että oletteko oikeasti yksinäisiä, vai oletteko vain omissa oloissanne viihtyviä henkilöitä jotka nähtyään muiden ihmisten vilkasta sosiaalista elämää ovat alkaneet ''kaivata'' itselleenkin sosiaalista elämää. Ei siis siksi että sosiaalinen kanssakäyminen olisi välttämättä henkilölle itselleen niin tärkeää, vaan siksi että henkilö alitajuntaisesti imee vaikutteita ulkopuolelta. Itse olen tätä pitkään miettinyt enkä tiedä vieläkään oikein missä mennään, varmaan näiden kahden ääripään jossain välimaastossa. Aloin ajatella tätä kun tajusin kuinka vähän loppujen lopuksi teen sen eteen että saisin sosiaalista elämää. Jos oikeasti haluaisin sitä niin paljon, olisin jo hankkinut sellaisen itselleni. Kuitenkin kaipaisin lisää läheisiä ihmisiä elämääni (heitä ei olekaan juuri muuta kuin perhe). Asiaan ehkä vaikuttaa se, että minulla on ainakin jonkinasteinen aspergerin syndrooma, eli minun pitää aina jokaisen henkilön kohdalla opetella se, miten hänen kanssa käyttäydytään. Viimeisen oikean ystävän sain yläasteella n. 5 vuotta sitten kun siellä vielä oli luokat, eli sellainen järjestelmä jossa sain kunnolla aikaa tutustua ihmisiin. Siihen menikin sitten miltei yläaste että pystyin olla rennosti kyseisen henkilön seurassa. Lukiossa en saanutkaan sitten muita kuin kavereita koska luokat eivät näy siellä käytännössä ollenkaan, ja porukka vaihtuu ennen kuin pääsee edes juttuun. Noh, tästähän tulikin tällanen vuodatus, menköön... x)
Oletteko ikinä miettineet,
9+7
179
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
En viihdy omissa oloissani, vaan haluaisin ympärilleni suuren perheen tai edes jonkinlaisen ystävien yhteisön.
Niin, no tärkein ois tietysti, että saisi oman kullan, ihan tyhmää olla yksin. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo ja jaettu suru on puolikas suru, niinhän se menee.