"-ajattelu. Usein impulsiivinen ja ripustautuva käytös myös yhdistyy tähän ja sairaalloinen mustasukkaisuus.
Ihan oikeasti, onko sinun pakko jaksaa? Henkinen väkivalta on väkivaltaa. Ja vaikka ihminen ei tee sitä "tahallaan", se on silti psyykkistä väkivaltaa.
Jos jotain haluat yrittää niin koita saada vaimosi pari/perheterapiaan tai seurakunnan avioliittoneuvolaan, se voisi auttaa molempia.
Vaimosi tuskin suostuu hakemaa apua omiiin psyykkisiin ongelmiin, koska vika on muissa. Psyykkiset ongelmat yleensä pahenevat iän myötä, joten et ole ehkä edes nähnyt vielä kaikkea. Joten mieti sitä.
Ei kaikki psyykk. ongelmat pahene iän myötä. Ja aina täytyy pitää mielessä myös fyysiset/psykosomaattiset tekijät. ns. hankala luonne on tietysti asia erikseen, eikä sitäkään tarvitse heti "sairaudeksi" leimata.
Jos/kun aikuinen nainen alkaa saada raivareita, pitäisi ihan ensin mennä tavalliselle lääkärille. Raivareihin voi olla niinkin tavallisia syitä kuin estrogeenivaje (joka korjaantuu helposti hormonilisällä), kilpirauhasen ongelmat ja pahimmillaan, HARVINAISIMMILLAAN esim. aivojen otsalohkon kasvain.
Fyysinen paha olo ja väsymys pahentaa heti myös muutenkin vaikean luonteen omaavan henkilön käyttäytymistä.
Mielestäni ap. kysyjän tapauksessa olsi nyt tärkeintä tukea perheen lapsia muuttamaan omaan asuntoon ja itsenäistymään turvallisesti, vanhempien tuella, ennen kuin välit äitiin menevät liian kireiksi. Isän (raskas) tehtävä tässä tilanteessa on asettautua lasten puolelle, vaikka se isälle onkin kova paikka ja saa vaimon kiukun niskaansa. Lapset ovat syyttömiä tilanteeseen ja tarvitsevat paljon tukea. Isän käyttäytymisellä tässä tilanteesa on kauaskantoiset seuraukset lasten mielenterveyteen ja mielikuvaan (hyvästä) parisuhteesta.
Voimia ap:lle. Kyllä asiat järjestyvät, kun nostat kissan pöydälle. Ei kannata puhua "vaikeasta luonteesta/ mielenterveydestä" vaan houkutella vaimo lääkäriin tutkittavaksi. Vasta jos mitään fyysistä ei löydy, tutkitaan psyykk.puoli.
Menkää pariterapiaan.
En usko että vain hänessä on yksin se syy.
Sinä suorastaan inhoat häntä, ja oletat että niin tyttösiksin. En usko että asia on niin kuin kerrot, vaan sinä vain vihaat häntä koska sinulla ttselläsi on luonnehäiriö.
"Raivareihin voi olla niinkin tavallisia syitä kuin estrogeenivaje (joka korjaantuu helposti hormonilisällä), kilpirauhasen ongelmat ja pahimmillaan, HARVINAISIMMILLAAN esim. aivojen otsalohkon kasvain. "
Mihinkähän "Kokeneen neuvojan" tiedot oikein perustuu?