·~Tarinan Kertoja~·

Käännin katseeni polviini ja avasin suuni.
-No kaikki alkoi siitä kun mummoni oli tullut kylään.
-Voi vitsit. Ne mummoraiset. On ne kyllä aikamoista perunasakkia kun ne aina alkaa siinä niiden kylmillä kommenteilla viilloittaa sisintä, sanoi Allie vihaisesti täynnä kiukkua. Näköjään niin oli tapahtunut hänelle.
-Ei ei.. Ei se johtunut mummostani, vaan vaarista. Koko perheeni oli ollut ruoka-salissa syömässä jouluillallista ja minä ja pappa olimme ehtineet jo syödä. Me sitten olimme olohuoneessa. Sitten minulle tuli taas kova nälkä ja sanoin että menen vielä syömään, niimpä ohitin vaarini sohvalta. Mutta kun oli hänen vieressään hän otti käsivarrestani kiinni ja sanoi: -Et sinä mene syömään. Etkö ollenkaan katso mitä syöt tyttö? Hän sanoi vihaisesti, -Sinun pitäisi alkaa vähän katsoa linjojasi. Hän sanoi ja otti toisella kädellä kiinni vatsani yhdestä "makkarasta" väkisin. Sanoin vaarille että: -Älä! ÄLÄ KOSKE MINUUN! Ja läpsäsin vaarin kädet pois ja juoksin omaan huoneeseeni. Kukaan ei kai kuullut sitä paitsi vaari, jonka ilme oli venähtänyt pelästyneeksi. Näin sen kun olin lähtenyt. Se oli kamalaa. Sillä siitä päivästä asti voi aina kuvitella vaarini otteen ja sanat. Aloitin siitä päivästä asti kovan dieetin. Sain syödä vain viiden omenan kalorit päivässä. Aluksi se oli vaikeaa kun vertasi sitä kuntoiluuni. Olin joka päivä juossut kolme kilometriä aamulla ja iltapäivisin tein lihasharjotteluita ja venyttelin. Sitten sekin alkoi tuntua liian vähäpätöiseltä että vähensin kaloreita ja tuplasin kuntoiluani. Se ei tuntunut ollenkaan pahalta. Kunnes äitini alkoi torua. Mutta se ei estänyt sitä että tein kaiken kielletyn salassa, kunnes äitini sai tietää siitäkin lopulta terveystarkastuksessa. Niimpä jouduin tänne loppujen lopuksi.
-Oho, en ole itse ainakaan ollut noin kova kuntoilemaan, sanoi Tanya ja muut hetken ajan päästä kun olivat pitäneet suutaan ammollaan. En tiennyt että se oli niin paha juttu.

Katselin siinä tyttöjä hieman yllättyneenä, kunnes yhtäkkiä kaiuttimista kuulutettiin.
-Kaikki osaston kolmekymmentäyhdeksän potilaat huoneisiin ruokailuun!
-Eli me, sanoi Sharon hieman pettyneenä noustessaan ylös säkkituolilta. Nousin ja aloimme kävelemään kohti ruokailupöytää joka oli tummanruskea ja suorakaiteen muotoinen. Istuin mustalle Jacobsenin "muurahaistuolille".
-Meilläkin on samanlaisia tuoleja, mutta vain kaksi tuolia, sanoin hymyillen. Sillä nämä tuolit olivat aika kalliita, että meillä oli vain kaksi, kun taas täällä niitä oli ehkä kaksitoista. Niitä oli siis oli koko pöydän ympärillä. Sitten muistin. Oli siis ruokatunti.
-Öm... Tiedättekö mitä meille tarjotaan? Kysyin allapäin. En ollut ollenkaan iloinen että jouduin heti ruokatunnille. Sehän oli juuri niin kuin että tällä näytetään ettei ollenkaan luisuilla mistään.
-Voi ei. Tunnistan tuon hajun! Ei kai se ole perunaa ja jauhelihakastiketta? Kysyi Tanya hädissään katsoen ovelle päin.
-Mitä? Voi ei..., sanoi hiljaa. En todellakaan pitänyt kummastakaan ruokalajikkeesta. Tiedättekö paljonko kaloreita tärkkelystuotteet sisältävät ja puhumattakaan rasvainen jauheliha?
-Voinko skipata tämän, sillä olin jo syönnyt aamupalan juuri? Valehtelin ruoan tuojalle, joka oli tummahiuksinen nainen. -Pahoittelen että et. Mutta jos söit aamupalan niin voit ottaa vain yhden perunan, sanoi nainen lempeästi. -Okei, sanoi hieman tyydyllisempänä ja nainen lähti kun oli jakannut kaikille lautaselle ruoan.
-Olet taitava, sanoi Christin nakellen perunasta minimaalisia paloja.
-Aa, no..., tartuin perunaan, joka oli kivenkova että pysyi ehjänä vaikka seivästin sen haarukalla.
-Mitä nämä ovat? Kysyin kauhistuneina. -No, en ole varma, mutta niihin on kai lisätty jotain kauraa tai..öö, veikkasi Allie.
-Yöks, sanoin ja tiputin perunan lautaselle ja otin puolikkaan ruisleivän ilman mitään levitteitä ja haukkasin siitä ja kastoin jauhelihakastikkeeseen.
-Sinun täytyy syödä se peruna, muuten saatat saada nehämahaletkun, sanoi Sharon pahoitellen.
-Jaa, no kai se on sitten pakko, ja haukkasin perunaa, joka melkein rouskuin hampaissani. Se oli kylmää, hyi.
Huomisin vasta ettei Jean ollut liittynyt mukaamme. -Eikö hänen tarvitse syödä? Kysyin. -No joo, mutta hän... No hänellähän on ongelmia. Ja sitten hän ei paljon puhu. Siis no me emme ole varmoja, mutta hänen luo tulee meidän koulutunneillamme, joku terapeutti kai joka sitten auttaa häntä syömään annoksensa. Rauhoittelee ja näin, sanoi Allie.
-Mikä onnenpekka. Hänen ei tarvitse osallistua kemiantunnille, sanoi Christin kuulostaen oikeasti kateelliselta. -Eikö hänen sitten täydy ollenkaan käydä kemiatunnilla? Kysyin itsekkin hieman kateellisena, koska vihasin toiseksi eniten kemiaa. -Ei vissiin, sanoi vielä Allie katsoen Jeania keskittyneenä. Minun olisi paras kumminkin keskittyä syömään tämä viljaperuna ennen kuin se nainen tulisi. Muuten saattaisin joutua lisäterapiaan.

PinkPoint kirjoitti:

Käännin katseeni polviini ja avasin suuni.
-No kaikki alkoi siitä kun mummoni oli tullut kylään.
-Voi vitsit. Ne mummoraiset. On ne kyllä aikamoista perunasakkia kun ne aina alkaa siinä niiden kylmillä kommenteilla viilloittaa sisintä, sanoi Allie vihaisesti täynnä kiukkua. Näköjään niin oli tapahtunut hänelle.
-Ei ei.. Ei se johtunut mummostani, vaan vaarista. Koko perheeni oli ollut ruoka-salissa syömässä jouluillallista ja minä ja pappa olimme ehtineet jo syödä. Me sitten olimme olohuoneessa. Sitten minulle tuli taas kova nälkä ja sanoin että menen vielä syömään, niimpä ohitin vaarini sohvalta. Mutta kun oli hänen vieressään hän otti käsivarrestani kiinni ja sanoi: -Et sinä mene syömään. Etkö ollenkaan katso mitä syöt tyttö? Hän sanoi vihaisesti, -Sinun pitäisi alkaa vähän katsoa linjojasi. Hän sanoi ja otti toisella kädellä kiinni vatsani yhdestä "makkarasta" väkisin. Sanoin vaarille että: -Älä! ÄLÄ KOSKE MINUUN! Ja läpsäsin vaarin kädet pois ja juoksin omaan huoneeseeni. Kukaan ei kai kuullut sitä paitsi vaari, jonka ilme oli venähtänyt pelästyneeksi. Näin sen kun olin lähtenyt. Se oli kamalaa. Sillä siitä päivästä asti voi aina kuvitella vaarini otteen ja sanat. Aloitin siitä päivästä asti kovan dieetin. Sain syödä vain viiden omenan kalorit päivässä. Aluksi se oli vaikeaa kun vertasi sitä kuntoiluuni. Olin joka päivä juossut kolme kilometriä aamulla ja iltapäivisin tein lihasharjotteluita ja venyttelin. Sitten sekin alkoi tuntua liian vähäpätöiseltä että vähensin kaloreita ja tuplasin kuntoiluani. Se ei tuntunut ollenkaan pahalta. Kunnes äitini alkoi torua. Mutta se ei estänyt sitä että tein kaiken kielletyn salassa, kunnes äitini sai tietää siitäkin lopulta terveystarkastuksessa. Niimpä jouduin tänne loppujen lopuksi.
-Oho, en ole itse ainakaan ollut noin kova kuntoilemaan, sanoi Tanya ja muut hetken ajan päästä kun olivat pitäneet suutaan ammollaan. En tiennyt että se oli niin paha juttu.

Katselin siinä tyttöjä hieman yllättyneenä, kunnes yhtäkkiä kaiuttimista kuulutettiin.
-Kaikki osaston kolmekymmentäyhdeksän potilaat huoneisiin ruokailuun!
-Eli me, sanoi Sharon hieman pettyneenä noustessaan ylös säkkituolilta. Nousin ja aloimme kävelemään kohti ruokailupöytää joka oli tummanruskea ja suorakaiteen muotoinen. Istuin mustalle Jacobsenin "muurahaistuolille".
-Meilläkin on samanlaisia tuoleja, mutta vain kaksi tuolia, sanoin hymyillen. Sillä nämä tuolit olivat aika kalliita, että meillä oli vain kaksi, kun taas täällä niitä oli ehkä kaksitoista. Niitä oli siis oli koko pöydän ympärillä. Sitten muistin. Oli siis ruokatunti.
-Öm... Tiedättekö mitä meille tarjotaan? Kysyin allapäin. En ollut ollenkaan iloinen että jouduin heti ruokatunnille. Sehän oli juuri niin kuin että tällä näytetään ettei ollenkaan luisuilla mistään.
-Voi ei. Tunnistan tuon hajun! Ei kai se ole perunaa ja jauhelihakastiketta? Kysyi Tanya hädissään katsoen ovelle päin.
-Mitä? Voi ei..., sanoi hiljaa. En todellakaan pitänyt kummastakaan ruokalajikkeesta. Tiedättekö paljonko kaloreita tärkkelystuotteet sisältävät ja puhumattakaan rasvainen jauheliha?
-Voinko skipata tämän, sillä olin jo syönnyt aamupalan juuri? Valehtelin ruoan tuojalle, joka oli tummahiuksinen nainen. -Pahoittelen että et. Mutta jos söit aamupalan niin voit ottaa vain yhden perunan, sanoi nainen lempeästi. -Okei, sanoi hieman tyydyllisempänä ja nainen lähti kun oli jakannut kaikille lautaselle ruoan.
-Olet taitava, sanoi Christin nakellen perunasta minimaalisia paloja.
-Aa, no..., tartuin perunaan, joka oli kivenkova että pysyi ehjänä vaikka seivästin sen haarukalla.
-Mitä nämä ovat? Kysyin kauhistuneina. -No, en ole varma, mutta niihin on kai lisätty jotain kauraa tai..öö, veikkasi Allie.
-Yöks, sanoin ja tiputin perunan lautaselle ja otin puolikkaan ruisleivän ilman mitään levitteitä ja haukkasin siitä ja kastoin jauhelihakastikkeeseen.
-Sinun täytyy syödä se peruna, muuten saatat saada nehämahaletkun, sanoi Sharon pahoitellen.
-Jaa, no kai se on sitten pakko, ja haukkasin perunaa, joka melkein rouskuin hampaissani. Se oli kylmää, hyi.
Huomisin vasta ettei Jean ollut liittynyt mukaamme. -Eikö hänen tarvitse syödä? Kysyin. -No joo, mutta hän... No hänellähän on ongelmia. Ja sitten hän ei paljon puhu. Siis no me emme ole varmoja, mutta hänen luo tulee meidän koulutunneillamme, joku terapeutti kai joka sitten auttaa häntä syömään annoksensa. Rauhoittelee ja näin, sanoi Allie.
-Mikä onnenpekka. Hänen ei tarvitse osallistua kemiantunnille, sanoi Christin kuulostaen oikeasti kateelliselta. -Eikö hänen sitten täydy ollenkaan käydä kemiatunnilla? Kysyin itsekkin hieman kateellisena, koska vihasin toiseksi eniten kemiaa. -Ei vissiin, sanoi vielä Allie katsoen Jeania keskittyneenä. Minun olisi paras kumminkin keskittyä syömään tämä viljaperuna ennen kuin se nainen tulisi. Muuten saattaisin joutua lisäterapiaan.

