En enää jaksa, en kertakaikkiaan jaksa. Koen itseni niin vastenmielisenä, niin ällöttävänä ja kuvottavana että voin fyysisesti pahoin. Olen 24-vuotias nuori nainen, ja niin kauan kuin muistan, olen kärsinyt kausittaisista suunnattomista itseinhojaksoista, koen fyysisen olemukseni jonain niin kuvottavana, etten kirjaimellisesti voi katsoa itseäni edes peilistä ajoittain. Olen suurimman osan ajasta äärimmäisen ahdistunut ja ajattelen vain kuinka kuvottava olen. Päivät menee sisällä ja ulos uskallaudun vasta illalla kun on pimeää, siksi esimerkiksi opiskelen iltakoulussa kun en päiväopiskeluun kykene, mutta jopa sekin on vaikeaa ja takkuilee, olen käytännössä lähes syrjäytynyt.
Tiedostan että inhoni ulkonäköäni kohtaan on sairaalloista, en esimerkiksi kykene vaikkapa yksin kotona ollessa olemaan kirkkaat valot päällä ilman meikkiä, vaikka tiedän ettei kukaan minua näe. Silti olen mieluummin yksin ollessanikin hämärässä, kuulostaa hullulta, tiedän, ja sitähän tämä taitaa ollakin. En kestä itse itseäni, en ajatusta itsestäni rumana kirkkaissa valoissa, ahdistun todella niin paljon että voisin vaikka satuttaa itseäni, ja olen niin joskus tehnytkin äärimmäisen ahdistuksen vallassa.
Muilla ihmisillä ei ole tai ole edes koskaan tuntunut olevan ongelmaa ulkonäköni kanssa. Siksi en voi oikeastaan ymmärtää mistä tämä itseinhoni kumpuaa, itse tietysti löydän syyn kun katson peiliin, mutta vuosien kuluessa olen alkanut tiedostaa että tähän on pakko liittyä jotain paljon syvempää kuin pelkkä itsensä rumaksi kokeminen, se itseinho on jotain niin kertakaikkisen lamaannuttavaa ja voimakasta ettei pelkkä rumuus voi sellaista aiheuttaa. Luulen että kärsin jonkinlaisesta ruumiinkuvan häiriöstä, vuosien saatossa olen etsiskellyt netistä tietoa mikä minua voisi vaivata kun ajatukseni itsestäni eivät taida olla ihan terveitä, ja olen törmännyt sairauteen nimeltä BDD (dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö suomeksi), josta ilmeisesti kärsin, oirekuvailu osuu minuun täydellisesti. Harmi vaan että sairaus on Suomessa ilmeisesti melko tuntematon, enkä uskaltaisi mennä tilanteestani puhumaan minnekään jos minua ei ymmärrettäisikään.
Mutta mistä oikeastaan tällainen itseinho voi kummuta? Onko pakko olla aina joku trauma taustalla, vai voiko minulla kertakaikkiaan olla vain aivokemiat jotenkin niin epäbalanssissa että oireilen näin? Tämä on niin uuvuttavaa, ettei kukaan voi ymmärtää. Kukaan ei käsitä miltä tuntuu vihata itseään niin, että tekisi mieli irroittautua kehostaan vain jotta voisi hakata itsensä pesäpallomailalla p*skaksi.
Esimerkiksi pelkkä toisen ottama yllättävä valokuva minusta ilman lupaani voi tuntua niin nöyryyttävältä, julmalta ja häpäisevältä, että olo tuntuu suorastaan raiskatulta. Kuin yksityisyyttäni olisi loukattu syvästi, nöyryytetty tahallaan, ikuistettu minut ilman lupaani valokuvaan josta kaikki voivat nähdä rumat piirteeni ja vikani joita niin kovasti yritän piilotella, näin ollen minut on ikäänkuin pilattu, todistettu että olen todella sitä mitä pelkäänkin olevani, mitä silmäni minulle näyttävät vaikka muut eivät sitä tunnu kasvotusten näkevän, mutta nyt voivatkin valokuvasta kaiken nähdä. Hullua ja tärähtäneitä ajatuksia.... mikä minua vaivaa?...
Tiedostan että inhoni ulkonäköäni kohtaan on sairaalloista, en esimerkiksi kykene vaikkapa yksin kotona ollessa olemaan kirkkaat valot päällä ilman meikkiä, vaikka tiedän ettei kukaan minua näe. Silti olen mieluummin yksin ollessanikin hämärässä, kuulostaa hullulta, tiedän, ja sitähän tämä taitaa ollakin. En kestä itse itseäni, en ajatusta itsestäni rumana kirkkaissa valoissa, ahdistun todella niin paljon että voisin vaikka satuttaa itseäni, ja olen niin joskus tehnytkin äärimmäisen ahdistuksen vallassa.
Muilla ihmisillä ei ole tai ole edes koskaan tuntunut olevan ongelmaa ulkonäköni kanssa. Siksi en voi oikeastaan ymmärtää mistä tämä itseinhoni kumpuaa, itse tietysti löydän syyn kun katson peiliin, mutta vuosien kuluessa olen alkanut tiedostaa että tähän on pakko liittyä jotain paljon syvempää kuin pelkkä itsensä rumaksi kokeminen, se itseinho on jotain niin kertakaikkisen lamaannuttavaa ja voimakasta ettei pelkkä rumuus voi sellaista aiheuttaa. Luulen että kärsin jonkinlaisesta ruumiinkuvan häiriöstä, vuosien saatossa olen etsiskellyt netistä tietoa mikä minua voisi vaivata kun ajatukseni itsestäni eivät taida olla ihan terveitä, ja olen törmännyt sairauteen nimeltä BDD (dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö suomeksi), josta ilmeisesti kärsin, oirekuvailu osuu minuun täydellisesti. Harmi vaan että sairaus on Suomessa ilmeisesti melko tuntematon, enkä uskaltaisi mennä tilanteestani puhumaan minnekään jos minua ei ymmärrettäisikään.
Mutta mistä oikeastaan tällainen itseinho voi kummuta? Onko pakko olla aina joku trauma taustalla, vai voiko minulla kertakaikkiaan olla vain aivokemiat jotenkin niin epäbalanssissa että oireilen näin? Tämä on niin uuvuttavaa, ettei kukaan voi ymmärtää. Kukaan ei käsitä miltä tuntuu vihata itseään niin, että tekisi mieli irroittautua kehostaan vain jotta voisi hakata itsensä pesäpallomailalla p*skaksi.
Esimerkiksi pelkkä toisen ottama yllättävä valokuva minusta ilman lupaani voi tuntua niin nöyryyttävältä, julmalta ja häpäisevältä, että olo tuntuu suorastaan raiskatulta. Kuin yksityisyyttäni olisi loukattu syvästi, nöyryytetty tahallaan, ikuistettu minut ilman lupaani valokuvaan josta kaikki voivat nähdä rumat piirteeni ja vikani joita niin kovasti yritän piilotella, näin ollen minut on ikäänkuin pilattu, todistettu että olen todella sitä mitä pelkäänkin olevani, mitä silmäni minulle näyttävät vaikka muut eivät sitä tunnu kasvotusten näkevän, mutta nyt voivatkin valokuvasta kaiken nähdä. Hullua ja tärähtäneitä ajatuksia.... mikä minua vaivaa?...
Vastaukset
Vanhimmat
Ei vielä vastauksia
Aloittaja odottaa vastauksia. Kerro oma näkemyksesi ensimmäisenä.