Hei kaikki, olen yksi meistä yksinäisistä. Viime päivinä olen analysoinut elämääni ja toden teolla tarkastellut niitä syitä joiden johdosta olen viitisentoista vuotta ollut jokseenkin vailla ihmissuhteita. En ole vuosiin enää viitsinyt voivotella tilannettani enkä varsinaisesti tunne itseäni yksinäiseksi, tai ehkä en enää tunnista yksinäisyyttä koska se on kaikkialla. Yhtä kaikki, varsinainen ongelmani on saamattomuus, haluttomuus, pelokkuus. En suinkaan usko että nämä seuraavat yksinäisyydestä, vaan ne ovat - yksinäisyys mukaan lukien - oireita jostain muusta.
Hankin tätä nykyä elantoni nettipokerista - tai yritän hankkia. Pokeria pelanneet tietänevät että peli on henkisesti erittäin rassaava ja "tiltissä" tulee helposti heitettyä tuhoton määrä rahaa taivaan tuuliin. Menestyksen kannalta (mielenterveydestä puhumattakaan) olennaisen tärkeää on kyetä arvioimaan pelitilanteita ja vastustajia kylmän viileästi ja perustaa ratkaisunsa järkeen ja logiikkaan, ei turhautumisen mukanaan tuomiin fantasioihin, ei vitutukseen, ei vihaan, ei pelkoon.
Listasin puutteita pelissäni ja niistä verrattomasti suurimmaksi osoittautui juuri tämä taipumus impulsiivisuuteen ja tunteiden sekasorrossa tehdyt typerät ratkaisut. Koska pokeri on ainoa tulonlähteeni en voinut antaa asian vain olla vaan sille oli löydettävä ratkaisu. Tovin asiaa pohdittuani oivalsin että tunne-elämäni äärimmäinen epävakaisuus ei millään muotoa rajoitu pokeripöytään, siellä se ainoastaan ilmenee selkeimmin ja seuraukset ovat konkreettisimmat.
Oivalsin, että olen vihainen melkein koko ajan. Päivittäin kohtaan tilanteita jotka herättävät minussa mitä mustinta raivoa ja suoranaista murhanhimoa, sekä ylenkatsetta, halveksuntaa, ylemmyydentunnetta, alemmuudentunnetta, katkeruutta, toivottomuutta, surua... Toisin sanoen pelkoa eri muodoissaan. Pelko on läsnä kaikkialla, mitä arkipäiväisimmissä asioissa, niin ettei sitä edes huomaa. Omassa elämässäni pelko ilmenee tavallisimmin vihana.
Yksinäisyyteni alkoi ala-asteen lopulla ja silloin aloin myös vihata. Olin hyvin herkkä lapsi ja herkkä olen edelleen, mutta minulla oli myös ylpeyteni enkä saattanut hyväksyä sitä etten enää kelvannutkaan ikätovereilleni. Koska muut hylkäsivät minut, minä hylkäsin muut. Aloin aktiivisesti karttaa muiden lasten seuraa ja kostin heidän välinpitämättömyytensä halveksunnalla ja ylenkatseella. Pärjäsin erittäin hyvin koulussa, mistä ylenkatseeni sai lisää pontta. Ikätovereideni ilot olivat minulle naurettavuuksia, heidän surunsa teeskentelyä, vastenmielistä melodraamaa. Olin yhä vihaisempi, yhä pelokkaampi. Viha kulutti minut. Se vei energiani, elämänhaluni. Lukiossa mielenterveyteni alkoi säröillä, sain paniikkikohtauksia, olin tappaa itseni.
Hankin tätä nykyä elantoni nettipokerista - tai yritän hankkia. Pokeria pelanneet tietänevät että peli on henkisesti erittäin rassaava ja "tiltissä" tulee helposti heitettyä tuhoton määrä rahaa taivaan tuuliin. Menestyksen kannalta (mielenterveydestä puhumattakaan) olennaisen tärkeää on kyetä arvioimaan pelitilanteita ja vastustajia kylmän viileästi ja perustaa ratkaisunsa järkeen ja logiikkaan, ei turhautumisen mukanaan tuomiin fantasioihin, ei vitutukseen, ei vihaan, ei pelkoon.
