vanhemmus yliarvostettua??

Neuvoisin sinua hakemaan apua ja pikaisesti!! Minulla on kaksi todella vaikeaa teiniä ja 3kk vauva. Ongelmat teinien kanssa ovat jatkuneet pitkään ja jossain vaiheessa ymmärsin että en selviydy yksin. Otin yhteyttä kunnan perheneuvolaan ja pääsimme keskustelemaan asioista yhdessä ja erikseen. Vaikkei siitä niin paljoa hyötyä ollut niin sain kuitenkin itse tukea ja lisää voimia taisteluun. Nyt olen myös viisaampi ja osaan hakea apua heti kun omat keinot ja voimat alkavat olla vähissä.
Pahin virhe on jäädä yksin siihen helvettiin. Nimimerkki: tiedän mistä puhut

"...tämän kirjoituksen jälkeen saan varmaan paljon vihaa niskaan, koska kaikki täydelliset äitit kulissi elämässään ei myönnä sitä, että äityis on rankkaa.."

Minulla on 5 lasta, enkä allekirjoita kaikkea kirjoittamaasi.
En silti ole "täydellinen äiti", parhaani kuitenkin yritän.
Meillä ei ole kulissielämää vaan voin olla samoin ihmisten ilmoilla kuin kotonakin.
Äitiys on rankkaa, sen myönnän, mutten ikinä ole katunut lapsiani. Olemme myös hoitaneet lapsemme itse joten "liian helpolla" emme ole päässeet.

Mieheni on paljon töissä joten taloudellisesti tulemme toimeen paremmin kuin hyvin. En kiellä etteikö se auttaisi arjen pyörityksessä, mutta väittäisin, että myös asenteella on suuri merkitys.
Halusimme ison perheen ja koska huomasimme parin ensimmäisen kanssa, että se onnistuu, niin siksi meillä on nuo 5 lasta. Toki jotain olisi voinut muuttua senkin jälkeen kun lapset jo ovat olemassa, mutten osaa kuvitella mitään niin suurta, ettäkö lapsiini olisin väsynyt.
Emme mekään kuitenkaan ole ihan tanssien elämäämme kulkeneet, sairautta ja surua on meidänkin perheemme kokenut. Sellaisiakin iskuja, että olisi voinut "luvan kanssa" jäädä osaansa surkuttelemaan.

"...tehdä töitä ilman palkkaa ja kiitosta..."
Kyllä se kiitoksenkin aika vielä tulee! Meillä on pari lasta jo aikuisia ja kyllä he osaavat olla kiitollisiakin elämänsä eväistä, enkä tarkoita mitään materiaalista. Tytär varsinkin muistaa usein sanoa, että kuinka ihmeessä häntä jaksoimme murrosiässä. Vastaan hänelle, että tottakai jaksoimme, koska toivomme hänenkin jaksavan aikanaan omiensa kanssa ja meidän kanssamme sitten kun olemme vanhoja ja kiukkuisia!

Minkä ikäisiä murkkusi ovat? Voisivatko jo saada kesätyötä, että saisivat tienattua taskurahaa?
Lapsesi ovat jo sen verran isoja, että voit huoletta lähteä iltaisin vaikka kävelemään. Tunti-pari tekee jo ihmeitä psyykkiseen jaksamiseen.

Samaten riidoista voitte keskustella, koska jatkuva riitely ei ole kenellekään hyväksi! Miksi ja mistä riitelette? Nuorillakin on oikein hyviä vinkkejä moneen asiaan, joten kannattaa pitää perhepalaveri. Uskoisin kaikkien kuitenkin toivovan rauhallista ja suht siistiä kotia.

Mielikuvasi elämästä ilman lapsia alkaa pian käydä raskaaksi, joten siitä olisi päästävä! Sinulla on ne lapset, etkä voi heitä mihinkään palauttaa, joten näillä mennään.
Onko lasten isä kuvioissa?
Tulevaisuutta voit miettiä, mutta älä jauha menneisyyden valintoja, koska et voi niitä muuttaa.

