äidit, kertokaa mikä minun ÄITIÄNI vaivaa?

Rupes ihan naurattaan kun luin ton sun jutun. Itse en ole äiti, mutta olen 24-vuotias nainen ja sinun tarinaasi lukiessani tuntui kun olisin lukenut tarinaa omasta nuoruudestani! Ensinnäkin minulla on ihan samanlainen äiti. Juuri samanikäisenä kuin sinä, otin todella kiivaasti yhteen äitini kanssa. Minua kanssa ärsytti samat asiat kuin sinua. Vihasin äitiäni usein, mutta isääni vihasin enemmän sillä hän ei koskaan puuttunut mihinkään vaan oli omissa oloissaan ja sitten kun hän kerran karjaisi piti pelätä ja kunnioittaa. Mutta äitiä en koskaan pelännyt, hänen kanssaan tappelimme, kinasimme ym. todellakin jatkuvasti, mutta oli myös hetkiä jolloin hän osasi olla mukavakin niin kuin minäkin. Tätä ei yleensä kestänyt kauaa, hyvää jaksoa, mutta pidin hänestä enemmän kuin isästä ja ehkä monestakin syystä. Tarkemmin ajateltuna taidamme olla liian samanlaisia luonteeltamme ja siksi joka asiasta syntyi tappelu. Äiti halusi olla niskan päällä ja sanoa viimeisen sanan, mutta minä olin samanlainen. Äidillä oli ikävä tapa nöyryyttää itsetuntoani käyttämällä dominoivaa tapaa käskeä minut nöyränä takaisin jos lähdin suutuspäissäni vaikka huoneeseeni. Tiesin että jos en menisi, saisin rangaistuksen. Näitä hetkiä vihasin eniten ja etenkin kun tuntui että äiti tiesi sen ja nautti siitä, ylivallastaan. Siivousintoilu teki minustakin hullun, kirjaimellisesti, sillä pelkään nykyään bakteereja ja tätä sairautta hoidetaan lääkkeillä. Nykyään välimme on hyvät, mutta en voi kieltää ettenkö vielä joskus pelkäisi heidän nolaavan minut, etenkin appivanhempieni aikana, jotka ovat paljon sivistyneempiä. Vanhempani vain joskus eivät vanhanaikaisuudessaan osaa käyttäytyä ja ajatella toisia. Heillä on ikävä ajattelutapa ettei heidän tarvitse olla "hienoja", kun eivät ole rikkaitakaan. Ihan kun se raha sanelisi hyvän käytöksen! Kyllä he osaavat jos haluavat, mutta se on vaan ikuista katkeruutta parempiosaisia kohtaan. Vanhempieni ja etenkin äidin ja minun välit parani kertaheitosta, siitä kun muutin pois kotoa peruskoulun jälkeen opiskeluiden takia. Valitsin tahallani toisen paikkakunnan. He kaipasivat minua ja minä heitä. Oli mukava käydä joskus kotona. Kotiin mennessäni huomasin että minulle oli annettu täysi vastuu elämästäni oman kodin myötä. Olin mielissäni. He tietenkin tukivatkin minua monessa asiassa ja minä pidin heistä aina vain enemmän. Tunsin itseni aikuiseksi ja että minuun luotetaan. Sen sijaan että äiti kotona käydessäni sanoi kotiintuloajan, hän kysyikin sen minulta! Nyt jälkeenpäin ajateltuna, minun vanhenemiseni ja vastapuolinen kunnioitus muutti asian. Myös vanhempien pitää kunnioittaa lastaan. Olinhan toki aikaisemmin myös siinä mielessä hankala nuori, etten halunnut hyväksyä minkäänlaisia rajoja! Ehkä vastuuta pitää nuorelle antaa kypsyyden mukaan pikkuhiljaa, eikä iän mukaan...minä varmaan kaipasin sitä jo aiemmin sillä tiesin osaavani olla fiksu. Minun siskoni oli heille aina mielinkielin ja sekin ärsytti minua! Sillä tavalla