elämäsi rakkauden kanssa, vai jäikö se saavuttamattomaksi tai historiaan?
Oletko yhdessä
änyytee
17562
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Turvaa tilisi vahvistamalla puhelinnumerosi. Voit silloin palauttaa unohtuneen salasanan tekstiviestillä.
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 17
Vanhimmat
En ole ollut enkä ole tulemaankaan. Enkä edes tiedä mitä rakkaus on. Siis oikeastaan tyhmää yrittää edes vastata. Jätän korulauseet osaaville.
En ole, enkä jää
Tyhmä kysymys tälle palstalle!
Niin kauanko on elämää on toivoakin.
Uskon että minuakin varten on se ihminen jossain odottamassa.
Eilinen on historiaa ,huominen tulevaisuutta,on vain tämä hetki.
LLLLLOOOOOVVVVVEEEEERRRRR-RRR-RRR-RRRRR-put-put-köh-köh-pshhh
Olen monien käänteiden jälkeen yhdessä elämäni rakkauden kanssa. Kyllä kannatti 20 vuotta odottaa. Rakkaus ja rakastaminen on ihanaa :)
enkä ehkä koskaan tule olemaankaan....mutta olen kyllä aivan järjettömän onnellinen....ihanista hetkistä....miehen kanssa, jota kyl voisin rakastaa....
20 hukkaan heitettyä vuotta...
En, haluaisin kyllä.. Mutta 10vuotta peliä on jo mullekki liikaa. Mä haluan koko kakun, en vain muruja.. Sydän itkee verta. Niin samanlaisia luonteeltaan , kuitenkin niin, eri ajatusmaailman omaavia (johtuunee että toisella hallitsee testosteroni ja toisella estrogeeni.. ) Mä en halua enää yrittääkkään, sattuu liikaa. Vaikka ei vuosiin nähty, mulla ainakin tuli ei koskaan sammunut kokonaan. Nyt se on pakko sammuttaa :(
Olen.
Olen yhdessä elämäni rakkauteni kanssa, joten ei ole jäännyt saavuttamattomaksi tai historiaan, vaan olemme tehneet sitä yhteistä kaunista historiaamme jo kohta melkein hopeahääpäivän verran;)
niin sitä minäkin haluaisin tietää
Kyllä minä olen naimisissa elämäni rakkauden kanssa. Nuoruuden rakkauteni. Hän, josta illat haaveilin ja rakastin, jota rakastelin, kymmenet kirjeet kirjoitin. Hän on kaikkea sitä mitä mieheltä voin ikinä odottaa, ja kaiken lisäksi hän rakastaa ja ennenkaikkea arvostaa minua. Tämä ei ole palvontaa vaan realismia ja aikuista ajattelua, kaukana tämän nykymaailman metroseksuaalisista vaateista. Hän.
Älkää ihmiset erotko, vaikka välillä vihaattekin.
En ole ja epätodennäköseltä vaikuttaa, että niin koskaan tulis tapahtumaan
Yli 10 v olemme olleet yhdessä ja rakastan häntä edelleen ja uskon näin hänen myös minua.Vaikeitakin aikoja on kuten kaikilla arki tulee aina vastaan.Se mikä eniten minua meidän liitossa rasittaa on vaimon sairaus.Hän kärsii tästä 2 suuntaisesta mielialasairaudesta.Sitten kun tulee näitä sairaala jaksoja se vie voimia.Yhdessä on päätetty mennä tämä elämä läpi.Ajatusmaailma on aika sama.Toki persoonat on vastakohtia mutta ne täydentävät toisiaan.
Minä taidan olla muuten vaan down, perussurullinen. Rakastan miestäni, nytkin kaipaan sitä kotiin, se on turvallinen, vahva ja tasapainoinen jalat maassa -tyyppi, mitä minä en ole. Mieheni sanoin olen ailahtelevainen ja lyhytjänteinen tuulenvireellä käyvä, herkkä, mutta rakastettava ihminen, ja olen kiitollinen, kun jollekin kelpaan tällaisena. Antaa vapautta, mutta samalla pitää lujasti kiinni, että mulla on hyvä olo. En tiedä, onko elämän rakkaus, en usko sellaiseen, ihminen muuttuu ja lopulta ajattelen, että ihminen on vapaa sielu, jota ei sormuksilla kahlita. Mutta ollaan oltu jo aikaa yhdessä ja meillä on kaksi yhteistä lasta, joiden ympärillä elo pyörii.
Mitä tulee tähän seikkailuun, mietin nyt mistä reiästä paatti vuotaa. Tai tiedänkin, mies on kertonut tämänkin. Olen tosi paska ihmisten kanssa siinä mielessä, että en ole yleensä kpvin kiinnostunut niistä, en jaksa jauhaa tuota normiskeidaa ja toistella samoja juttuja, joita naistenlehdet on pullollaan. Ikävä ihminen olen, mutta kun ei kiinnosta niin ei. Työni on tosi sosiaalinen, saan jauhaa ihan tarpeeksi siellä. Joo tällainen teiniangsti taitaa olla, on mulla muutama läheinen ystävä ja kaksi siskoa, joita sitten rakastan sitäkin enemmän. Kai se on vähän prlkoakin, että ei uskalla tykästyä ihmisiin, voivat vaikka rikkoa luottamuksen. Mutta tällainen ehdottomuus ihmisten ja myös taiteen suhteen tekee musta joskus aika synkän ja yksinäisen. Pitäisi rohkeasti ottaa ihmisiä elämään, ei se niin vaikeata voi olla. Luulen, että tässäkinkävi niin, että lopulta itken omaa haavaani, joka on se yksinäisyyden erakkouden tuska, ihmisen, joka on muita varten, mutta ei hyväksy rakkautta muilta, joka pitää sisärenkaan itsellään, oman kammon kylmän tilan.
Siksi sua rakastin, olit mulle joku kaiku siellä pimeässä. Se on sattumaa sinunsukupuolesi, ikäsi whatever. Osui ja upposi, koska on aukko, jonne kukaan ei pääse, oikeasti varmaan et sinäkäön olisi päässyt. Mulla oli aikoinaan sielunsisko, tehtiin kaikki yhdessä, kaipaan häntä hirveästi, menetin hänet koville kamoille ja en jaksa enää pitää yhteyttä, koska hän ei ole enää sama ihminen kuin ennen.
Siinä sulle selitystä, jos sellaista koskaan kaipasitkaan, 'pikkusisko'.
No en mutta kyllä niin tahtoisin mutta pahoin pelkään että huonosti käy : /