Hirmuisesti jaksamista sinulle!

Tulihan tarina kuin omasta elämästäni. Olen elämäni aikana vienyt yhden lapsen avioliitosta huolimatta vauvasta asti yksinhuoltajana aikuiseksi. Isänsä hylkäsi meidät heti vauvan synnyttyä. Olen tehnyt lapsen hyväksi kaiken minkä olen osannut, mutta paskat on tullut palkaksi, aina minun yli on kävelty. Nyt olen jo mummi, mutta ainoa joka pitää minua minkään arvoisena on onneksi se pikkuinen, jolle ei vielä ole mennyt perille, kuinka arvoton otus olen. Yksi tytär asuu vielä kotonamme ja tuntuu siltä, että pitää koko ajan olla kuin vieras omassa kodissaan, älä kysy mitään, älä aseta mitään rajoituksia kulkemisille, vaikka kyseessä on yhteinen koti, jossa pitää ottaa huomioon kaikki asukkaat.

Olen paljon tekemisissä eräiden lapsettomien työtovereiden kanssa, jotka surevat lapsettomuuttaan. En ole rohjennut kertoa heille, mitä tämä perhehelvetti oikeasti on, eivät he sitä ymmärtäisi. Veljeni perheeseen olisi toivottu kovastikin lasta, mutta sitä ei tule. Kerran veljeni sanoi minulle, että olen huono äiti kun huudan lapsilleni !! Voiko tästä helvetistä selvitä huutamatta ?

Koen samalla tavalla kuin sinäkin ; en ole minkään arvoinen ja kaikki asiat masentavat tai eivät tunnu miltään. Sitten on huono omatunto kun toivoo, että aika kuluisi nopeammin ja ne hirviöt poistuisi kotia pilaamasta.

Ja kun ne sanovat likaiset mielipiteensä suoraan päin naamaa, tuntuu siltä, ettenkö ole koskaan mitään hyvää niiden eteen tehnyt.

Koita jaksaa ja hae apua jos et yksin kestä.

Vanhemmuus ei ole tässä maassa koskaan ollut yliarvostettua, ei ole ollut, eikä koskaan tule olemaankaan. Sen varaan on siis turha laskea mitään. Eri asia on sitten, miten meistä kukin itse arvottaa vanhemmuuden. Minulle se on yksi ainoa ykkörarvo. Rankkaa on ollut ja on yhä. mutta ei tässä itkut eikä valittamiset auta, selvittävä on. Ja minähän selviän. Minun lasteni tulevaisuus on minun käsissäni. Ja kaikkeni tulen tekemään, että lapsillani olisi hyvä tulevaisuus. Vankinlaksi en ole tätä kokenut koskaan, en, vaikka herra tietää, vastoinkäymisiä on ollut. Olen yksinhuoltaja, ja oikeastaan ainoa ongelmien aiheuttaja on lasten isä. Siltikin, lapseni voivat hyvin, koulu menee hyvin ja vaikuttavat hyvin onnellisilta.
Lapset eivät aiheuta ongelmia,vaan me aikuiset emme ole osanneet varautua tuleviin haasteisiin tai pystyneet katsomaan elämän totuutta silmiin.
joten sinä ap, lopeta lastesi syyllistäminen, he eivät ole syyllisiä sinun pahaan oloosi. sinun jaksamisestasi ja sinun olotilastasi on vastuussa vain ja ainoastaan yksi ihminen; se olet sinä!