kuulemma asiat sujuivat paremmin, mutta minä olin periaatteen naisia...!! Kyllä siskokin joskus osansa sai, kun meni liian pitkälle rajoissaan luottavaisin mielin...Se oli myrskyisää aikaa. En sano että emme olisi sopineet silloin saman katon alle asumaan, vaan minusta oli vain hyvä tämmöinenkin kasvunvaihe. Se opettaa ihmistä elämästä. Siitäkin oli hyötyä. Me olimme vain kaksi pääkköä, joilla myrsky puhkesi alati ja varsinkin sinun iässäsi. Se oli hyvää ja huonoa aikaa. Kuitenkin välitimme toisistamme ja kuitenkin kumpikin kävimme elämänkoulun, eli siis se on se hyvä puoli. Joillakin toki voi tilanne mennä niinkin pahaksi että se vaikuttaa ikuisesti. Minulla kuitenkin muutto katkaisi ikuisen valtataistelukierteen; kun toinen sanoi, sanoi toinenkin jne. Sinullakin voi olla hyvin paljon samanlaisuutta äitisi kanssa. Älä loukkaannu, sillä sinä olet sinä, mutta pyri käyttämään vain niitä parempia äitiltäsi perittyjä ominaisuuksia. Niin minäkin teen. Nyt vasta kirjoitettuani tajusin, että olin todellakin äitini tyttö jo sinun ikäisenä, kun ennen taas olen ajatellut että olen vanhemmiten tullut samanlaisemmaksi. No ehkä ne jotkut samanlaisuuspiirteet ovat korostuneet vanhetessa, mutta aika äiti2 olin joskus nuorempanakin, rauhotuin vain kasvaessa ja nykyään osaan tutkiskella itseäni erilailla. Puhun aina miehelleni kuinka minua hirvittää ja pelottaa samankaltaisuus äitini kanssa, mutta mieheni aina lohduttaa kertomalla että olen kuitenkin oma persoonani ja on vain hyvä jos tiedostan ne ikävät perityt ominaisuudet ja yritän tehdä niille jotain. Eli käytän vain ne hyvät jutut, ja enkä haluaisi äidistäni sanoa näin, mutta joudun käyttämään hieman hienosäätöä. Raakatakin varmaan täytyy...Yritän siis tehdä asioille jotain, mutta joskus oikein itsekkin pelästyy kuinka perimä ja opit ovat painuneet syvälle aivoihin.Aina ei ole helppoa päästä tottumuksista!Olen huomannut eräiden luonteenpiirteiden kulkevan sukumme naisissa, mutta joskus olemme suvunkin kesken hupaisasti jutelleet kuinka paljon lievempinä ne oirehtivat mitä edemmäspäin mennään...onneksi!! En siis ole aivan yhtä paha!!! Mutta niin kuin kerroin näistä opituista jutuista niin hyvä esimerkki on oma käytökseni. Osaan mielestäni käyttäytyä paremmin kuin vanhempani, mutta on minussa se toinenkin puoli. Joskus itsekkin havahdun siihen kuinka päästän suustani jotain sopimatonta tai käyttäydyn omituisesti ja karkeasti, varsinkin mieheni vanhempien luona. Mieheni ei omiensa sanojen mukaan tästä välitä ja on vain huvittunut, mutta kyllä joskus hävettää, mutta toisaalta heidän on vain hyväksyttävä minut sellaisena kuin olen! Joskus saatan kieltämättä olla jopa ylpeä ronskiudestani, sillä myönnän että joskus hienostelu ja sivistynyt keskustelu tympii. Minä tykkään hätkähdyttääkkin ja joskus sanoa asiat kiertelemättä. Että on sitä kodin tunnelmaa aika paljonkin mukaan tullut. Joskus jopa ahdistun appivanhempieni luona, koska oloni ei ole siellä kotoisa. Eli on siinä ronskimmassakin elämässä oma viehätyksensä ja kodin