Listasin puutteita pelissäni ja niistä verrattomasti suurimmaksi osoittautui juuri tämä taipumus impulsiivisuuteen ja tunteiden sekasorrossa tehdyt typerät ratkaisut. Koska pokeri on ainoa tulonlähteeni en voinut antaa asian vain olla vaan sille oli löydettävä ratkaisu. Tovin asiaa pohdittuani oivalsin että tunne-elämäni äärimmäinen epävakaisuus ei millään muotoa rajoitu pokeripöytään, siellä se ainoastaan ilmenee selkeimmin ja seuraukset ovat konkreettisimmat.
Oivalsin, että olen vihainen melkein koko ajan. Päivittäin kohtaan tilanteita jotka herättävät minussa mitä mustinta raivoa ja suoranaista murhanhimoa, sekä ylenkatsetta, halveksuntaa, ylemmyydentunnetta, alemmuudentunnetta, katkeruutta, toivottomuutta, surua... Toisin sanoen pelkoa eri muodoissaan. Pelko on läsnä kaikkialla, mitä arkipäiväisimmissä asioissa, niin ettei sitä edes huomaa. Omassa elämässäni pelko ilmenee tavallisimmin vihana.
Yksinäisyyteni alkoi ala-asteen lopulla ja silloin aloin myös vihata. Olin hyvin herkkä lapsi ja herkkä olen edelleen, mutta minulla oli myös ylpeyteni enkä saattanut hyväksyä sitä etten enää kelvannutkaan ikätovereilleni. Koska muut hylkäsivät minut, minä hylkäsin muut. Aloin aktiivisesti karttaa muiden lasten seuraa ja kostin heidän välinpitämättömyytensä halveksunnalla ja ylenkatseella. Pärjäsin erittäin hyvin koulussa, mistä ylenkatseeni sai lisää pontta. Ikätovereideni ilot olivat minulle naurettavuuksia, heidän surunsa teeskentelyä, vastenmielistä melodraamaa. Olin yhä vihaisempi, yhä pelokkaampi. Viha kulutti minut. Se vei energiani, elämänhaluni. Lukiossa mielenterveyteni alkoi säröillä, sain paniikkikohtauksia, olin tappaa itseni.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Miksi olin ja olen niin vihainen? Koska “he hylkäsivät minut”, “he eivät hyväksyneet minua”, “he eivät välitä”. Olen vihainen koska sälytän vastuun omista tunteistani ja omasta sisäisestä todellisuudestani muiden harteille. Teen sen vaistomaisesti ja täysin automaattisesti ja milloin en sitä tiedosta on se kontrollini ulottumattomissa. Todellisuudessa olen vain peloissani. Pelkään minuuteni puolesta, että jotenkin lakkaisin olemasta jos en vihaamalla piirtäisi rajoja itselleni, mikä on tietysti aika naurettavaa. Kun näin muiden lasten leikkivän ja pitävän hauskaa olisin tietysti halunnut liittyä heidän seuraansa, vaikka väitin itselleni että vähät välitän heidän toilailuistaan. Todellisuudessa pelkäsin että minut torjutaan jälleen, etten vieläkään kelpaa, mutta ylpeyteni ei sallinut minun tätä tunnustaa ja siksi vihasin. Jos olisin pyrkinyt heidän seuraansa ja minut olisi jälleen torjuttu, olisi se ollut hirvittävän tuskallista, musertavaa. Tältä tuskalta vihan muurit minua suojelivat.
Viha lienee siis “minän” puolustuskeino ja se kumpuaa pelosta, joka syntyy minuuden ollessa uhattuna. Se yhtäältä suojelee minuutta erottamalla sen muista ja toisaalta voimakkaasti korostaa sitä. Vihaaminen yhdistää niitä, joiden vihan kohde on sama ja sen turvin ihminen kykenee hirmuiseen julmuuteen. Evoluution kannalta ei siis ole ihme että tällainen tunne on kehittynyt, sillä se on epäilemättä suonut merkittävän edun niille kylille ja heimoyhteisöille jotka ovat kyenneet sen turvin kilpailevat heimot murhaamaan. Samasta syystä muuan George W. niin ponnekkaasti puhui terrorisminvastaisesta sodastaan taisteluna hyvän ja pahan välillä. Pahaa on oikeus, ehkä velvollisuuskin, vihata ja vihan turvin räikeimmätkin rikokset on helppo selittää parhain päin – siis niille jotka vihaavat, niille jotka viha on sokaissut.
