Tuntuuko teiltä koskaan siltä että teetpä ihan mitä tahansa, ihan sama millä asenteella. Pistätä vaikka 100% tsestäsi peliin, niin se asia mitä yritätä EPÄONNISTUU/epäonnistut. Jotenkin, jos ei sinun takiasi niin jonkun muun??
Itse olen melkeimpä kokoelämäni ajan epäonnistunut tai jokin on epäonnistunut. Ihan aina!
Itselläni on ikää nyt vaivaiset 20-vuotta (voi ei.. vielä niin paljon epäonnea koettavana) Ja olen huomannut että aina kaikki menee persiileen, pistän pienen listan.. Miettikää luettuanne onko huonoa tuuria vai elämään vain!
-Synnyin 1991, isä jätti meidän perheen vuoden myöhemmin.
-En edes viel tajunnut elämästä mitään kun olimme äitini, masentuneen siskon, sotilaaan tyyliin elävän veljen kanssa muuttaneet 4-5 kertaa
-Menin tarhaan 1996, jolloin olin viisi vuotias, ja taas muutettiin 1997v. eskariin, joka oli jokaisella tasolla seillainen pettymys, että toivoin vain pääseväni kouluun.
- No pääsin kouluun. 3 VUOTTA meni kolua niin että minua kiusattiin päivittäin
-Uusi koulu ja taas muutto myös kodistani pois edessä!
- Ok koulu, mutta aloin sairastelemaan sellaista ihme pään särkyä joka kesti 1-2 viikkoa johon ei toiminut mitkään lääkkeet/hoidot
- Äitini sairastui myös kutakin vuonna 2000 nivelreumaan (joka on tietysti periytyvää, joten odotan vaan kun omalle kohdalle sattuu)
-Koulut oli ohi, taistelin ne läpi. Ja odotin tietysti innoissani tulevaisuutta
-Mitäpä viel 10lk odotti.. Tein hurjasti töitä 10.luokalla siinä toivossa että todistukset parani ja pääsisin haluamalle alalleni...
Hain sinä vuonna kaverini kanssa turvallisuus-alalle itselläni oli keskiarvo 7,9 ja kaverillani 8.1.. Niinpä niin.. HÄN PÄÄSI KOKEISIIN JA KOULUUN minäpä en päässy edes pääsykokeisiin!! JIpjei!
JOten siitä asti 3.vuotta olen nyt ollut työttömänä ja kouhuihin olen hakenut jokavuosi mutten ole päässyt kertakaan!!! VITTU.. Parhailaan kokeisiin olen, mutta en sisään enää..
Tuossa oli karkea selitys elämäni epäonnesta.
PS Taloudesta en puhunut mitään, no se on itsestään selvää etten ole saanut mitään ajokortteja hommattua tai muuta kivaa!
Joten kysyn teiltä onko teillä ollut selittämätöntä epäonnea elämässänne vai onko sitä vain minulla?
Itse olen melkeimpä kokoelämäni ajan epäonnistunut tai jokin on epäonnistunut. Ihan aina!
Itselläni on ikää nyt vaivaiset 20-vuotta (voi ei.. vielä niin paljon epäonnea koettavana) Ja olen huomannut että aina kaikki menee persiileen, pistän pienen listan.. Miettikää luettuanne onko huonoa tuuria vai elämään vain!
-Synnyin 1991, isä jätti meidän perheen vuoden myöhemmin.
-En edes viel tajunnut elämästä mitään kun olimme äitini, masentuneen siskon, sotilaaan tyyliin elävän veljen kanssa muuttaneet 4-5 kertaa
-Menin tarhaan 1996, jolloin olin viisi vuotias, ja taas muutettiin 1997v. eskariin, joka oli jokaisella tasolla seillainen pettymys, että toivoin vain pääseväni kouluun.
- No pääsin kouluun. 3 VUOTTA meni kolua niin että minua kiusattiin päivittäin
-Uusi koulu ja taas muutto myös kodistani pois edessä!