tuntu. Joskus sitä jopa kaipaa...kotoisuutta ja simppeleitä ihmisiä ja rentoa tunnelmaa ja muistoja. Se tyyli ja elämäntapa mihin on kasvanut tuovat turvallisuuden tuntua. Ehkä vanhempien kannattaa olla semmoisia kuin ovat, ei ne siitä enää miksikään muutu, eikä tarvikkaan, mutta itse voi tehdä kaiken aina paremmin. On minulla nytkin kotoisa olo sillä mukavasti olemme miehemme kanssa luoneet oman kodin jossa on sekoitus minun ja hänen kotiaan, mutta kodissamme saa aina olla sellainen kun haluaa. Täytyy kyllä myöntää että mieheni on välillä helisemässä kun yritän kokoajan olla niskanpäällä, mutta onneksi ei niin käy, koska minä sentään tajuan erheeni ajoissa! Mahto muuten olla muulla perheellä kovat paikat asua sotatantereella!! Kyllähän me vielä joskuskin otamme vanhempien kanssa yhteen, mutta harvemmin. Välimme ovat oikeastaan aika hyvät ja välillä sitä jo sääliikiin heitä; onhan heistä tullut jo aika vanhoja ja leppoisia. Minäkin olen kasvanut, mutta ei se tuli tule koskaan sisältäni sammumaan, se on suvussa ja sitä pitää vain osata käsitellä. Kaikkea hyvää sulle!

Mape kirjoitti:

Rupes ihan naurattaan kun luin ton sun jutun. Itse en ole äiti, mutta olen 24-vuotias nainen ja sinun tarinaasi lukiessani tuntui kun olisin lukenut tarinaa omasta nuoruudestani! Ensinnäkin minulla on ihan samanlainen äiti. Juuri samanikäisenä kuin sinä, otin todella kiivaasti yhteen äitini kanssa. Minua kanssa ärsytti samat asiat kuin sinua. Vihasin äitiäni usein, mutta isääni vihasin enemmän sillä hän ei koskaan puuttunut mihinkään vaan oli omissa oloissaan ja sitten kun hän kerran karjaisi piti pelätä ja kunnioittaa. Mutta äitiä en koskaan pelännyt, hänen kanssaan tappelimme, kinasimme ym. todellakin jatkuvasti, mutta oli myös hetkiä jolloin hän osasi olla mukavakin niin kuin minäkin. Tätä ei yleensä kestänyt kauaa, hyvää jaksoa, mutta pidin hänestä enemmän kuin isästä ja ehkä monestakin syystä. Tarkemmin ajateltuna taidamme olla liian samanlaisia luonteeltamme ja siksi joka asiasta syntyi tappelu. Äiti halusi olla niskan päällä ja sanoa viimeisen sanan, mutta minä olin samanlainen. Äidillä oli ikävä tapa nöyryyttää itsetuntoani käyttämällä dominoivaa tapaa käskeä minut nöyränä takaisin jos lähdin suutuspäissäni vaikka huoneeseeni. Tiesin että jos en menisi, saisin rangaistuksen. Näitä hetkiä vihasin eniten ja etenkin kun tuntui että äiti tiesi sen ja nautti siitä, ylivallastaan. Siivousintoilu teki minustakin hullun, kirjaimellisesti, sillä pelkään nykyään bakteereja ja tätä sairautta hoidetaan lääkkeillä. Nykyään välimme on hyvät, mutta en voi kieltää ettenkö vielä joskus pelkäisi heidän nolaavan minut, etenkin appivanhempieni aikana, jotka ovat paljon sivistyneempiä. Vanhempani vain joskus eivät vanhanaikaisuudessaan osaa käyttäytyä ja ajatella toisia. Heillä on ikävä ajattelutapa ettei heidän tarvitse olla "hienoja", kun eivät ole rikkaitakaan. Ihan kun se raha sanelisi hyvän käytöksen! Kyllä he osaavat jos haluavat, mutta se on vaan ikuista katkeruutta parempiosaisia