Lue lisää

Nousin ruokapöydästä kun ruskeatukkainen nainen oli hakenut lautaset. Sain onneksi syötyä sen. Mutta en uskonutkaan että se tuottaisi ongelmia kuin vasta myöhemmin. Olin hieman erinlainen sillä tavalla ettei minua haitannut jos minä kerran söisin, mutta se että joutuisin syömään jo samana päivänä jotain kuvotti minua.
Menin huoneeseeni ja muut pari tyttöä seurasi minua sinne. He olivat Sharon ja Allie.
-Ai tekin olette tässä huoneessa? hymyilin heille.
-Joo, Sharon naurahti ja Allie vain nyökkäsi. Sharon meni keskinmäiselle pedille ja Allie tietysti sitten ensimmäiselle. Otin laukustani pussin, jossa oli kaikki koulukirjani.
-Öö. Amy saisinko tuon pussin? kysyi Allie takaani hieman anelevasti.
-Vaikka, öö? vastasin ja ojensin pussin Allielle joka sen jälkeen suuntasi kohti kylppäriä. Nyt vasta tajusin. Menin lukemaan Allien tietoja hänen sängynpäädystään kun hän oli kylpyhuoneessa todennäköisesti oksentamassa. Taisi olla hänen onnen päivänsä. Sharon oli kyykistellyt vaatekaappinsa luona eikä ollut huomanut mitään ennen kuin hän kuuli kylpyhuoneesta kamalan äänen.
-Voi ei... Sharon huokaisi ja suuntasi nyt silmänsä kylppäriin. -Se on odottanut tätä päivää jo kauan. Nyt kun tuli pussi sen vai voi pistää pois haisemasta heittäessään sen ulos, mutta jos sen tekee vessaan, se huomataan.
-Ai. Mihin hän aikoo laittaa pussin. Hänenhän täytyy sitten mennä ulos viemään se roskikseen jos hän aikoo päästä pussista eroon, sanoi ihmetellen.
-Ei hän heittää sen ikkunasta järven jäälle.
-Jaa.
Seurasin muita tyttöjä. Uh... Allie tuoksui voimakkaasti hajuvedeltä kun hän yritti peittää oksennuksen hajua. Kävelimme valkoista käytävää pitkin isoon huoneeseen, joka oli tällä kertaa vaaleanturkoosi. Kaikki istuivat pulpettejen viereen, jotka oli aseteltu paririveihin. Christin ja Tanya istuivat yhdessä ja samoin myös Sharon ja joku kalpea ja laiha tummatukkainen poika, jonka hiukset olivat hieman pitkät ja sekaisin, mutta hyvällä tavalla. Samoin Allie istui pojan kanssa, mutta hän oli vaaleahiuksinen. He kummatkin näyttivät aika unelmilta vaikka heillä oli melkein vitivalkoiset kasvot ja luurankomaiset pirteet, mutta eikös minun pitänyt pitää sellaisesta jos kerta tahdoin itse tulla myös sellaiseksi. Jean istui parittomalla pulpetilla, joten minusta tuli kai hänen parinsa. Mutta ehkä saattaisinkin sitten tuntea hänet hieman paremmin.
Istuin hänen viereensä ja katsoin nyt sivusilmällä, kuinka heppoinen hän tosiaan oli. Hänen lastenkoon vaaleanpunainen toppipaitansa oli liian iso hänelle ja hänen tummat farkkunsa olivat myös hänelle melkein kaksi kokoa liian suuret, vaikka ne olivatkin myös näköjään jo melkein lastenkokoa. Koska hän oli niin pitkä kai 174 cm niin lahkeita oli täytynyt pidentää kun ne olivat niin pienikokoiset muuten. Mutta hänellä oli kumminkin ihanan pitkät ja terveen kiiltävät tummanruskeat hiukset jotka ylettyivät selän puoliväliin. Ne oli laitettu valkoisella ponkkarilla aika kireälle ylös.
Otin matematiikan kirjani pulpetille ja samoin valkoisen "kukkaro penaalin". Vedin sieltä puuhekumin ja lyijykynän. Oli kovin tukalan hiljaista meidän pulpeteilla verrattuna muiden puheeseen, joten päätin avata keskustelun.
-Hei olen Amy, sanoin hymyillen häneen katsoen. Hän katsahti minuun oudoksuen, mutta sanoi: -Minä olen Jean. Ja käänsi katseensa pois minusta ja alkoi tehdä seuraavan aukeaman tehtäviä. Hymyni hyytyi. En taida saada Jeanista ystävää sittenkään. Katsoin Jeanilta sivunumeron ja aloin tehdä myös tehtäviä jo, mutta en melkein ehtinyt edes aloittaa kun opettaja asteli huoneeseen. Hän meni ison valkoisen tussitaulun luo ja kirjoitti siihen päivämäärän ja nimensä oikeaan ylänurkkaan. Sitten hän kirjoitti taulun keskelle: Sivu kuusitoista ja seitsemäntoista. Tee tehtävät Yksi, kaksi, kolme, neljä ja viisi. Tulkaa opettajan luo tarkistukseen ja sen jälkeen voit tehdä lisätehtäviä. Kotiläksyt jätetään omaan huoneeseen tehtäviksi. Opettaja oli kyllä aika jäykkä, kun ei edes puhunut meille. Hassua kumminkin,vaikka tästä nyt tuli vuodeksi väliaikainen kotini niin silti minulle tuli kotitehtäviä. Aloin puurtamaan kuutio laskelmaa apuna opettajan kirjoittettu lisäohjeistus miten kuutio lasketaan ja mikä se on. Katsoin äkkiä Jeaniin, jonka pää oli lähellä kirjaa ja oli jo kolmannessa tehtävässä. Hän oli nopea, sillä itse olin ratkaissut vasta ensimmäisen laskun. Ellei hänestä tulisi ystävääni aina voisin häneltä vähän luntata.

PinkPoint kirjoitti:

Nousin ruokapöydästä kun ruskeatukkainen nainen oli hakenut lautaset. Sain onneksi syötyä sen. Mutta en uskonutkaan että se tuottaisi ongelmia kuin vasta myöhemmin. Olin hieman erinlainen sillä tavalla ettei minua haitannut jos minä kerran söisin, mutta se että joutuisin syömään jo samana päivänä jotain kuvotti minua.
Menin huoneeseeni ja muut pari tyttöä seurasi minua sinne. He olivat Sharon ja Allie.
-Ai tekin olette tässä huoneessa? hymyilin heille.
-Joo, Sharon naurahti ja Allie vain nyökkäsi. Sharon meni keskinmäiselle pedille ja Allie tietysti sitten ensimmäiselle. Otin laukustani pussin, jossa oli kaikki koulukirjani.
-Öö. Amy saisinko tuon pussin? kysyi Allie takaani hieman anelevasti.
-Vaikka, öö? vastasin ja ojensin pussin Allielle joka sen jälkeen suuntasi kohti kylppäriä. Nyt vasta tajusin. Menin lukemaan Allien tietoja hänen sängynpäädystään kun hän oli kylpyhuoneessa todennäköisesti oksentamassa. Taisi olla hänen onnen päivänsä. Sharon oli kyykistellyt vaatekaappinsa luona eikä ollut huomanut mitään ennen kuin hän kuuli kylpyhuoneesta kamalan äänen.
-Voi ei... Sharon huokaisi ja suuntasi nyt silmänsä kylppäriin. -Se on odottanut tätä päivää jo kauan. Nyt kun tuli pussi sen vai voi pistää pois haisemasta heittäessään sen ulos, mutta jos sen tekee vessaan, se huomataan.
-Ai. Mihin hän aikoo laittaa pussin. Hänenhän täytyy sitten mennä ulos viemään se roskikseen jos hän aikoo päästä pussista eroon, sanoi ihmetellen.
-Ei hän heittää sen ikkunasta järven jäälle.
-Jaa.
Seurasin muita tyttöjä. Uh... Allie tuoksui voimakkaasti hajuvedeltä kun hän yritti peittää oksennuksen hajua. Kävelimme valkoista käytävää pitkin isoon huoneeseen, joka oli tällä kertaa vaaleanturkoosi. Kaikki istuivat pulpettejen viereen, jotka oli aseteltu paririveihin. Christin ja Tanya istuivat yhdessä ja samoin myös Sharon ja joku kalpea ja laiha tummatukkainen poika, jonka hiukset olivat hieman pitkät ja sekaisin, mutta hyvällä tavalla. Samoin Allie istui pojan kanssa, mutta hän oli vaaleahiuksinen. He kummatkin näyttivät aika unelmilta vaikka heillä oli melkein vitivalkoiset kasvot ja luurankomaiset pirteet, mutta eikös minun pitänyt pitää sellaisesta jos kerta tahdoin itse tulla myös sellaiseksi. Jean istui parittomalla pulpetilla, joten minusta tuli kai hänen parinsa. Mutta ehkä saattaisinkin sitten tuntea hänet hieman paremmin.
Istuin hänen viereensä ja katsoin nyt sivusilmällä, kuinka heppoinen hän tosiaan oli. Hänen lastenkoon vaaleanpunainen toppipaitansa oli liian iso hänelle ja hänen tummat farkkunsa olivat myös hänelle melkein kaksi kokoa liian suuret, vaikka ne olivatkin myös näköjään jo melkein lastenkokoa. Koska hän oli niin pitkä kai 174 cm niin lahkeita oli täytynyt pidentää kun ne olivat niin pienikokoiset muuten. Mutta hänellä oli kumminkin ihanan pitkät ja terveen kiiltävät tummanruskeat hiukset jotka ylettyivät selän puoliväliin. Ne oli laitettu valkoisella ponkkarilla aika kireälle ylös.
Otin matematiikan kirjani pulpetille ja samoin valkoisen "kukkaro penaalin". Vedin sieltä puuhekumin ja lyijykynän. Oli kovin tukalan hiljaista meidän pulpeteilla verrattuna muiden puheeseen, joten päätin avata keskustelun.
-Hei olen Amy, sanoin hymyillen häneen katsoen. Hän katsahti minuun oudoksuen, mutta sanoi: -Minä olen Jean. Ja käänsi katseensa pois minusta ja alkoi tehdä seuraavan aukeaman tehtäviä. Hymyni hyytyi. En taida saada Jeanista ystävää sittenkään. Katsoin Jeanilta sivunumeron ja aloin tehdä myös tehtäviä jo, mutta en melkein ehtinyt edes aloittaa kun opettaja asteli huoneeseen. Hän meni ison valkoisen tussitaulun luo ja kirjoitti siihen päivämäärän ja nimensä oikeaan ylänurkkaan. Sitten hän kirjoitti taulun keskelle: Sivu kuusitoista ja seitsemäntoista. Tee tehtävät Yksi, kaksi, kolme, neljä ja viisi. Tulkaa opettajan luo tarkistukseen ja sen jälkeen voit tehdä lisätehtäviä. Kotiläksyt jätetään omaan huoneeseen tehtäviksi. Opettaja oli kyllä aika jäykkä, kun ei edes puhunut meille. Hassua kumminkin,vaikka tästä nyt tuli vuodeksi väliaikainen kotini niin silti minulle tuli kotitehtäviä. Aloin puurtamaan kuutio laskelmaa apuna opettajan kirjoittettu lisäohjeistus miten kuutio lasketaan ja mikä se on. Katsoin äkkiä Jeaniin, jonka pää oli lähellä kirjaa ja oli jo kolmannessa tehtävässä. Hän oli nopea, sillä itse olin ratkaissut vasta ensimmäisen laskun. Ellei hänestä tulisi ystävääni aina voisin häneltä vähän luntata.

