Olen ihan pihalla.
Olen tuntenut tämän miehen päälle kuukauden, tutustuimme baarissa. Pidämme yhteyttä koko ajan interntetin ja tekstiviestien kautta. Näemme myös usein kasvokkain. Hän on hulluna minuun, kertoi se itsekin. Meillä synkkaa todella hyvin, hän on henkisesti aivan minun tyyppiäni. Pidämme samoista asioista, arvomaailmamme ovat samanlaisia, huumorimme menee yksiin, voisi melkein sanoa, että olemme kuin kloonit toisistamme. Tein hänelle jo alkupäässä selväksi, etten halua muuta kuin ystävyyttä; koska ensimmäisten treffien jälkeen minulle tuli sellainen fiilis, että hänen lähellään on mukavaa, mutta jos ajattelen halausta pidemmälle, ahdistun niin, että oksettaa.
Olemme siis menneet ystävälinjalla nyt pari viikkoa ja kaikki on hyvin, hän ymmärsi tilanteen fiksu kun on. Minua harmittaa niin järjettömästi, ettei amor iskenyt niitä nuolia meitä molempiin. Tai ainakin luulen, ettei iskenyt. Kun puhun hänelle, minulle tulee hyvä, lämmin tunne ja hänen näkemisensä nostattaa hymyn huulille väkisinkin. Olen alkanut miettimään, miten mukavaa meillä olisi yhdessä. Harrastamme samoja asioita, pidämme samoista asioista. Meillä tulisi yhdessä olemaan varmasti älyttömän mukavaa.
Tunteet hyppivät sinne tänne. Välillä tuntuu siltä, että voisin rynnätä hänen luokseen ja ottaa sanat takaisin ystävyydestä. Mutta sitten välillä tuntuu siltä, etten kykene muuhun, kuin ystävyyteen. En tietenkään aio tehdä mitään hätiköidysti, koska ei ikinä haluaisi loukata häntä. En ole varma mitä tunnen, enkä osaa tulkita itseäni. Ylianalysoin kaiken ja mietin pääni puhki.
Olen kokematon ja kyseessä on ensimmäinen minusta oikeasti kiinnostunut mies. Ikää minulla on 19 ja hänellä vähän enemmän. Mietin, että mitä jos vain pelästyin sitä kun asiat etenivät nopeasti tai jotain? En voi kuvitella seksiä hänen kanssaan, johtuuko se hänestä vai yksinkertaisesti siitä, etten ole kokenut ja asia ahdistaa minua - vai puuttuuko kipinä kokonaan? En osaa tulkita itseäni ollenkaan. Enkä tiedä onko vatsassa jylläävä jännitys ahdistusta ja jotain aivan muuta.
Olen pitkä ja hän on minua hieman lyhyempi. Hän ei ole ruma, vaan suloinen mies monella tapaa, mutta muuten hän ei oikein ole minun tyyppiäni. Olen aina kuvitellut rinnalleni itseäni pidemmän, kookkaamman miehen ja sitä hän ei ole. En kai ole tietämättäni niin pinnallinen, että tällaisen ulkonäköseikan takia heittäisin noin täydellisen miehen menemään?
En tiedä mitä teen ja minua ahdistaa, etten voi olla varma mistään ja mieli heittää kärrynpyörää. Mitä teen? Miten saisin mistään selkoa? Onko hyviä vinkkejä? Omaohtaisia kokemuksia? Onko mahdollista rakastua niin, ettei alussa sitä kipinää ole, voiko ihminen niin sanotusti rakastua hitaasti, tajuta vain yks kaks, että oho, tuotahan minä rakastan?

Vastaukset 3
Vanhimmat
:< eikö kukaan osaa heittää mitään neuvoa?
Samassa tilanteessa ollut. Mies muuten täydellinen, mutta kipinä puuttui. En pystynyt jatkamaan, vaikka sydämestä raastoi... Sanoisin että luota tunteeseen, mutta älä varauksetta. Kipinääkin on, eikä se perustu pelkästään mihinkään pinnalliseen. Kipinä voi olla jotain henkistä ja syntyy usein siitä että joku toinen täydentää itseä sopivalla tavalla. Kannattaa tietysti yrittää miettiä mikä itelle sen kipinän synnyttää (ulkoiset seikat, machoilu?) ja olisiko valmis oikeasti elämään koko elämänsä ihmisen kanssa joka synnyttää kipinän. Itse näen kuitenkin asian niin että pitää hyväksyä että ystävät on ystäviä ja puolisot puolisoita. Ihmisiä kuitenkin riittää, vaikka jokainen suhde onkin uniikki.
oletteko päästäneet miehet jo ähkimään reikänne kimppuun?