kohtaan. Vanhempieni ja etenkin äidin ja minun välit parani kertaheitosta, siitä kun muutin pois kotoa peruskoulun jälkeen opiskeluiden takia. Valitsin tahallani toisen paikkakunnan. He kaipasivat minua ja minä heitä. Oli mukava käydä joskus kotona. Kotiin mennessäni huomasin että minulle oli annettu täysi vastuu elämästäni oman kodin myötä. Olin mielissäni. He tietenkin tukivatkin minua monessa asiassa ja minä pidin heistä aina vain enemmän. Tunsin itseni aikuiseksi ja että minuun luotetaan. Sen sijaan että äiti kotona käydessäni sanoi kotiintuloajan, hän kysyikin sen minulta! Nyt jälkeenpäin ajateltuna, minun vanhenemiseni ja vastapuolinen kunnioitus muutti asian. Myös vanhempien pitää kunnioittaa lastaan. Olinhan toki aikaisemmin myös siinä mielessä hankala nuori, etten halunnut hyväksyä minkäänlaisia rajoja! Ehkä vastuuta pitää nuorelle antaa kypsyyden mukaan pikkuhiljaa, eikä iän mukaan...minä varmaan kaipasin sitä jo aiemmin sillä tiesin osaavani olla fiksu. Minun siskoni oli heille aina mielinkielin ja sekin ärsytti minua! Sillä tavalla kuulemma asiat sujuivat paremmin, mutta minä olin periaatteen naisia...!! Kyllä siskokin joskus osansa sai, kun meni liian pitkälle rajoissaan luottavaisin mielin...Se oli myrskyisää aikaa. En sano että emme olisi sopineet silloin saman katon alle asumaan, vaan minusta oli vain hyvä tämmöinenkin kasvunvaihe. Se opettaa ihmistä elämästä. Siitäkin oli hyötyä. Me olimme vain kaksi pääkköä, joilla myrsky puhkesi alati ja varsinkin sinun iässäsi. Se oli hyvää ja huonoa aikaa. Kuitenkin välitimme toisistamme ja kuitenkin kumpikin kävimme elämänkoulun, eli siis se on se hyvä puoli. Joillakin toki voi tilanne mennä niinkin pahaksi että se vaikuttaa ikuisesti. Minulla kuitenkin muutto katkaisi ikuisen valtataistelukierteen; kun toinen sanoi, sanoi toinenkin jne. Sinullakin voi olla hyvin paljon samanlaisuutta äitisi kanssa. Älä loukkaannu, sillä sinä olet sinä, mutta pyri käyttämään vain niitä parempia äitiltäsi perittyjä ominaisuuksia. Niin minäkin teen. Nyt vasta kirjoitettuani tajusin, että olin todellakin äitini tyttö jo sinun ikäisenä, kun ennen taas olen ajatellut että olen vanhemmiten tullut samanlaisemmaksi. No ehkä ne jotkut samanlaisuuspiirteet ovat korostuneet vanhetessa, mutta aika äiti2 olin joskus nuorempanakin, rauhotuin vain kasvaessa ja nykyään osaan tutkiskella itseäni erilailla. Puhun aina miehelleni kuinka minua hirvittää ja pelottaa samankaltaisuus äitini kanssa, mutta mieheni aina lohduttaa kertomalla että olen kuitenkin oma persoonani ja on vain hyvä jos tiedostan ne ikävät perityt ominaisuudet ja yritän tehdä niille jotain. Eli käytän vain ne hyvät jutut, ja enkä haluaisi äidistäni sanoa näin, mutta joudun käyttämään hieman hienosäätöä. Raakatakin varmaan täytyy...Yritän siis tehdä asioille jotain, mutta joskus oikein itsekkin pelästyy kuinka perimä ja opit ovat painuneet syvälle aivoihin.Aina ei ole helppoa päästä tottumuksista!Olen huomannut eräiden luonteenpiirteiden kulkevan sukumme naisissa, mutta