kiitos arvoton:-) ymmärrät tilanteeni ja ajatukseni, hysselyni on loppu minun osaltani, en enään vedä tekohymyä naamalle, ku olen tapellut tunnin että saan nuorimmaisen tarhaan ja pääsen töihin..olen esittänyt jo liian pitkään onnellista äitiä, mutta totuus on että jos saisin uuden alun, en tekisi lapsia..en masennu, häpeä sanojani, kaikki ne äidit jotka ovat niin pullatuoksuisia, niin olkaa rauhassa, mutta on niitäkin NAISIA,jotka ovat muutakin kuin ÄITI, heillä on etunimikin, jota kukaan ei ole enään käyttänyt. kun lapsi syntyi, oma identiteetti kuoli..rakastan toki lapsiani hyvin paljon, nyt kun he ovat olemassa..ja pidän heitä huolen, kuten äidin kuuluukin, mutta se nainen huutaa tuskaa joka on sisälläni..haluan elää!! mennä leffaan, saada ihmiskontaktia, parantaa parisuhdetilannettani, meikata, pukeutua muuhunkin kuin lumppuihin, syödä hyvin, elää itselleni..olen ollut kodin vankina 15 vuotta ja toiset 10 vuotta pitäisi vielä jaksaa..sitten olen vapaa!!!

Olipa kuin minun kirjoittamaa tekstiä. Monta kertaa tuntuu että nyt kun otan ja lähden niin kaikki on sen jälkeen ainakin minulla hyvin. Eläkööt ipanat ihan miten haluavat, ei voisi vähempää kiinnostaa. Tuntuu että ainoa kiitos tästä työstä on jatkuvat opettajien yhteydenotot koululaisten huonosta käytöksestä, jälki-istuntolappuja on allekirjoitettavana tuhkatiheään. Ei auta keskustelut, ei rangaistukset eikä porkkanat. Tätäkö se vanhemmuus on? Silloin kun lapset olivat pieniä niin heistä sai paljon iloa mutta nyt murkkuiässä ei iloa ole koskaan.

Minunkin sisällä huutaa nainen joka haluaisi edes joskus viettää naisen elämää eikä olla vaan äiti. Ei auta pienet hetket kävelyllä tai elokuvissa/kirjastossa vaan kaipaisin enemmän. Mutta uskallapa jättää noita keskenään kotiin yönkään ajaksi. Varmaan keksivät kaikkea mahdollista äidin poissaollessa. Minullakin on vielä 10 vuotta tätä pakkolaitosta ja sen jälkeen (toivottavasti) helpottaa. Jotenkin vaan tuntuu ettei tuo nuorimmainen ole ikinä valmis lähtemään pois kotoa.

Voi ei, jatkuuko tää sama "paska" tosiaan lasten täysi-ikäisyyteen asti? Mulla on 2 alle 3 v lasta ja jo nyt tulee savua korvista, kun tää äitiys ei tosiaan oo mitään ruusuilla tanssimista. (Vaikka en sellaista odottanutkaan.) Ei hetkeekään omaa rauhaa, saati kahden keskistä aikaa puolison kanssa joten koko parisuhdekkin on kuollut. Kohtapuoliin oon lähdössä töihin kun ei jaksa enää nyhjätä kotona, toivon et se auttas edes vähän jaksamaan kun ei tarvii kuunnella tätä huutoo 24/7 mut luultavasti teen vaan elämästäni entistä hankalampaa....saa nähdä. Mummokaan ei muka ehdi koskaan ottaa lapsia hoitoon kun on kaiken maailman kissan ristiäisiä joka viikonloppu, kiva kuunnella sen selityksiä kun on itse päässyt tuulettuun viimeks jotain 3-4 vuotta sitten. Niin siis toki rakastan lapsiani, enkä niistä luopuisi, mutta olis ne kiva saada edes joskus jonnekkin muualle. Olen jopa harkinnut eroa miehestäni, kun sitten lapset voisivat olla jokatoinen vkl isällään ja mä saisin elää omaa elämääni.

luepa ihan huviksesi:

salamatkustaja.com ,

www.projectmama.info

sekä

vuodenmutsi.blogspot.com

ovat aika samaa mieltä kuin sinä, järkeviä lapsiblogeja ilman äitiyden hehkutusta.