Lue lisää

Lähdimme osastolle. Muut jäivät sohvalle katsomaan Täydellisiä Naisia. Minä menin huoneeseeni lukemaan kirjaani. Istahdin sängylle ja katsoin vielä nopeasti ikkunaan. Ulkona oli jo aurinkoisempi. Järven jää kimmalsi pakkasesta. Voi kun pääsisin sinne luistelemaan. Muuten onkohan meillä täällä ollenkaan liikuntaan? Olen aikamoinen urheiluhullu. Niimpä menin kysymään sitä Sharonilta.
-Hei, onko meillä täällä muuten ollenkaan liikantunteja? Kysyin sohvan käsinojaan nojautuneena Sharonin takana.
-Öö... Oota, hän muminsi katse kohti televisota, kunnes tuli mainsokatko ja katsoi minuun.
-Nii mitä kysyit?
-Sitä vaan että onko meillä täällä liikkaa koskaan? Hän pudisti päätään ja sitten katsoi ranteisiini. Olen yrittänyt mahdollisimman paljon suojella niitä ihmisten katseilta, mutta nyt en huomannut.
-Minullakin oli joskus noin. Täältä ei kumminkaan lyödy mitään terävää, joten se on jäännyt vähemmälle ja nyt en välitä enää siitä vaikka olisikin. Sitä paitsi ei tule enempää arpia.
-Aa, hymähdin ja sitten katsoi maahan niin kuin minulla olisikin kiire johonkin, vaikka kellä nyt täällä olisi kiire muualle kuin syömään.
-No mä nyt meen. Kiitti ku kerroit, sanoin ja menin huoneeseeni. Menin kylpyhuoneeseen ja pesin kasvoni. Olin unohtanut etten ehtinyt pestä niitä aiemmin aamulla. Katsoin taakseni kelloon. Kello oli jo kolme. Katsoin yhdellä hyllyn päällä olevaa paperia, jossa luki milloin on ruokailut ja muut tyhmät jutut. Voi ei. Kohta olisi taas yksi ruokailu ja sen jälkeen psykalle. En kestä tätä.
-*Priit*! taas yksi kuulutus ruokailuun. Kaikki alkoivat kävellä ruokapyötään niin kuin minäkin vastoin tahtoani.
Istuiduimme ja sitten taas se sama nainen tuli huoneeseen ja toi meille jotain ruokaa: viljaperunaa ja nyt kolme nakkia.
-Yöh, sanoin vahingossa liian kovaa ja liian vastenmielisesti.
-Kuules Amy sinun täytyy syödä jotain. Mutta olemme pahoillamme jos et pidä ruoastamme, mutta muuta emme tarjoile, ruskeatukkainen nainen sanoi minulle.
-Juu juu, en minä sitä..., sanoin nolostuneena ja otin ruokalautasen hymyillen vastaan. Sitten myös nainen hymyili.

PinkPoint kirjoitti:

Lähdimme osastolle. Muut jäivät sohvalle katsomaan Täydellisiä Naisia. Minä menin huoneeseeni lukemaan kirjaani. Istahdin sängylle ja katsoin vielä nopeasti ikkunaan. Ulkona oli jo aurinkoisempi. Järven jää kimmalsi pakkasesta. Voi kun pääsisin sinne luistelemaan. Muuten onkohan meillä täällä ollenkaan liikuntaan? Olen aikamoinen urheiluhullu. Niimpä menin kysymään sitä Sharonilta.
-Hei, onko meillä täällä muuten ollenkaan liikantunteja? Kysyin sohvan käsinojaan nojautuneena Sharonin takana.
-Öö... Oota, hän muminsi katse kohti televisota, kunnes tuli mainsokatko ja katsoi minuun.
-Nii mitä kysyit?
-Sitä vaan että onko meillä täällä liikkaa koskaan? Hän pudisti päätään ja sitten katsoi ranteisiini. Olen yrittänyt mahdollisimman paljon suojella niitä ihmisten katseilta, mutta nyt en huomannut.
-Minullakin oli joskus noin. Täältä ei kumminkaan lyödy mitään terävää, joten se on jäännyt vähemmälle ja nyt en välitä enää siitä vaikka olisikin. Sitä paitsi ei tule enempää arpia.
-Aa, hymähdin ja sitten katsoi maahan niin kuin minulla olisikin kiire johonkin, vaikka kellä nyt täällä olisi kiire muualle kuin syömään.
-No mä nyt meen. Kiitti ku kerroit, sanoin ja menin huoneeseeni. Menin kylpyhuoneeseen ja pesin kasvoni. Olin unohtanut etten ehtinyt pestä niitä aiemmin aamulla. Katsoin taakseni kelloon. Kello oli jo kolme. Katsoin yhdellä hyllyn päällä olevaa paperia, jossa luki milloin on ruokailut ja muut tyhmät jutut. Voi ei. Kohta olisi taas yksi ruokailu ja sen jälkeen psykalle. En kestä tätä.
-*Priit*! taas yksi kuulutus ruokailuun. Kaikki alkoivat kävellä ruokapyötään niin kuin minäkin vastoin tahtoani.
Istuiduimme ja sitten taas se sama nainen tuli huoneeseen ja toi meille jotain ruokaa: viljaperunaa ja nyt kolme nakkia.
-Yöh, sanoin vahingossa liian kovaa ja liian vastenmielisesti.
-Kuules Amy sinun täytyy syödä jotain. Mutta olemme pahoillamme jos et pidä ruoastamme, mutta muuta emme tarjoile, ruskeatukkainen nainen sanoi minulle.
-Juu juu, en minä sitä..., sanoin nolostuneena ja otin ruokalautasen hymyillen vastaan. Sitten myös nainen hymyili.

Lue lisää

Kello oli kuusi illalla. Olin pyörtynyt. Ahdisti. Ilmaa pusertui keuhkoihini tahtomatta kamalasta happinaamarista. Tahtoisin ottaa sen pois. Mutten ota. Jään vain makaamaan sängylleni, koska jos ottaisin sen kaikki tapahtuisi uudelleen.
Valvontakameran takaa joku huomasi sen. Joku hoitaja tulisi luokseni kertomaan tyhmällä opettavaisella äänellä "laitappa se maski takaisin. Sanomme kyllä milloin sen saa ottaa pois, muttei nyt kun olet tässä tilassa". Sitten alkaisin tiuskimaan hoitajalle siitä etten laita sitä ja aina kun hän laittaisi sen suulleni minä ottaisin sen pois. Sitten hoitaja pyytäisi lisää muita hoitajia auttamaan häntä. Silloin näkisin tulleiden hoitajien nyrpeät ilmeet kun he laittaisivat minua vuodesiteisiin, koska yritin lähteä. Sitten joku antaisi minulle rauhoittavaa maksimimääränä ja laittaisi happinaamarin takaisin päälleni. Sitten jäisin siihen vuoteeseen tuijottamaan steriiliä seinää ilman ajatuksia. Taas kerran.
"Oletko kunnossa Amy?" Kysyi Sharon viimein sairaalaverhon takaa jolla niin sanottu tilamme määritellään ja jolle voi kaaiikki maailman ihmiset tunkeutua toisen yksityisyydestä välittämättä, niin kuin sain huomata.
Kohautin hartioita niin paljon kuin pystyin ja katsoin Sharoniin. Miten minusta oli tullut tällainen? Kyyneleet alkoivat valua silmistäni mustalle tyynylleni. Sharon tuli verhon takaa sänkyni viereen ja istuitui siihen. "Kyllä sä jaksat. Mä tiedän sen. Näen sen silmistäs" hän sanoi minulle jo itselläänkin silmät lasittuneina. Hän silitti mustia hiuksia ja pyyhkäisi ne pois otsaltani sivulle. Käänsin katseeni alas ja suljin silmäni niin että neste joka oli nyt silmiini jäännyt virtasi nyt poskilleni. Nyökkäsin päätäni ja yritin ryhdistäytyä, mutta totuus oli etten tiennyt itse jaksanko tähän.
Askeleita alkoi kuulua verhon takaa. "Mun täytyy nyt mennä" Sharon sanoi ja kipitti nopeasti omalle puolelleen. Olin avannut silmäni ja näin kahden valkoiseen pukeutuneen miehen ottavan kiinni sänkyni sivuilta. He avasivat siteet ja ottivat naamarin pois. "Sinun kannattaa vielä levätä," toinen miehistä sanoi, jolla oli pyöreät kasvot ja vaaleat lyhyet hiukset. Niin he lähtivät sanomatta muuta. Tietysti lepäisin. Olin yhä pumpattuna täyteen mitä ikinä olevia aineita. Yritin kömpiä jollain lailla paksun peittoni alle ja miettiä "kivoja juttuja", mutta ainoa mieleeni tuleva asia oli terapia istunto ennen pyörtymistäni.
Olin mennyt terapeutin luon. Istuiduin siniselle puutuolille jossa oli käsinojat. Terapeutti ei ollut vielä tullut että ehdin katsella huonetta. Se oli suorakolmio kuten kaikki muutkin huoneet täällä, mutta täällä oli ison pöydän takana kaunis maisema ikkunasta järven jäälle jossa oli harsoittunut lunta. Seinät olivat tumman beessit ja tummanruskeita nahka- ja puukalusteita löytyi seinien edestä. Lattialla oli musta matto ja lattia oli tummanruskeaa paneelipuuta.
Kun terapeutti tuli huoneeseen hän istuitui puisenpöydän taakse ikkunan eteen vastapäätä minua. Hän laittoi tumman varjostetun työlamppunsa päälle ja tervehti minua.
"Hei Amy. Minä olen Selma Cookrund. Olen tämän paikan ihminen jolle voi kertoa huolensa ja muut mieltä painavat asiat" hän hymyili minulle.
"Hei" sanoin hiljaa yrittäen vähän hymyillä. Selma alkoi puhumaan minulle kaikkia asioita mitä hänellä joulahti mieleen kertoa psykologiasta ja muusta hömpästä. Noin puolen tunnin kuluttua hän alkoi kyselemään asioita minulta ja minua alkoi heikottaa. Huone alkoi pyöriä silmissäni kun hän kysyi miten on perhe- ja ystävyyssuhteeni. Sitten kaikki meni mustaksi ja kuulin vain kun Selma juoksi luokseni kun olin kai kaatunut tuolilta lattialle. Sitten vain en ollut enää missään. Mietin vain mikä... onko minulla jotain alintajuisesti vaikeaa koettavaa suhteissani muihin ihmisiin? Vai mikä minun on? Olen sekaisin sisältä, sen ainakin tiedän. Mutta nyt minua alkoi nukuttamaan ja herään varmaan joskus vasta aamulla. Mutta se tarkoittaa että ei illallista minulle! Paitsi tämä tippa ranteessani, jonka huomenna kyllä otan pois kun saan takaisin voimani.