Vihalla on tarkoitus, joten miksi siitä tulisi pyrkiä eroon? Koska viha on väärinkäsitys. Se on pelon naamio, “heikkoutta voiman valepuvussa” kuten joku filosofi sanoi. Se sokaisee todellisuudelta. Lapsena kuvittelin, että eristäytyminen ilmensi voimaa. Olisipa jollain aikuisella ollut herkkyyttä tunnistaa tilanteeni ja viisautta saada minut ymmärtämään kuinka typerästi toimin. Ei minulla lapsena ollut vaihtoehtoa, tuskin olisin voinut elää toisenlaisen elämän. Tuskin monikaan yksinäisyyspalstalla vierailevista olisi voinut. En ymmärtänyt, en tiennyt, eikä kukaan kertonut...
Viha on väärinkäsitys ja viha on hirmuisen kuluttavaa. Se saa voimansa, kuten kaiketi negatiiviset tunteet muutenkin, pinttyneistä synkistä ajatusrakennelmista joita ihminen toistamistaan toistaa, tiedottomasti niihin eläytyen, tuhlaten suunnattomasti energiaa. Mikäli fyysisesti terve ihminen on yhtenään väsynyt, saamaton ja haluton, vain tästä lienee kyse. Tätä kai on masennus, tai tätäkin.
Kuinka vihasta ja sen kätyreistä sitten pääsee eroon? Ei liene muuta keinoa kuin tiedostaa vihantunteet ja sen synnyttävät ajatusrakennelmat. Tätähän nykyajan “henkiset opettajat” viestittävät eikä kysymyksessä liene järin kummallinen tai mystinen asia. Jos viha on väärinkäsitys ja jos ymmärrän ja olen tietoinen siitä että käsitykseni on väärä, luovun siitä automaattisesti. Olennaista on kai tunnistaa se pelko jonka viha pyrkii kätkemään ja tulla siitä tietoiseksi; sanoa vaikka ääneen, että “tämä asia pelottaa minua” - olla siis rehellinen itselleen. Ja olisiko niin, että vasta tässä tilanteessa ihmisellä on vapaa tahto? Hän voi joko “kohdata” tuon pelon, mitä se tarkoittaakaan, tai olla kohtaamatta. Mutta väitän että totta on se, että jos ihminen on rehellisesti peloissaan ja uskaltaa näyttää sen, toiset ihmiset reagoivat siihen vaistomaisesti ja pyrkivät auttamaan. Ja jos eivät vaistomaisesti niin viimeistään pyydettäessä.
No, tulipa kirjoitettua pitkästi ja varmaan vähän turhaankin jaarittelin, mutta kiitos jos jaksoit lukea loppuun asti.
"Two things are infinite: the universe and human stupidity and I'm not sure about the universe."
Albert Einstein
"It is strange to be known so universally and yet to be so lonely."
Albert Einstein
http://www.myinterestingfacts.com/wp-content/uploads/2011/06/albert-einstein-facts-einstein-kid.jpg
http://www.csun.edu/~arc63158/graphics/photos/math_pics/einstein/images/Young_Albert_Einstein_jpg.jpg
http://www.pagefarm.net/wiki/images/8/88/Albert-einstein.jpg
http://freethoughtalmanac.com/wp-content/uploads/2011/03/Albert_Einstein.jpg
http://www.librarising.com/astrology/celebs/images2/A/alberteinstein2.jpg
Itsekin huomasin tämän vihan tuoman suojamuurin, kun tajusin pitäväni jokaista kohtaamaani ihmistä ärsyttävänä teeskentelijänä. Pitkään olin vakuutellut itselleni, etten minä sellaisen rasittavan porukan kanssa haluaisi viettääkään aikaa, mutta onneksi tilanne lopulta valkeni – vika ei välttämättä ole aina muissa ja siinä, että he olisivat täydellisiä idiootteja.
Mutta se vihasta eroon pääseminen on mahdotonta. Se muodostaa noidankehän. Aina kun tiedostan ajattelevani taas pelkkää pahaa muista, alan vähitellen inhota itseäni – ja kohta taas se sama inho kohdistuu uudestaan muihin.