- Ok koulu, mutta aloin sairastelemaan sellaista ihme pään särkyä joka kesti 1-2 viikkoa johon ei toiminut mitkään lääkkeet/hoidot
- Äitini sairastui myös kutakin vuonna 2000 nivelreumaan (joka on tietysti periytyvää, joten odotan vaan kun omalle kohdalle sattuu)
-Koulut oli ohi, taistelin ne läpi. Ja odotin tietysti innoissani tulevaisuutta
-Mitäpä viel 10lk odotti.. Tein hurjasti töitä 10.luokalla siinä toivossa että todistukset parani ja pääsisin haluamalle alalleni...
Hain sinä vuonna kaverini kanssa turvallisuus-alalle itselläni oli keskiarvo 7,9 ja kaverillani 8.1.. Niinpä niin.. HÄN PÄÄSI KOKEISIIN JA KOULUUN minäpä en päässy edes pääsykokeisiin!! JIpjei!
JOten siitä asti 3.vuotta olen nyt ollut työttömänä ja kouhuihin olen hakenut jokavuosi mutten ole päässyt kertakaan!!! VITTU.. Parhailaan kokeisiin olen, mutta en sisään enää..
Tuossa oli karkea selitys elämäni epäonnesta.
PS Taloudesta en puhunut mitään, no se on itsestään selvää etten ole saanut mitään ajokortteja hommattua tai muuta kivaa!
Joten kysyn teiltä onko teillä ollut selittämätöntä epäonnea elämässänne vai onko sitä vain minulla?
Vastaukset 4
Vanhimmat
-Synnyin 1991, isä jätti meidän perheen vuoden myöhemmin.
EIHÄN SE SINUN VIKASI OLLUT
-En edes viel tajunnut elämästä mitään kun olimme äitini, masentuneen siskon, sotilaaan tyyliin elävän veljen kanssa muuttaneet 4-5 kertaa
MEKIN MUUTETTIIN LAPSUUDESSANI USEIN, JOSKUS KÄYTÄNNÖN PAKOSTA TYÖASIOIDEN TAKIA, EHKÄ USEIN MYÖS SIKSI, ETTÄ ÄITINI ETSI AINA JOTAIN "PAREMPAA" KÄMPPÄÄ. EI TODELLAKAAN LAPSEN VIKA.
-Menin tarhaan 1996, jolloin olin viisi vuotias, ja taas muutettiin 1997v. eskariin, joka oli jokaisella tasolla seillainen pettymys, että toivoin vain pääseväni kouluun.
OLET MENNYT TARHAAN AIKA MYÖHÄÄN, IHAN ESKARIN KYNNYKSELLÄ. LAPSI TUSKIN AJATTELEE TARHASTA, ETTÄ MIKÄ PETTYMYS.. AJATUS ON MYÖHEMMIN KEHITTÄMÄSI, JOTEN TÄMÄN PETTYMYKSEN VOIT AINAKIN RUKSATA YLI LAPSUUDESTASI.
- No pääsin kouluun. 3 VUOTTA meni kolua niin että minua kiusattiin päivittäin
VALITETTAVASTI MINUAKIN KIUSATTIIN. MUTTA EI SE OLLUT KOKO ELÄMÄ SILLOIN. OLI YKSI KAVERIKIN.
-Uusi koulu ja taas muutto myös kodistani pois edessä!
MUUTTAMINEN JA UUTEEN KOULUUN SOPEUTUMINEN ON AINA HAASTAVAA MUTTEI SITÄ EPÄONNEKSI VOI SANOA. HYVIN YLEISTÄ.
- Ok koulu, mutta aloin sairastelemaan sellaista ihme pään särkyä joka kesti 1-2 viikkoa johon ei toiminut mitkään lääkkeet/hoidot PÄÄNSÄRKY VOI JOHTUA MONESTA SYYSTÄ EIKÄ OLE EPÄONNEA.
- Äitini sairastui myös kutakin vuonna 2000 nivelreumaan (joka on tietysti periytyvää, joten odotan vaan kun omalle kohdalle sattuu) ONKO SATTUNUT? JOS ON, ONKO MAAILMA ROMAHTANUT? MUMMONI SAIRASTI KIVULIASTA NIVELREUMAA LÄHES ILMAN HOITOA, VÄÄRISTI NIVELET, JA KUOLI 98 VUOTIAANA.