PinkPoint kirjoitti:

Kello oli kuusi illalla. Olin pyörtynyt. Ahdisti. Ilmaa pusertui keuhkoihini tahtomatta kamalasta happinaamarista. Tahtoisin ottaa sen pois. Mutten ota. Jään vain makaamaan sängylleni, koska jos ottaisin sen kaikki tapahtuisi uudelleen.
Valvontakameran takaa joku huomasi sen. Joku hoitaja tulisi luokseni kertomaan tyhmällä opettavaisella äänellä "laitappa se maski takaisin. Sanomme kyllä milloin sen saa ottaa pois, muttei nyt kun olet tässä tilassa". Sitten alkaisin tiuskimaan hoitajalle siitä etten laita sitä ja aina kun hän laittaisi sen suulleni minä ottaisin sen pois. Sitten hoitaja pyytäisi lisää muita hoitajia auttamaan häntä. Silloin näkisin tulleiden hoitajien nyrpeät ilmeet kun he laittaisivat minua vuodesiteisiin, koska yritin lähteä. Sitten joku antaisi minulle rauhoittavaa maksimimääränä ja laittaisi happinaamarin takaisin päälleni. Sitten jäisin siihen vuoteeseen tuijottamaan steriiliä seinää ilman ajatuksia. Taas kerran.
"Oletko kunnossa Amy?" Kysyi Sharon viimein sairaalaverhon takaa jolla niin sanottu tilamme määritellään ja jolle voi kaaiikki maailman ihmiset tunkeutua toisen yksityisyydestä välittämättä, niin kuin sain huomata.
Kohautin hartioita niin paljon kuin pystyin ja katsoin Sharoniin. Miten minusta oli tullut tällainen? Kyyneleet alkoivat valua silmistäni mustalle tyynylleni. Sharon tuli verhon takaa sänkyni viereen ja istuitui siihen. "Kyllä sä jaksat. Mä tiedän sen. Näen sen silmistäs" hän sanoi minulle jo itselläänkin silmät lasittuneina. Hän silitti mustia hiuksia ja pyyhkäisi ne pois otsaltani sivulle. Käänsin katseeni alas ja suljin silmäni niin että neste joka oli nyt silmiini jäännyt virtasi nyt poskilleni. Nyökkäsin päätäni ja yritin ryhdistäytyä, mutta totuus oli etten tiennyt itse jaksanko tähän.
Askeleita alkoi kuulua verhon takaa. "Mun täytyy nyt mennä" Sharon sanoi ja kipitti nopeasti omalle puolelleen. Olin avannut silmäni ja näin kahden valkoiseen pukeutuneen miehen ottavan kiinni sänkyni sivuilta. He avasivat siteet ja ottivat naamarin pois. "Sinun kannattaa vielä levätä," toinen miehistä sanoi, jolla oli pyöreät kasvot ja vaaleat lyhyet hiukset. Niin he lähtivät sanomatta muuta. Tietysti lepäisin. Olin yhä pumpattuna täyteen mitä ikinä olevia aineita. Yritin kömpiä jollain lailla paksun peittoni alle ja miettiä "kivoja juttuja", mutta ainoa mieleeni tuleva asia oli terapia istunto ennen pyörtymistäni.
Olin mennyt terapeutin luon. Istuiduin siniselle puutuolille jossa oli käsinojat. Terapeutti ei ollut vielä tullut että ehdin katsella huonetta. Se oli suorakolmio kuten kaikki muutkin huoneet täällä, mutta täällä oli ison pöydän takana kaunis maisema ikkunasta järven jäälle jossa oli harsoittunut lunta. Seinät olivat tumman beessit ja tummanruskeita nahka- ja puukalusteita löytyi seinien edestä. Lattialla oli musta matto ja lattia oli tummanruskeaa paneelipuuta.
Kun terapeutti tuli huoneeseen hän istuitui puisenpöydän taakse ikkunan eteen vastapäätä minua. Hän laittoi tumman varjostetun työlamppunsa päälle ja tervehti minua.
"Hei Amy. Minä olen Selma Cookrund. Olen tämän paikan ihminen jolle voi kertoa huolensa ja muut mieltä painavat asiat" hän hymyili minulle.
"Hei" sanoin hiljaa yrittäen vähän hymyillä. Selma alkoi puhumaan minulle kaikkia asioita mitä hänellä joulahti mieleen kertoa psykologiasta ja muusta hömpästä. Noin puolen tunnin kuluttua hän alkoi kyselemään asioita minulta ja minua alkoi heikottaa. Huone alkoi pyöriä silmissäni kun hän kysyi miten on perhe- ja ystävyyssuhteeni. Sitten kaikki meni mustaksi ja kuulin vain kun Selma juoksi luokseni kun olin kai kaatunut tuolilta lattialle. Sitten vain en ollut enää missään. Mietin vain mikä... onko minulla jotain alintajuisesti vaikeaa koettavaa suhteissani muihin ihmisiin? Vai mikä minun on? Olen sekaisin sisältä, sen ainakin tiedän. Mutta nyt minua alkoi nukuttamaan ja herään varmaan joskus vasta aamulla. Mutta se tarkoittaa että ei illallista minulle! Paitsi tämä tippa ranteessani, jonka huomenna kyllä otan pois kun saan takaisin voimani.

Lue lisää

Olin viimein herännyt ja oli aamu kello kahdeksan. Yleensä herään seitsemältä, mutta hei olin aika heikkona. (Oikea sana: aineissa). Jos käyttäisin jotain niin tämä saattaisi olla oikea paikka minulle. Pyörtyile välillä ja saa maksimiannoksena 85 mg lääkkeitä. Helppoa.
Nyt ennen kuin heräsin olin huomannut tipan olevan poissa. Ihanaa. Kuulin Sharonin vielä nukkuvan. Hänen rauhallinen hengityksensä sai minut huomaamaan että omani oli karhean kuuloista. Täytyy juoda jotain. Astelin kylpuhuoneeseen niin pystyssä kuin voin, mutta se oli erittäin hankalaa. Koko huone alkoi vaappua että kaaduin kontalleni satuttaen polveni. Mutta se ei paljon sattunut, mutta sen huomasi Sharon ja Allien jotka nyt juoksivat luokseni. "Voi oletko kunnossa?" Kysyi Sharon ensin. "Joo joo ei tässä mitään" Sanoin rauhoittavalla äänellä samalla kun kompuroin pystyyn Allie tukien kyynerpäästäni. "Oletko ihan varma?" Allie varmisti vielä. "Olen olen. Se oli pientä aamu horjahtelua. En ole kovin sulava liikkeinen," kun pääsin pystyy ja pää tasaantui huippauksesta. He nyökkäsivät ja alkoivat penkoa vaatteitaan laatikosta. Menin hörppäämään vettä hanasta kylppäristä ja menin suihkuun. "Yöks" hiukseni olivat ihan likaiset ja hikiset. Otin shamppoota ja vaivasin hiuksiani suihkun alla. En voinnut ajaa sääriäni, koska tänne ei saannut tuoda mitään teräviä esineitä. Eikai auta muu kuin jättää se tekemättä.
Kuivasin itseni violettiin Ikean pyyheeseeni ja laitoin kypyhuoneessa päälleni mustat farkut jotka olivat minulle hieman isot ja tummanvihreän pitkähiaisen paidan päälleni, jossa oli v-aukko. Vielä mustat rannekorut ja näin on valmis asuni. No vielä vihreät sukat jalkaan ja villasukat.
Kävelin ruokapöydän luo, koska olin taas kuullut että aamupala alkaa. Istuiduin muurahaistuoleille niin kuin muutkin ja ruskeatukkainen nainen tuli tasan yhdeksältä tuomaan ruoan. Hän antoi kaikille valkoiset pyöreät kulhot ja lusikat ja jakoi kaikille PUUROA! Voi ei. Vihasin puuroa. Yi yi yi! Nainen näki naamalta inhon ruokaa kohtaa ja näytti alkavan taas paasaavan minulle jotain, mutta minä jo ehdin työntää lusikan jossa oli puuroa paljon suuhun ettei hän ehtinyt vielä sanoa mitään. Yritin näyttää nauttivani siitä, mutta se oli vaikeaa kun olin koko ajan yöktä sen.
Ruokailu oli vihdoin loppunut onneksi. Kävelin sohvalle katsomaan mitä televisio toisi lauantaina, mutta minua kiinnosti enemmän mitä Jean tekisi sillä hän ei ollut taaskaan tullut mukaan ruokailuun. Jean ei ollut edes tullut ulos huoneestaan koska häntä ei näkynnyt ainakaan missään täällä. Kävelin vasemman puolen huoneseen jossa ensimmäisellä sängyllä hän makasi selkä päin oveen johon minä olin mennyt. Minua hermostutti, mutta tahdoin tietää hänestä jotain niinpä minun olisi pakko sanoa jotain. "Anteeksi?" Kysyin. Mihinköhän minä olin menossa tällä kysymyksellä edes? Äkkiä pitäisi keksiä jotain. Katsoin hänen ihanaan timanttikoristeltuun tyynyyn. Nyt tiesin! Hän käänsi selkänsä ja katsoi minuun ja sanoi: "Mitä nyt?" "Öö, hei. Mä mietin vaan että mistä sä olet saannut ton tyynyn?" Kysyin ääni murtuen vähän väliä. "En mä tiedä. Mä sain sen mun hoitajalta" hän sanoi tylysty että hievahdin. "Aa okei. En häiritse sua enempää" sanoin kiireesti ja menin sohvalle hieman piiloon.
Televisiosta ei tullut mitään kummoista. Jotain uutisia ja sellaista. Katsoin kun joku aikuinen nainen jolla oli lasit ja oranssi tukka nutturalla sivujakauksessa. Vähän niin kuin Breellä Täydellisissä Naisissa. Hän meni Jeanin luo vieden hänelle pienen lautasen puuroa ja vettä. Hänellä oli mukana jokin pieni ruisku harmaalla tarjottimella. "Oh" pääsi suustani että nainen huomasi minut. Käänsin katseeni äkkiä televisoon jossa mainostettiin arpoja. Voi joutuisin olemaan joulunkin täällä. Ikävää.

PinkPoint kirjoitti:

Olin viimein herännyt ja oli aamu kello kahdeksan. Yleensä herään seitsemältä, mutta hei olin aika heikkona. (Oikea sana: aineissa). Jos käyttäisin jotain niin tämä saattaisi olla oikea paikka minulle. Pyörtyile välillä ja saa maksimiannoksena 85 mg lääkkeitä. Helppoa.
Nyt ennen kuin heräsin olin huomannut tipan olevan poissa. Ihanaa. Kuulin Sharonin vielä nukkuvan. Hänen rauhallinen hengityksensä sai minut huomaamaan että omani oli karhean kuuloista. Täytyy juoda jotain. Astelin kylpuhuoneeseen niin pystyssä kuin voin, mutta se oli erittäin hankalaa. Koko huone alkoi vaappua että kaaduin kontalleni satuttaen polveni. Mutta se ei paljon sattunut, mutta sen huomasi Sharon ja Allien jotka nyt juoksivat luokseni. "Voi oletko kunnossa?" Kysyi Sharon ensin. "Joo joo ei tässä mitään" Sanoin rauhoittavalla äänellä samalla kun kompuroin pystyyn Allie tukien kyynerpäästäni. "Oletko ihan varma?" Allie varmisti vielä. "Olen olen. Se oli pientä aamu horjahtelua. En ole kovin sulava liikkeinen," kun pääsin pystyy ja pää tasaantui huippauksesta. He nyökkäsivät ja alkoivat penkoa vaatteitaan laatikosta. Menin hörppäämään vettä hanasta kylppäristä ja menin suihkuun. "Yöks" hiukseni olivat ihan likaiset ja hikiset. Otin shamppoota ja vaivasin hiuksiani suihkun alla. En voinnut ajaa sääriäni, koska tänne ei saannut tuoda mitään teräviä esineitä. Eikai auta muu kuin jättää se tekemättä.
Kuivasin itseni violettiin Ikean pyyheeseeni ja laitoin kypyhuoneessa päälleni mustat farkut jotka olivat minulle hieman isot ja tummanvihreän pitkähiaisen paidan päälleni, jossa oli v-aukko. Vielä mustat rannekorut ja näin on valmis asuni. No vielä vihreät sukat jalkaan ja villasukat.
Kävelin ruokapöydän luo, koska olin taas kuullut että aamupala alkaa. Istuiduin muurahaistuoleille niin kuin muutkin ja ruskeatukkainen nainen tuli tasan yhdeksältä tuomaan ruoan. Hän antoi kaikille valkoiset pyöreät kulhot ja lusikat ja jakoi kaikille PUUROA! Voi ei. Vihasin puuroa. Yi yi yi! Nainen näki naamalta inhon ruokaa kohtaa ja näytti alkavan taas paasaavan minulle jotain, mutta minä jo ehdin työntää lusikan jossa oli puuroa paljon suuhun ettei hän ehtinyt vielä sanoa mitään. Yritin näyttää nauttivani siitä, mutta se oli vaikeaa kun olin koko ajan yöktä sen.
Ruokailu oli vihdoin loppunut onneksi. Kävelin sohvalle katsomaan mitä televisio toisi lauantaina, mutta minua kiinnosti enemmän mitä Jean tekisi sillä hän ei ollut taaskaan tullut mukaan ruokailuun. Jean ei ollut edes tullut ulos huoneestaan koska häntä ei näkynnyt ainakaan missään täällä. Kävelin vasemman puolen huoneseen jossa ensimmäisellä sängyllä hän makasi selkä päin oveen johon minä olin mennyt. Minua hermostutti, mutta tahdoin tietää hänestä jotain niinpä minun olisi pakko sanoa jotain. "Anteeksi?" Kysyin. Mihinköhän minä olin menossa tällä kysymyksellä edes? Äkkiä pitäisi keksiä jotain. Katsoin hänen ihanaan timanttikoristeltuun tyynyyn. Nyt tiesin! Hän käänsi selkänsä ja katsoi minuun ja sanoi: "Mitä nyt?" "Öö, hei. Mä mietin vaan että mistä sä olet saannut ton tyynyn?" Kysyin ääni murtuen vähän väliä. "En mä tiedä. Mä sain sen mun hoitajalta" hän sanoi tylysty että hievahdin. "Aa okei. En häiritse sua enempää" sanoin kiireesti ja menin sohvalle hieman piiloon.
Televisiosta ei tullut mitään kummoista. Jotain uutisia ja sellaista. Katsoin kun joku aikuinen nainen jolla oli lasit ja oranssi tukka nutturalla sivujakauksessa. Vähän niin kuin Breellä Täydellisissä Naisissa. Hän meni Jeanin luo vieden hänelle pienen lautasen puuroa ja vettä. Hänellä oli mukana jokin pieni ruisku harmaalla tarjottimella. "Oh" pääsi suustani että nainen huomasi minut. Käänsin katseeni äkkiä televisoon jossa mainostettiin arpoja. Voi joutuisin olemaan joulunkin täällä. Ikävää.

Lue lisää

Nousin sohvalta mennäkseni takaisin huoneeseeni lukemaan vähän kirjaa. Mutta heti kun saavuin huoneeseeni ja näin ikkunan takaa avautuvan kauniin maiseman tahdoin kovasti ulos. Minua oli jo vähitellen alkanut pyörryttämään ja heikottamaan koko sisällä olo, että tiesin että minun pitäisi käydä nyt heti ulkona. Niimpä minun kai pitäisi mennä kysymään tohtori Rollerilta.
Pääsin vihdoin hänen huoneen ovelle käveltyä ympäri sairaalaa että melkein tiesin joka kolkan. Koputin valkoiseen oveen pari kertaa, kunnes joku nainen tuli avaamaan sen. Aloin puhumaan ettei nainen ehtisi tehdä hätäisiä päätöksiä siitä että missä minun piti olla, koska en itsekkään tiennyt pitikö minun olla huoneessani vai sainko olla jossain muuallakin? "Hei. Anteeksi jos häiritsen, mutta mietin että saisinko lähteä ulos mahdollisesti, koska minulla on sellainen tunne että minun pitäisi tosiaankin pitäisi käydä ulkona", sanoin kiireesti yhteen hengenvetoon. "No kaipa sinä voisit käydä siellä vähän aikaa", hän sanoi hieman väsynneesti ja sulki oven. Jes kohta tulee parempi olo.
Kävelin takaisin huoneeseeni hakemaan mustan valjun takkini jossa oli valkoinen sisäkarva istutus. Voi kun se olikaan pehmeä... Oh taas olen ihan outo, siis en minä mitään pehmeitä vuoria ihannoi, tai jotain.
Menin siis ulos. Ilma vaihtui kylmäksi sisässäni kun vedin puhtautta sisään. Samalla katsoin ympärille nyt tarkemmin kun oli jo valoisan aika. Koko luonto oli alkanut hehkumaan valkoisesta. Tie joka vei tänne tuli kuusimetsän siimeksestä, jota nyt peitti valkoinen metrin usva maasta. Niin kuin koko muukin pieni parkkipaikka. Nyt huomasin että olin täysin metsän keskellä poissa muusta asutuksesta. Oli vain tämä metsä joka ympäröi tätä valkoista goottimaista sairaalaa järvellä. Mutta miksi kukaan tekisi sairaalaa näin kauas? Tulisikohan tänne edes ketään joka on vaikka juuri saannut veitsen jalkaan tai murtannut kätensä? Vai onko tämä pelkkä paikka jonne tuotiin pitkäksi aikaa tulevia vaativia potilaita? En ymmärrä.

Kävelin siinä hetken aikaa edestakaisin takoen päähän sitä että muista hengittää, mutta se oli hankalaa kun kunnolla olin järkyttynyt. Kävelin pihatietä niin pitkälle kuin voin. Näin enää puiden takaa parkkipaikan. Eteeni oli ilmestynyt korkea metallinen aita joka ympäröi koko "sairaalaa" kun olin kävellyt sen vierestä koko ajan ja palasin samalle paikalle. En ollut enää varma olinsinko enää kovin kauan järjissäni, kun olin saannut tietää etten ollutkaan sairaalassa. Olin päässyt virallisesti suljettuun ympäristöön hulluille. Psykiatriseen hoitolaan. Toisin sanoen voisin sanoa että olen nyt mielisairaalassa. Mitä. Tämä. Tarkoitti? En, minä en ole sekopää. Vai olenko? Miksi äiti ei kertonut? Siksi että olisin järkyttynyt ja en lähtisi ja joutuisi näkemään kun minut raahattaisiin pakkopaidassa tänne? Niin varmaan olisin siihen suhtautunut, mutta tämä? Olin menettämässä itseni hallinnan. Sydämmeni pamppaili kuin rumbassa ja en pystynyt hengittämään sisään. Tarvitsin paperipussia, mutta sisälle en enää menisi. Istuin kylmässä maassa ohuissa huosuissani ja keikuin kuin jonkin riivaama. Yhtäkkiä jokin alkoi suoraan sanoen huutamaan. Kuulin sireenin ja askeleiden ääntä. Näin kaksi varjoa takanani. Ne olivat isot ja kuulin heidän puhuvan minulle, vaikka se oli hankalaa sillä kuulin vain oman sydämmeni jyskeen. Luulin että se varmaan irtoaisi minusta ja aloin pitelemään rinnastani varmuuden vuoksi. Isot ja jykevät kädet vetivät minun käsivarsistani ja asettivat minut pyörätuoliin jossa oli jotkin siteen kummassakin sivussa. He laittoivat siteet kiinni ranteisiini. Luulivatko he että ajattelin karata nyt kun he varmasti tiesivät että minä tiesin? Kyllä se oli isoissa suunnitelmissani nyt ensimmäisenä, mutta miten minä edes voisin liikkua kun olin niin järkyttynyt. Silmäni olivat räjähtäneet suuriksi kun huomasin kaikenlaisia muitakin kylttejä joita en aiemmin ollut huomanut. Näinkä tuolla hoitohuoneen ja shokkihoidon? Kuulin jonkun huutavan kovaa kivusta. Se vihloi korvissani samalla kun miehet kärräsivät minut eriin huoneeseen kuin ennen. Se oli ohi aiemman huoneen jonka jain tyttöjen kanssa. Se oli pieni ja siellä ei ollut ikkunaa ollenkaan. Se oli edellisen kylpyhuoneen kokoinen. Huoneeseen oli aseteltu sänky oikean seinän viereen sivuttain. Huoneessa ei ollut valoa ja huone oli tumman harmaa ja ja lattia mustaa laattaa. He heitivät minut sängylle ja riisuivat minut häpeämättömästi ja pukivat minulle väljän turkoosin mekon jonka he sitoivat selästäni. He asettelivat minut kovalle terässängylle ja laittoivat lakanan päälleni. Olin yhä niin järkyttynyt kaikesta etten huomannut muuta kuin nielaista kun he antoivat minulle jotain pillereitä. He lähtivät huoneesta ja sulkivat paksun oven jäljessään lukkoon. Huone oli nyt pilkkopimeä ja minua alkoi pelottamaan. Mitä tekisin? Minun ei tarvinnut arvata. Nukahdin sen jälkeen oitis.

PinkPoint kirjoitti:

Nousin sohvalta mennäkseni takaisin huoneeseeni lukemaan vähän kirjaa. Mutta heti kun saavuin huoneeseeni ja näin ikkunan takaa avautuvan kauniin maiseman tahdoin kovasti ulos. Minua oli jo vähitellen alkanut pyörryttämään ja heikottamaan koko sisällä olo, että tiesin että minun pitäisi käydä nyt heti ulkona. Niimpä minun kai pitäisi mennä kysymään tohtori Rollerilta.
Pääsin vihdoin hänen huoneen ovelle käveltyä ympäri sairaalaa että melkein tiesin joka kolkan. Koputin valkoiseen oveen pari kertaa, kunnes joku nainen tuli avaamaan sen. Aloin puhumaan ettei nainen ehtisi tehdä hätäisiä päätöksiä siitä että missä minun piti olla, koska en itsekkään tiennyt pitikö minun olla huoneessani vai sainko olla jossain muuallakin? "Hei. Anteeksi jos häiritsen, mutta mietin että saisinko lähteä ulos mahdollisesti, koska minulla on sellainen tunne että minun pitäisi tosiaankin pitäisi käydä ulkona", sanoin kiireesti yhteen hengenvetoon. "No kaipa sinä voisit käydä siellä vähän aikaa", hän sanoi hieman väsynneesti ja sulki oven. Jes kohta tulee parempi olo.
Kävelin takaisin huoneeseeni hakemaan mustan valjun takkini jossa oli valkoinen sisäkarva istutus. Voi kun se olikaan pehmeä... Oh taas olen ihan outo, siis en minä mitään pehmeitä vuoria ihannoi, tai jotain.
Menin siis ulos. Ilma vaihtui kylmäksi sisässäni kun vedin puhtautta sisään. Samalla katsoin ympärille nyt tarkemmin kun oli jo valoisan aika. Koko luonto oli alkanut hehkumaan valkoisesta. Tie joka vei tänne tuli kuusimetsän siimeksestä, jota nyt peitti valkoinen metrin usva maasta. Niin kuin koko muukin pieni parkkipaikka. Nyt huomasin että olin täysin metsän keskellä poissa muusta asutuksesta. Oli vain tämä metsä joka ympäröi tätä valkoista goottimaista sairaalaa järvellä. Mutta miksi kukaan tekisi sairaalaa näin kauas? Tulisikohan tänne edes ketään joka on vaikka juuri saannut veitsen jalkaan tai murtannut kätensä? Vai onko tämä pelkkä paikka jonne tuotiin pitkäksi aikaa tulevia vaativia potilaita? En ymmärrä.