joskus olemme suvunkin kesken hupaisasti jutelleet kuinka paljon lievempinä ne oirehtivat mitä edemmäspäin mennään...onneksi!! En siis ole aivan yhtä paha!!! Mutta niin kuin kerroin näistä opituista jutuista niin hyvä esimerkki on oma käytökseni. Osaan mielestäni käyttäytyä paremmin kuin vanhempani, mutta on minussa se toinenkin puoli. Joskus itsekkin havahdun siihen kuinka päästän suustani jotain sopimatonta tai käyttäydyn omituisesti ja karkeasti, varsinkin mieheni vanhempien luona. Mieheni ei omiensa sanojen mukaan tästä välitä ja on vain huvittunut, mutta kyllä joskus hävettää, mutta toisaalta heidän on vain hyväksyttävä minut sellaisena kuin olen! Joskus saatan kieltämättä olla jopa ylpeä ronskiudestani, sillä myönnän että joskus hienostelu ja sivistynyt keskustelu tympii. Minä tykkään hätkähdyttääkkin ja joskus sanoa asiat kiertelemättä. Että on sitä kodin tunnelmaa aika paljonkin mukaan tullut. Joskus jopa ahdistun appivanhempieni luona, koska oloni ei ole siellä kotoisa. Eli on siinä ronskimmassakin elämässä oma viehätyksensä ja kodin tuntu. Joskus sitä jopa kaipaa...kotoisuutta ja simppeleitä ihmisiä ja rentoa tunnelmaa ja muistoja. Se tyyli ja elämäntapa mihin on kasvanut tuovat turvallisuuden tuntua. Ehkä vanhempien kannattaa olla semmoisia kuin ovat, ei ne siitä enää miksikään muutu, eikä tarvikkaan, mutta itse voi tehdä kaiken aina paremmin. On minulla nytkin kotoisa olo sillä mukavasti olemme miehemme kanssa luoneet oman kodin jossa on sekoitus minun ja hänen kotiaan, mutta kodissamme saa aina olla sellainen kun haluaa. Täytyy kyllä myöntää että mieheni on välillä helisemässä kun yritän kokoajan olla niskanpäällä, mutta onneksi ei niin käy, koska minä sentään tajuan erheeni ajoissa! Mahto muuten olla muulla perheellä kovat paikat asua sotatantereella!! Kyllähän me vielä joskuskin otamme vanhempien kanssa yhteen, mutta harvemmin. Välimme ovat oikeastaan aika hyvät ja välillä sitä jo sääliikiin heitä; onhan heistä tullut jo aika vanhoja ja leppoisia. Minäkin olen kasvanut, mutta ei se tuli tule koskaan sisältäni sammumaan, se on suvussa ja sitä pitää vain osata käsitellä. Kaikkea hyvää sulle!

Minulla kaks tytärtä ja yks poika. Nuorin tytär asuu edelleen kotona 18v.Saatan ymmärtää pulmasi ja se on täyttä totta kokemuksesta. Meidän äitien pitäisi tietää että teini-ikäisten maailmaan ei mahdu muita kun he itse ja senkun muistaa niin pääsee monesta pulmasta. Minun lapseni olivat sellaisia tyyppi esimerkkejä nuorten psykologia kirjoista. Sinä juuri nyt näet elämän oman mallisena ja sinulla on mahdottomuus hyväksyä aikuisten malli, eix vaan? Äitisi pitäisi kättäytyä niinkuin sinulle sopii, mutta muista että sinun äidilläsi on niitä sopuvikoja. Ja vielä että äitisi kantaa vastuuta sinun edeskäymisistäsi niin saatat ehkä käsittää että hän on hermona. Meillä äideillä on vaikeeta kun lapset on kooltaan samankokoisia kuin me itse ja niin me luullaan että toimitte myös sen mukaisesti.Kyllä sinunkin äitisi tasaantuu ajan kanssa olen aivan varma. Yritä kestää!!