Täysin yliarvostettua ja ihan naurattaa kaiken maailman hihhulit jotka eivät ole elämässään saaneet mitään muuta aikaan kuin pyöräytettyä sen ylimääräisen menoerän. Sitten uikuttavat vielä kateuksissaan lapsettomille kun se penskan hommaaminen alkoikin kaduttamaan. ELUKATKIN OSAA LISÄÄNTYÄ! Haloo! :D Penskan tekeminen ei tee kenestäkään parempaa ihmistä kuin lapsettomasta. Ei tipan tippaa.

Onkohan tuota vanhemmuutta koskaan oikein ylistetty? Kyllähän kuka tahansa ajatteleva ihminen ymmärtää, että vanhemmuus tuottaa työtä, tuskaa, vastuuta ja rahanmenoa n. 20 vuotta. Tämä toivottavasti on selvää kaikille ihanan tuoksuisista vauvoista haaveileville jo ennen lastentekopäätöksen tekemistä.

Ennemminkin isovanhemmuutta ylistetään ja sitä monet odottaa.

Itse olen sen verran itsekäs, että aion säästää itseäni siltä vaivalta, joka minulle koituisi siitä, että soisin omille vanhemmilleni isovanhemmuuden ilot.

Siinähän odottavat, mutta sen verran itsekkään paskiaisen ovat saaneet aikaiseksi, että odotus on turhaa.

Niin että kannattaa tosissaan miettiä sitä mukuloiden tekoa. Onko niistä iloa tai tukea/turvaa sitten aikuisinakaan, kun itse on jo vanha?

Aloittajallehan tätä ei ollut osoitettu, sillä niillä mennään mitä on. Ja aloittajan kohdalle tämä on jo myöhäistä saarnaa. Muille lapsentekoa suunnitteleville lähinnä.

Aloittajalle vaan voimia omissa taisteluissaan ja elämänvalinnoissaan. Toivottavasti kaikki vielä kääntyy iloksi jossain vaiheessa. Kaikkien kohdalla näin ei käy missään vaiheessa (valitettavasti).

Huoh, teitä lapsenteon kauhistelijoita.

Itse toki joskus kuuluin samaan joukkoon, mutta ...

... miksi elämän pitäisi olla helppoa? Haluatteko viettää kätevän McDonalds -pikaelämän? Sisällöstä viis?

Lastenteko on vähän niinkuin tupakointi: sillä on kieltämättä omat haittansa, mutta jos siitä ei mitään saisi, niin miksi niin monet kuitenkin valitsisivat sen vaihtoehdon? (Jos aiot vastata, että tyhmyyttään, on ehkä parempi odottaa vielä pari vuotta asian kanssa: et vielä ehkä ole kypsä vanhemmaksi ;)

Sinun avauksesta on tehty kirja; sen nimi on: "kun ei ollut rahaa - tehtiin lapsi".

Oletko kuullu sanaa; ehkäisy..?? Et tietenkään. Haluat paljaalla ja tuntea miehen siemenen roiskuvan sun sisääsi, mutta et ole valmis kasvattamaan lasta, oli ulkoiset olosuhteet mitkä tahansa. Syytät muita asianomaisia ja olosuhteita. Helppoa. Sinullahan ei tarvitse olla vastuuta. Se loppuu siihen, että annat miehen naida sua paljaalla ilman ehkäisyä ja kun tulet raskaaksi ja saat lapsen, niin olosuhteet ovat vialliset, jos lapsesi ei kasva sinun omien arvojesi mukaan.

Hanki elämä - ja ehkäisy. Tai parempi itsetunto.