Kävelin siinä hetken aikaa edestakaisin takoen päähän sitä että muista hengittää, mutta se oli hankalaa kun kunnolla olin järkyttynyt. Kävelin pihatietä niin pitkälle kuin voin. Näin enää puiden takaa parkkipaikan. Eteeni oli ilmestynyt korkea metallinen aita joka ympäröi koko "sairaalaa" kun olin kävellyt sen vierestä koko ajan ja palasin samalle paikalle. En ollut enää varma olinsinko enää kovin kauan järjissäni, kun olin saannut tietää etten ollutkaan sairaalassa. Olin päässyt virallisesti suljettuun ympäristöön hulluille. Psykiatriseen hoitolaan. Toisin sanoen voisin sanoa että olen nyt mielisairaalassa. Mitä. Tämä. Tarkoitti? En, minä en ole sekopää. Vai olenko? Miksi äiti ei kertonut? Siksi että olisin järkyttynyt ja en lähtisi ja joutuisi näkemään kun minut raahattaisiin pakkopaidassa tänne? Niin varmaan olisin siihen suhtautunut, mutta tämä? Olin menettämässä itseni hallinnan. Sydämmeni pamppaili kuin rumbassa ja en pystynyt hengittämään sisään. Tarvitsin paperipussia, mutta sisälle en enää menisi. Istuin kylmässä maassa ohuissa huosuissani ja keikuin kuin jonkin riivaama. Yhtäkkiä jokin alkoi suoraan sanoen huutamaan. Kuulin sireenin ja askeleiden ääntä. Näin kaksi varjoa takanani. Ne olivat isot ja kuulin heidän puhuvan minulle, vaikka se oli hankalaa sillä kuulin vain oman sydämmeni jyskeen. Luulin että se varmaan irtoaisi minusta ja aloin pitelemään rinnastani varmuuden vuoksi. Isot ja jykevät kädet vetivät minun käsivarsistani ja asettivat minut pyörätuoliin jossa oli jotkin siteen kummassakin sivussa. He laittoivat siteet kiinni ranteisiini. Luulivatko he että ajattelin karata nyt kun he varmasti tiesivät että minä tiesin? Kyllä se oli isoissa suunnitelmissani nyt ensimmäisenä, mutta miten minä edes voisin liikkua kun olin niin järkyttynyt. Silmäni olivat räjähtäneet suuriksi kun huomasin kaikenlaisia muitakin kylttejä joita en aiemmin ollut huomanut. Näinkä tuolla hoitohuoneen ja shokkihoidon? Kuulin jonkun huutavan kovaa kivusta. Se vihloi korvissani samalla kun miehet kärräsivät minut eriin huoneeseen kuin ennen. Se oli ohi aiemman huoneen jonka jain tyttöjen kanssa. Se oli pieni ja siellä ei ollut ikkunaa ollenkaan. Se oli edellisen kylpyhuoneen kokoinen. Huoneeseen oli aseteltu sänky oikean seinän viereen sivuttain. Huoneessa ei ollut valoa ja huone oli tumman harmaa ja ja lattia mustaa laattaa. He heitivät minut sängylle ja riisuivat minut häpeämättömästi ja pukivat minulle väljän turkoosin mekon jonka he sitoivat selästäni. He asettelivat minut kovalle terässängylle ja laittoivat lakanan päälleni. Olin yhä niin järkyttynyt kaikesta etten huomannut muuta kuin nielaista kun he antoivat minulle jotain pillereitä. He lähtivät huoneesta ja sulkivat paksun oven jäljessään lukkoon. Huone oli nyt pilkkopimeä ja minua alkoi pelottamaan. Mitä tekisin? Minun ei tarvinnut arvata. Nukahdin sen jälkeen oitis.

Lue lisää

En tiedä mikä aika oli. Olilkohan aamu? Tuntui siltä, mutta niinhän minulla aina kun herään, vaikka olisikin iltapäivä. Olin samassa pimeässä huoneessa ja nousin ylös haparoiden oven suuntaan. Koitin avata ovenkahvaa mutta se ei liikkunut. Paniikki iski. Entä jos he eivät muistaneet että olen täällä? Mi mitä minä teen? Ensimmäinen vaihtoehto oli huutaa: "Haloo?! Avatkaa ovi! Olen täällä! Päästäkää minut pois! Nyt!" Kuulin askeleita oven takaa. Huh, joku oli kuullut minut. Ovi avattiin ja samassa kävelin pari askelta taaksepäin. Ovella oli sama nainen joka näytti Täydellisten Naisten Breeltä. Hän katseli minua hirviömäisesti. Ihan niin kuin ajatteli kaikkia kauheuksia mitä voisi minulle tehdä. Hetkinen! Voi ei, aikoiko hän kiduttaa minua? Luuliko hän minua ehkä hulluksi? Voi ei täytyy päästä pois. Kasvoni varmaan muuttuvat ihan hulluiksi kun juoksin äkkiä hänen ohitseen suunpielestä ja juoksin kauas käytäviä jotka huomasinkin olevan tällä kertaa vaaleanturkooseja. Olinko harhautunut tieltä vai olinko ollutkin unessa niin kauan että he maalasivat. Ei. Seinillä lukivat samat vanhat kyltit ja huomasin pienen kalenterin käytävän seinällä ja se näytti seuraavaa päivää. Mitä, miten en huomannut tätä väriä? Olen varma että se oli valkoinen.
Kuulin jonkun seuraavan minua, juosten. Yritin avoin jaloin juosta kylmää ja liukasta lattiaa, että tietysti minä sitten kaaduin mahalleni. Se sattui paljon. Minua alkoi vihlaisemaan kylkiluuta ja samassa silmät kiinni kivusta käännyin selälleni pidellen kädellä kipeästä kohdasta. Lääkäreitä alkoi tulemaan luokseni ja he asettivat minut läheisille paareille. En voinnut keskittyä mihin he veivät minua kivun vuoksi mutta huomasin valojen kirkastuvan. Katsoin ympärilleni. Minua ympäröivät hoitajat leikkausvaatteissa, josta voin keksiä ilman katsomatta ylös jossa oli lisävalot että olin leikkaussalissa. Voi ei! Mitä he aikoivat tehdä minulle? No ensin he laittoivat suulleni happinaamarin ja tipan kiinni käsivarteeni. Kuului veden solinaa. He olivat pesseet jonkinlaisen veitsen ja muita leikkausvälineitä. Aikoivatko he leikata minut hereilläni ollessa? "Ei ei ei!" aloin huutamaan. Yksi hoitajista laittoi tippaani jotain. Se teki minut taas uniseksi. Voih... Helpotus ainakin hieman. Tosin toivoin etteivät he olisi jossakin elinbisneksessä. No en ehtinyt sitä enempää ajatella kun tajuni oli kankaalla.
Kaikki oli sumussa. Tunsin että saatoin olla samassa huoneessa, mutta mitä tekisin yhä leikkaussalissa? Yhtäkkiä tunsin kumminkin hirveän viillon päässäni. Voi ei he yhä leikkelivät minua?! Mitä mitä mitä ei ei ei! Eiii! Eivätkö he tienneet että nukuttavat oli loppunut. Yritin huutaa mutta suustani ei kuulunnut mitään. Tunsin hirveää kipua eikä se loppunut ennen kuin joku hahmo tuli näkökentälleni ja sanoi kai jotain suojanaamarinsa takaa, ja niin en enää tuntenut paljon kipua. He olivat laittaneet kipulääkettä tippaan että menin unenomaiseen tilaan.
Olin omassa huoneessani kotoa. Pakkasin matkalaukkuuni vaatteita ja vihon. Kun käännyin ovelleni huomasin etten ollutkaan huoneessani. Olin pimeässä ja kylmässä sellissä ja minuun iski paniikki. Ovi avautui ja takaa näkyi tohtori Rollen veren tahrimissa vaatteissa ja veitsi kädessä. Yritin juosta hänen ohitseen, mutta jalkani eivät toiminneet ja kaaduin ja tunsin kuinka joku alkoi tunnustelemaan minun jalkojani ja kehoani potilasmekon alta. Huusin hänelle 'Lopeta tuo! Lopetaa...'. Hän ei lopettanut aloin kierriskelemään, mutta huomasin että olin oikeastaan hereillä. Avasin silmäni ja en ollut enää samassa leikkaussalissa vaan jonkilaisessa sänkyrivissä jossa oli muitakin potilaita. Katsoin kuka kosketteli minua ja huomasin sen olevan "Bree". "Älä..." mumisin hänelle. Hän kohtti katseensa minuun ja alkoi puhumaan: " Ai olet hereillä? Kiinnittelen vain näitä neuloja sinuun. Kohta ei enää tunnu". Mitä neuloja? Tunsin nipistyksen sisäpuolen reideltä ja pohkeissani. Katselin ympärilleni. Käsissänikin oli joitakin neuloja. Kummassakin kolme joista lähti ohuet putket joita seurasin katseellani. Ne johtivat sängyn alle. Käteni oli taas laitettu lepositeisiin. Voihan, eivätkö he tajua? Minä olen sekaisin. No en välitä, kunnes huomasin keltaisen paksun nesteen menevät putkien läpi. "Mitä tuo on?" kysyin. "Aa, se. Parasta ettet tiedä", sanoi nainen joka näytti olevan lähdössä. "Kerro!" vaadin. "No se on... se on rasvaa" hän sanoi ja käveli pois. Mi mitä? Ei ei ei... He aikoivat siis tällä tavalla minut parantaa? Ei voi olla totta."Päästäkää minut pois! En kuulu tänne! Te olette hulluja! Kaikki te!" huusin naisen perään. Eivät he minua voi täällä pitää. Tästä minä kerron heti äidilleni kun pääsen puhelimeen. Jos enää pääsen.

PinkPoint kirjoitti:

En tiedä mikä aika oli. Olilkohan aamu? Tuntui siltä, mutta niinhän minulla aina kun herään, vaikka olisikin iltapäivä. Olin samassa pimeässä huoneessa ja nousin ylös haparoiden oven suuntaan. Koitin avata ovenkahvaa mutta se ei liikkunut. Paniikki iski. Entä jos he eivät muistaneet että olen täällä? Mi mitä minä teen? Ensimmäinen vaihtoehto oli huutaa: "Haloo?! Avatkaa ovi! Olen täällä! Päästäkää minut pois! Nyt!" Kuulin askeleita oven takaa. Huh, joku oli kuullut minut. Ovi avattiin ja samassa kävelin pari askelta taaksepäin. Ovella oli sama nainen joka näytti Täydellisten Naisten Breeltä. Hän katseli minua hirviömäisesti. Ihan niin kuin ajatteli kaikkia kauheuksia mitä voisi minulle tehdä. Hetkinen! Voi ei, aikoiko hän kiduttaa minua? Luuliko hän minua ehkä hulluksi? Voi ei täytyy päästä pois. Kasvoni varmaan muuttuvat ihan hulluiksi kun juoksin äkkiä hänen ohitseen suunpielestä ja juoksin kauas käytäviä jotka huomasinkin olevan tällä kertaa vaaleanturkooseja. Olinko harhautunut tieltä vai olinko ollutkin unessa niin kauan että he maalasivat. Ei. Seinillä lukivat samat vanhat kyltit ja huomasin pienen kalenterin käytävän seinällä ja se näytti seuraavaa päivää. Mitä, miten en huomannut tätä väriä? Olen varma että se oli valkoinen.
Kuulin jonkun seuraavan minua, juosten. Yritin avoin jaloin juosta kylmää ja liukasta lattiaa, että tietysti minä sitten kaaduin mahalleni. Se sattui paljon. Minua alkoi vihlaisemaan kylkiluuta ja samassa silmät kiinni kivusta käännyin selälleni pidellen kädellä kipeästä kohdasta. Lääkäreitä alkoi tulemaan luokseni ja he asettivat minut läheisille paareille. En voinnut keskittyä mihin he veivät minua kivun vuoksi mutta huomasin valojen kirkastuvan. Katsoin ympärilleni. Minua ympäröivät hoitajat leikkausvaatteissa, josta voin keksiä ilman katsomatta ylös jossa oli lisävalot että olin leikkaussalissa. Voi ei! Mitä he aikoivat tehdä minulle? No ensin he laittoivat suulleni happinaamarin ja tipan kiinni käsivarteeni. Kuului veden solinaa. He olivat pesseet jonkinlaisen veitsen ja muita leikkausvälineitä. Aikoivatko he leikata minut hereilläni ollessa? "Ei ei ei!" aloin huutamaan. Yksi hoitajista laittoi tippaani jotain. Se teki minut taas uniseksi. Voih... Helpotus ainakin hieman. Tosin toivoin etteivät he olisi jossakin elinbisneksessä. No en ehtinyt sitä enempää ajatella kun tajuni oli kankaalla.
Kaikki oli sumussa. Tunsin että saatoin olla samassa huoneessa, mutta mitä tekisin yhä leikkaussalissa? Yhtäkkiä tunsin kumminkin hirveän viillon päässäni. Voi ei he yhä leikkelivät minua?! Mitä mitä mitä ei ei ei! Eiii! Eivätkö he tienneet että nukuttavat oli loppunut. Yritin huutaa mutta suustani ei kuulunnut mitään. Tunsin hirveää kipua eikä se loppunut ennen kuin joku hahmo tuli näkökentälleni ja sanoi kai jotain suojanaamarinsa takaa, ja niin en enää tuntenut paljon kipua. He olivat laittaneet kipulääkettä tippaan että menin unenomaiseen tilaan.
Olin omassa huoneessani kotoa. Pakkasin matkalaukkuuni vaatteita ja vihon. Kun käännyin ovelleni huomasin etten ollutkaan huoneessani. Olin pimeässä ja kylmässä sellissä ja minuun iski paniikki. Ovi avautui ja takaa näkyi tohtori Rollen veren tahrimissa vaatteissa ja veitsi kädessä. Yritin juosta hänen ohitseen, mutta jalkani eivät toiminneet ja kaaduin ja tunsin kuinka joku alkoi tunnustelemaan minun jalkojani ja kehoani potilasmekon alta. Huusin hänelle 'Lopeta tuo! Lopetaa...'. Hän ei lopettanut aloin kierriskelemään, mutta huomasin että olin oikeastaan hereillä. Avasin silmäni ja en ollut enää samassa leikkaussalissa vaan jonkilaisessa sänkyrivissä jossa oli muitakin potilaita. Katsoin kuka kosketteli minua ja huomasin sen olevan "Bree". "Älä..." mumisin hänelle. Hän kohtti katseensa minuun ja alkoi puhumaan: " Ai olet hereillä? Kiinnittelen vain näitä neuloja sinuun. Kohta ei enää tunnu". Mitä neuloja? Tunsin nipistyksen sisäpuolen reideltä ja pohkeissani. Katselin ympärilleni. Käsissänikin oli joitakin neuloja. Kummassakin kolme joista lähti ohuet putket joita seurasin katseellani. Ne johtivat sängyn alle. Käteni oli taas laitettu lepositeisiin. Voihan, eivätkö he tajua? Minä olen sekaisin. No en välitä, kunnes huomasin keltaisen paksun nesteen menevät putkien läpi. "Mitä tuo on?" kysyin. "Aa, se. Parasta ettet tiedä", sanoi nainen joka näytti olevan lähdössä. "Kerro!" vaadin. "No se on... se on rasvaa" hän sanoi ja käveli pois. Mi mitä? Ei ei ei... He aikoivat siis tällä tavalla minut parantaa? Ei voi olla totta."Päästäkää minut pois! En kuulu tänne! Te olette hulluja! Kaikki te!" huusin naisen perään. Eivät he minua voi täällä pitää. Tästä minä kerron heti äidilleni kun pääsen puhelimeen. Jos enää pääsen.

Lue lisää

Mitä voisin enää tehdä kukaan ei puhunnut minulle. Kukaan ei kertonut mitä oikein on meneillään. Miksi ihmeessä minut laitettu tänne? En ollut huomannut turkooseja seiniä tai erikoisia huoneita enkä tosiaankaan sitä että tämä ei ollut sairaala, joten tarkoittiko se juuri sitä että olen sekopää? Vai, toivoni mukaan olen pahassa pahassa painajaisessa ja herään kohta, vaikka juuri tuntuu että olen herännyt todellisuuteen. Avasin silmäni kun ajattelin etten voisi muutakaan ajatella enempää sillä se ei johtaisi mihinkään niin voisin keksiä jotain näistä huoneista ja potilaista. Mutta samalla kun avasin silmäni huomasin kaikki kerääntyneet hoitajat odottavat, mutta järkyttyneet ilmeet kasvoillaan. "Mi mitä?" kysyin ihmeissäni. Kaikista lähimpänä oleva hoitaja otti minua kämmenestä kiinni ja puristi siitä ihan niin kuin olisi innoissaan että itkisi kohta. "Mitä on tekeillä? Saatte luvan kertoa minulla on ihmisoikeudet! Kertokaa kaikki en tahdo elää valheessa", vaadin heiltä. "Oih, olemme kertoneet sinulle monesti, muttet ole tahtonut kuunnella. Luulen että hän on parantunut" hoitaja sanoi vieressäni hymyillen ja katsoi muihin viimeisen lauseen tullessa. "Te ette ole kertoneet minulle mitään", tiuskaisin. "Kuunteletko jos kerromme?" kysyi toinen hoitaja kädestäni puristavan takaa. "No jos kerta pyydän niin enköhän kuuntele", vastasin.
Hoitaja vierestäni alkoi puhumaan: "Nimesi ei ole Amy, vaikka niin sanoisitkin. Olet Amber. Sinulla on Skitsofrenia. Et ole neljötoista vuotta. Älä nyt järkyty pahasti mutta olet kaksikymmentäyksi. Vanhempasi toivat sinut tänne kun olit kaksitoista, jolloin olit ylipainoinen. Olit kehittänyt itsellesi mielessä hahmon jolla aloit laihduttamaan hurjaa vauhtia että sinulle kehittyi sitten Anoreksia ja kun kerroimme sen sinulle teit toisen hahmon olit silloin neljätoista. Hänen nimensä oli Sharon. Sitten ajan mittaan tuli toisia hahmoja kuten Jean ja Allie. Kaksikymmentä vuotiaana teit Amyn. Olemme yrittäneet auttaa sinua jo kauan, mutta olet vain tehnyt uusia hahmoja", hän sanoi huojentuneena, mutta nyt tiukemmin: "Amber... Tunnetko itsesi nyt?" Vastasin: "Tunnen, minä tunnen" Hoitaja hymyili. Hän näytti ihastuneelta samoin kuin muut. He irrottivat neulat minusta. Hoitaja jatkoi: "Tahtoisitko ehkä nähdä itsesi Amber? Se sopii jos lupaat olla kunnolla". "Kyllä", vastasin.
He avasivat lepositeet ja auttoivat minut sängyltä. Kävelin kylmää laattalattiaa pitkin isolle peilille joka oli kiinnitetty seinälle. Huoneessa oli hämärää, mutta erotin hahmon peilistä. Naisella oli vaaleat hiukset rintoihin asti jotka olivat myös saanneet kokoa. Hahmo näytti aikuisemmalta kuin olin arvannut. Hänellä oli muotoja, mutta oli silti hoikempi kuin esimerkiksi hoitajat vieressään jotka olivat kaikki kumminkin normaalipainoisia paitsi yksi oikealla joka oli kookkaampi. Naisella oli valkoinen polviin laskeutuva mekko joka sopi hyvin jo kalpeaan ihoon joka naisella oli. Hänen silmänsä olivat kirkkaan siniset ja huulet heleän vaaleanpunaiset ja kasvot hyvin sopusuhtaiset mutta laihat muotoiset. Silmät tarkkailivat pitkien tummien ripsien takaa uutta näkemäänsä. Olin ensimmäisen kerran jonkin verran tyytyväinen niinpä minun oli pakko tarkastaa näkemäni. "Olenko tuo minä? Näettekö vaaleat hiukset ja siniset silmät?" kysyin hieman änkyttäen. "Kyllä" hymyili minulle hoitaja vieressäni tukea antaen. Se siis olin minä. Tuo olin minä. Ymmärsin kaiken.

PinkPoint kirjoitti:

Mitä voisin enää tehdä kukaan ei puhunnut minulle. Kukaan ei kertonut mitä oikein on meneillään. Miksi ihmeessä minut laitettu tänne? En ollut huomannut turkooseja seiniä tai erikoisia huoneita enkä tosiaankaan sitä että tämä ei ollut sairaala, joten tarkoittiko se juuri sitä että olen sekopää? Vai, toivoni mukaan olen pahassa pahassa painajaisessa ja herään kohta, vaikka juuri tuntuu että olen herännyt todellisuuteen. Avasin silmäni kun ajattelin etten voisi muutakaan ajatella enempää sillä se ei johtaisi mihinkään niin voisin keksiä jotain näistä huoneista ja potilaista. Mutta samalla kun avasin silmäni huomasin kaikki kerääntyneet hoitajat odottavat, mutta järkyttyneet ilmeet kasvoillaan. "Mi mitä?" kysyin ihmeissäni. Kaikista lähimpänä oleva hoitaja otti minua kämmenestä kiinni ja puristi siitä ihan niin kuin olisi innoissaan että itkisi kohta. "Mitä on tekeillä? Saatte luvan kertoa minulla on ihmisoikeudet! Kertokaa kaikki en tahdo elää valheessa", vaadin heiltä. "Oih, olemme kertoneet sinulle monesti, muttet ole tahtonut kuunnella. Luulen että hän on parantunut" hoitaja sanoi vieressäni hymyillen ja katsoi muihin viimeisen lauseen tullessa. "Te ette ole kertoneet minulle mitään", tiuskaisin. "Kuunteletko jos kerromme?" kysyi toinen hoitaja kädestäni puristavan takaa. "No jos kerta pyydän niin enköhän kuuntele", vastasin.
Hoitaja vierestäni alkoi puhumaan: "Nimesi ei ole Amy, vaikka niin sanoisitkin. Olet Amber. Sinulla on Skitsofrenia. Et ole neljötoista vuotta. Älä nyt järkyty pahasti mutta olet kaksikymmentäyksi. Vanhempasi toivat sinut tänne kun olit kaksitoista, jolloin olit ylipainoinen. Olit kehittänyt itsellesi mielessä hahmon jolla aloit laihduttamaan hurjaa vauhtia että sinulle kehittyi sitten Anoreksia ja kun kerroimme sen sinulle teit toisen hahmon olit silloin neljätoista. Hänen nimensä oli Sharon. Sitten ajan mittaan tuli toisia hahmoja kuten Jean ja Allie. Kaksikymmentä vuotiaana teit Amyn. Olemme yrittäneet auttaa sinua jo kauan, mutta olet vain tehnyt uusia hahmoja", hän sanoi huojentuneena, mutta nyt tiukemmin: "Amber... Tunnetko itsesi nyt?" Vastasin: "Tunnen, minä tunnen" Hoitaja hymyili. Hän näytti ihastuneelta samoin kuin muut. He irrottivat neulat minusta. Hoitaja jatkoi: "Tahtoisitko ehkä nähdä itsesi Amber? Se sopii jos lupaat olla kunnolla". "Kyllä", vastasin.
He avasivat lepositeet ja auttoivat minut sängyltä. Kävelin kylmää laattalattiaa pitkin isolle peilille joka oli kiinnitetty seinälle. Huoneessa oli hämärää, mutta erotin hahmon peilistä. Naisella oli vaaleat hiukset rintoihin asti jotka olivat myös saanneet kokoa. Hahmo näytti aikuisemmalta kuin olin arvannut. Hänellä oli muotoja, mutta oli silti hoikempi kuin esimerkiksi hoitajat vieressään jotka olivat kaikki kumminkin normaalipainoisia paitsi yksi oikealla joka oli kookkaampi. Naisella oli valkoinen polviin laskeutuva mekko joka sopi hyvin jo kalpeaan ihoon joka naisella oli. Hänen silmänsä olivat kirkkaan siniset ja huulet heleän vaaleanpunaiset ja kasvot hyvin sopusuhtaiset mutta laihat muotoiset. Silmät tarkkailivat pitkien tummien ripsien takaa uutta näkemäänsä. Olin ensimmäisen kerran jonkin verran tyytyväinen niinpä minun oli pakko tarkastaa näkemäni. "Olenko tuo minä? Näettekö vaaleat hiukset ja siniset silmät?" kysyin hieman änkyttäen. "Kyllä" hymyili minulle hoitaja vieressäni tukea antaen. Se siis olin minä. Tuo olin minä. Ymmärsin kaiken.