-Koulut oli ohi, taistelin ne läpi. Ja odotin tietysti innoissani tulevaisuutta
HYVÄ
-Mitäpä viel 10lk odotti.. Tein hurjasti töitä 10.luokalla siinä toivossa että todistukset parani ja pääsisin haluamalle alalleni...
Hain sinä vuonna kaverini kanssa turvallisuus-alalle itselläni oli keskiarvo 7,9 ja kaverillani 8.1.. Niinpä niin.. HÄN PÄÄSI KOKEISIIN JA KOULUUN minäpä en päässy edes pääsykokeisiin!! JIpjei!
IHAN KESKIMÄÄRÄISEN HYVÄ KESKARIHAN SULLA OLI. KAIKKI EI AINA PÄÄSE SINNE, MINNE HALUAVAT, AINAKAAN HETI. ELÄMÄÄ ON MUUALLAKIN KUIN OPTIMAALISSA TILANTEESSA.
Työttömiä on paljon, työttömyys ei ole kohtalo, ja ilman ajokorttiakin pärjää ainakin kaupungeissa. Jos asut korvessa, muuta pois. Ei elämä ole ennalta määrätty juttu, ei sullekaan.
KERTOMUKSESSASI EI OLLUT MITÄÄN SELITTÄMÄTÖNTÄ EPÄONNEA, VAAN ELÄMÄN MAKUA.
Mukavaa kevättä!
Jos nyt luetteloisi oman elämän epäonnet, niin varmaan ei olisi lista kovin mieltä ylentävä sekään. Ehkä voisit alkaa kannustamaan itseäsi, mistä kaikesta olet selvinnyt?
Siinäs kuulit. Samanlaista se on ollut täällä muillakin, mitäs siinä valitat. Turha ruikuttaa
semmoista se on jokaiselle. Sä olet kato toiselle urospuoliselle kilpailija, joka jos sattuu
kompastumaan matkalla, niin oma vikas. Pidot paranee kun väki vähenee. Ja etpähän
ole samoista naaraista kilpailemassa, jää mahtisonneille enemmän hässittäviä. Näinkin
se valitettavasti täällä maailmassa on. Naisimmeiset jos kirjoittelevat tarinoitaan tänne,
heille löytyy heti kohta myötäeläjiä, empaattisuutta aivan eri malliin. Meidän urospuoleisten karu kohtalo on joskus jotain muuta. Älä nyt tossa iässä vielä ala masentumaan. Kato vaikka Al Pacino - leffa naisen tuoksu, siitä varmaankin löytyis
jotain ajattelemisen aihetta, samoista asioistahan siinäkin leffassa on kyse ainakin
osittain. Älä lannistu vielä.
juu kyllä se elämä on sarja epäonnistumisia joko omia tai muiden aiheuttamia. Itse olen sinua 5 vuotta vanhempi.
Munkin lapsuus oli aika kurja, molemmat vanhempani ovat mielenterveus potilaita, sekä lisäksi äitini oli vielä alkoholisti.
Mulla on aina ollut vain yksi kaveri jolle olen ollut vain 1 kaveri 10 joukosta. Eli olen aina ollut hyvin yksinäinen. Koulussa minua ei kiusattu mutta en koskaan kuulunut porukkaan joten olin aina yksinäni.
Pääsin kyllä peruskoulun jälkeen opiskelemaan ja sainkin itselleni ammatin. No mutta ammatti ei oikein ollut minulle se oikea. Työntekö lähinnä ahdisti jolloin menin uuteen kouluun. Uuden koulun kävin puoleenväliin kunnes masennus iski. Se koulu jäi sitten siihen kun ei jaksanut.
Olen myös aika hukassa oma elämäni kanssa, tuntuu ettei mikään koskaan onnistu. Eikä mulla ole mitään hajua mitä mä tästä eteenpäin tekisin. Ei ole ketään kelle puhua, eikä edes huvita. Nyt saan varmaan ohjeita että hakeudu hoitoon mutta en jaksa. Helpoin ja nopein tie pois tästä paskasta löytyy jostain aivan muualta...