Lue lisää

"Pääsenkö kohta kotiini?" kysyin hoitajalta jonka nimeksi sain tietää Dolphin, kun olimme ruokalassa. "Hmm, voisin kysyä sitä tänään johtajalta. Mutta syöhän tuo puurosi ensin katsotaan sitten", hän vastasi enempää ajattelematta. "Joudunko taas kouluun?" kysyin hiljaa tuijottaen löllömäistä puuroa. Tunsin itseni apeaksi vain ajattelemalla uudestaan kouluakäyntiä. "No saattaa olla että terveydentilasi saattaa muuttua että pidämme sinua tarkkailussa hoitokodissa ensin, mutta jos kaikki menee hyvin... kyllä", Dolphin vastasi ja otti lautasen pois kun työnsin viimeisen lusikallisen suuhuni. Se oli hirveän makuista, mutta uusilla silmilläni huomasin tarvitsevani ravintoa, mutta se ei kyllä oikeuttaisi tähän omasta mielestäni. "Mitä? Joudun hoitokotiin? Sinne missä vanhukset ovat?" kysyin pari oktaavia korkeammalla äänellä järkytyksestä. Hoitokotiin? Ei voi olla totta. En minä nyt niin vanha ole vai kuulinko väärin? Olenko oikeasti 80-vuotias? Ei sillä minä näytin kyllä aika nuorelta elleivät silmäni taas valehdelleet. Dolphin katkeli sanoissaan: " Tu tuota, kyllä to todennäköisesti. Mutta siellä on muitakin ikäisiäsi ja ja ei se ole paha paikka. Saat samalla varmaan koulutuksen." Mutta silti joutuisin sinne ja muutenkin mitä hyötyä koulutuksesta on jos kukaan ei huoli kun huomaa että olen ollut mielisairaalassa monta vuotta? Niimpä kysyin sitä häneltä. Hän taas takkuili: "Minä minä uskon että saat hyvän työpaikan jos vain viitsit etsiä." Minä en uskoisi. Sitä paitsi mitä se sellainen elämä on? En edes paljoa mieltynyt tästäkään. Tyhmää että pieni ylipainoni lapsuudessa, josta en muista mitään teki kaiken tämän tyhmyyden nykyisyyteen.
Tahdon elää lapsuuteni uudestaan. Mutta toki ilman mitään kouluja. Olen minä tarpeeksi hullu sellaiseen ja olen jo sopivassa paikassa sen aloitukseen. Mutta oikeasti tekisinkö sen vai en? Minut saatettaisiin myrkyttää lopulta uupumuksen takia joka minusta on johtunut. He puhuisivat: 'olipa se tyttö raskas. Aina leikki siellä sähköverkoston vieressä ja hänet piti viedä pois ja lukita huoneeseensa. Ja ne laihat kintut kun juoksivat niitä käytäviä koko ajan kun yritimme sitä syöttää kunnon ruoalla, mutta hän vai söi makeisia, torttuja, kiisseliä, jäätelöä ja kakkuja. Kyllästyimme siihen lopulta ja...' olin positiivinen siitä. Mutta mitäpä minä muutenkaan tällä elämällä?
Hys! Älkää ajatelko tuollaista aivot! Minä tahdon parantua. Hankin hyvän työpaikan ja perustan perheen. Jos siihen en kykene hankin lemmikkejä talon täydeltä.

Kävelin omaan huoneeseeni. Kävisin tänään pitkästä aikaa ulkona tiedollisena siitä. Saattaisin saada ehkä jopa punaa poskiini. Otin valkoisesta kaapistani violetit pehmeät legginsit ja vihreän pitkän t-paidan ja valkoisen huivin. Pistin vielä mustat lenkkarini jalkaan ja näytin aikamoiselta sirkukselta, mutta sitä taisin jo ollakkin muutenkin täällä.
Ulos tultuani huomasin että mielikuvitukseni ei tainnutkaan olla kovin hyvä. Paikka näytti samalta vaan että tämä oli valoisampi ja oli lämmin. Vedin puhdasta ilmaa keuhkoihini. Oi se tuntui hyvältä. Tein niin varmaan parikymmentä kertaa että tuntui että kohta pyörtyisin mutta pysyin pystyssä. Vaaleat hiukseni lehattivat tuulessa ja kävelin pihalla edestakaisin kunnes istahdin penkille jota en ennen ollut huomannut. Otin pienestä puuhyllystä kirjan joka käsitteli nuoruutta. Se oli aika tylsä, mutta päätin kumminkin lukea sitä.

PinkPoint kirjoitti:

"Pääsenkö kohta kotiini?" kysyin hoitajalta jonka nimeksi sain tietää Dolphin, kun olimme ruokalassa. "Hmm, voisin kysyä sitä tänään johtajalta. Mutta syöhän tuo puurosi ensin katsotaan sitten", hän vastasi enempää ajattelematta. "Joudunko taas kouluun?" kysyin hiljaa tuijottaen löllömäistä puuroa. Tunsin itseni apeaksi vain ajattelemalla uudestaan kouluakäyntiä. "No saattaa olla että terveydentilasi saattaa muuttua että pidämme sinua tarkkailussa hoitokodissa ensin, mutta jos kaikki menee hyvin... kyllä", Dolphin vastasi ja otti lautasen pois kun työnsin viimeisen lusikallisen suuhuni. Se oli hirveän makuista, mutta uusilla silmilläni huomasin tarvitsevani ravintoa, mutta se ei kyllä oikeuttaisi tähän omasta mielestäni. "Mitä? Joudun hoitokotiin? Sinne missä vanhukset ovat?" kysyin pari oktaavia korkeammalla äänellä järkytyksestä. Hoitokotiin? Ei voi olla totta. En minä nyt niin vanha ole vai kuulinko väärin? Olenko oikeasti 80-vuotias? Ei sillä minä näytin kyllä aika nuorelta elleivät silmäni taas valehdelleet. Dolphin katkeli sanoissaan: " Tu tuota, kyllä to todennäköisesti. Mutta siellä on muitakin ikäisiäsi ja ja ei se ole paha paikka. Saat samalla varmaan koulutuksen." Mutta silti joutuisin sinne ja muutenkin mitä hyötyä koulutuksesta on jos kukaan ei huoli kun huomaa että olen ollut mielisairaalassa monta vuotta? Niimpä kysyin sitä häneltä. Hän taas takkuili: "Minä minä uskon että saat hyvän työpaikan jos vain viitsit etsiä." Minä en uskoisi. Sitä paitsi mitä se sellainen elämä on? En edes paljoa mieltynyt tästäkään. Tyhmää että pieni ylipainoni lapsuudessa, josta en muista mitään teki kaiken tämän tyhmyyden nykyisyyteen.
Tahdon elää lapsuuteni uudestaan. Mutta toki ilman mitään kouluja. Olen minä tarpeeksi hullu sellaiseen ja olen jo sopivassa paikassa sen aloitukseen. Mutta oikeasti tekisinkö sen vai en? Minut saatettaisiin myrkyttää lopulta uupumuksen takia joka minusta on johtunut. He puhuisivat: 'olipa se tyttö raskas. Aina leikki siellä sähköverkoston vieressä ja hänet piti viedä pois ja lukita huoneeseensa. Ja ne laihat kintut kun juoksivat niitä käytäviä koko ajan kun yritimme sitä syöttää kunnon ruoalla, mutta hän vai söi makeisia, torttuja, kiisseliä, jäätelöä ja kakkuja. Kyllästyimme siihen lopulta ja...' olin positiivinen siitä. Mutta mitäpä minä muutenkaan tällä elämällä?
Hys! Älkää ajatelko tuollaista aivot! Minä tahdon parantua. Hankin hyvän työpaikan ja perustan perheen. Jos siihen en kykene hankin lemmikkejä talon täydeltä.

Kävelin omaan huoneeseeni. Kävisin tänään pitkästä aikaa ulkona tiedollisena siitä. Saattaisin saada ehkä jopa punaa poskiini. Otin valkoisesta kaapistani violetit pehmeät legginsit ja vihreän pitkän t-paidan ja valkoisen huivin. Pistin vielä mustat lenkkarini jalkaan ja näytin aikamoiselta sirkukselta, mutta sitä taisin jo ollakkin muutenkin täällä.
Ulos tultuani huomasin että mielikuvitukseni ei tainnutkaan olla kovin hyvä. Paikka näytti samalta vaan että tämä oli valoisampi ja oli lämmin. Vedin puhdasta ilmaa keuhkoihini. Oi se tuntui hyvältä. Tein niin varmaan parikymmentä kertaa että tuntui että kohta pyörtyisin mutta pysyin pystyssä. Vaaleat hiukseni lehattivat tuulessa ja kävelin pihalla edestakaisin kunnes istahdin penkille jota en ennen ollut huomannut. Otin pienestä puuhyllystä kirjan joka käsitteli nuoruutta. Se oli aika tylsä, mutta päätin kumminkin lukea sitä.

Lue lisää

Käänsin sitten viimeisen sivun. Nousin ylös karhealta puupenkiltä ja kävelin takaisin kohti parkkipaikkaa, mutta huomasin seinään uuretun toisenkin oven. Se oli teräksin ja ruostunut reunoilta. Se vaikutti pelottavalta tuossa pimeässä kolossa, mutta mietin että pääsisin siitä sisälle eikä minun tarvisi mennä niitä hirveitä käytäviä pitkin.
Ovi ei ollut lukossa joten kävelin sisään pimeään käytävään joka näytti likaiselta. Etsiskelin valonkytkijää, kunnes sain käytävään valot. Valo oli himmeä, mutta paljasti kuinka hirveä käytävä oli. Se oli kapea että siitä pääsisi vain laihaa miestä vierekkäin kävelemään. Käytävä oli likaisen turkoosi ja hirvein asia jota käytävässä oli se että joka puolella oli kuivuneita verijälkiä. Se oli niin hirveää että aloin kirkumaan. Huomasin kumminkin että käytävän päässä jolloin se kääntyi vasemmalle oli valvontakamera. Käännyin äkkiä järkyttyneenä takaisin. Juoksin koko ajan pidemmäksi metsää kunnes tapasin aidan. Yritin kiivetä sen yli hieman hätääntyneenä. Keitä he olivat? He hehän ovat joitakin... En ehtinyt ajatella sitä pidemmälle kun kuulin jo hälyttimien soivan ja näin samat kaksi miestä juoksemassa perääni. En välittänyt heistä vaan jatkoin juoksemista kunm pääsin aidan yli.
"Palatkaa sieltä heti!" huusi toinen miehistä. "Te olette hirviötä!" huusin takaisin.
Miehet hyppäsivät aidan yli helpommin kuin minä. He olivat kai tehneet tätä ennenkin. Juoksin juoksemista, kunnes tajusin etten millään pääsisi heitä pakoon. Voimanikin olivat lopussa ja hengästyin että joka hengenveto tuntui hirveältä. Se sattui kamalasti.
Lopulta jompi kumpi miehistä sai minut kiinni kun hidastuin juoksussani. Yhtäkkiä kaikki pimeni kun tunsin kädessäni pistoksen.