Tuttuja tuntemuksia nuo ovat kaikille äideille. Itselläni on kaksi nyt jo opiskelemassa olevaa lasta, toisella luokalla oleva tyttö ja kotona vielä oleva neljä vuotias. Joten olen kokenut murkut ja kaikki kasvatukseen liittyvät ongelmat. Välillä todellakin tuntuu ettei omaa elämää ole ollenkaan vaan elämän tarkoitus on toisten passaaminen(lisänä vielä alzheimer-tautinen vanhus kotona hoidettavana).
Joopa joo. Kuitenkin kun lajittelen mielessäni tärkeimmät asiat ja ihmiset, niin kyllähän omat lapset niitä kaikkein rakkaimpia on. Sydän syrjällään lukee uutisia lasten kuolemista ja siitä surusta mitä vanhemmat kohtaa. Kädet ristissä toivoo vain että ei itse ikinä kokisi oman lapsen kuolemaa. Silloin tajuaa miten tärkeitä lapset ovat, kuinka rakkaita, vaikka kuinka ne vievät elämäsi. Mutta itsehän ne olen tänne maailmaan halunnut. Ei se lapsen vika ole että on tänne maailmaan syntynyt. Eikä se ole vika lainkaan vaan lahja.
Näillä tunteilla viedään perhettä eteenpäin. Ja lohdutuksen sanoja pienten lasten äideille. Lapset kasvavat isoksi todella kovaa vauhtia. Nauttikaa kun ne ovat pieniä nyt, sitten he lähtevät maailmalle. Lainassa he ovat vaan meillä.
Vielä siitä kuvitelmasta että täytyy olla pullantuoksuinen äiti. En voi kuvailla itseäni ihan pullantuoksuiseksi, mutta hyvin olen kelvannut äidiksi ostopullillakin.

En ole koskaan ymmärtänyt miksi ihmiset hankkivat lapsia.

Miksi nainen haluaa sen loisen kohtuunsa joka imee kaikki sun energiat ja ravinteet ja aiheuttaa pahoinvointia ja kaikenlaisia ongelmia.
Pilaa vartalon ja lopulta repii alapään rikki ulos tullessaan.

Sitten valvottaa kaikki yöt, ei tee muuta kuin rääkyy ja haisee vauvaikänsä ja sitten uhmaiät ja murrosiät, mitä iloa siitä lapsesta on!?

Itse en näe mitään eroa sikiön ja lapamadon välillä.

Lopettakaa tuo jatkuva lisääntyminen!!!

Äitiys/isyys on loppuelämän projekti hamaan hautaan, et pääse siitä eroon. Osallistuuko miehesi yhteiseen "projektiin"?? Nyt kakarat kuriin ja kovalla kädellä, tee selväksi niille, että SIIVOAVAT, RAHA EI KASVA PUUSSA JNE.... et ole ainut äiti/isä kuka painii näiden asioiden kanssa, et varmasti. Hae apua sossusta tilanteeseen ja vähän äkkiä tai toinen (oletan ettei ole enää vaippaikäisiä) lähde lätkiin aamulla ja tule illalla myöhään kotiin tai mene jonnekin yhdeksi yöksi ja sulje puhelin, jos suinkin mahdollista. Älä pyykkää, älä laita ruokaa, pistä siivoamaan, tekemään ruoat, älä anna rahaa, lyö nyrkkiä pöytään.

Nämä kirjoitukset vaan todistavat sen mitä olen aina ajatellut, ei koskaan pentuja. Oma elämä menee aivan hukkaan. Vanhemmuus on todella yliarvostettua, jotkut vaan menee tuohon ansaan. En yhtään ihmettele avioerotilastoja, miesten on helppo lähteä jonkun lapsettoman mukaan kun pennut ja väsynyt akka alkaa ottaa kupoliin. Yleensähäön on niin että naiset niitä pentuja haluaa "kun muillakin on".

Noniin.... Täältä tulee yksi vihaamaanne porukkaan kuuluva mulkku murkku!
Itse olen omasta mielestäni ihan hyvin kasvatettu lapsi, kiitollinen kodista sun muusta, teen kotitöitä kun käsketään, mukinoitta.

Tiedän että esimerkiksi äidillä on vaikeaa, sen verran sekin huutaa asiasta. Opiskelee maisteriksi, yrittää samalla tehdä töitä ja hoitaa meitä pentuja. Yksi veli minulla on 16v. Jos joskus teen jonkun homman nenä nyrpyssä niin aina ollaan vertaamassa että ''ottaisitpa nyt siitä veljestäsi mallia!'' Siinä vaiheessa viimeistään paiskaan huoneen oven kiinni ja menen itkemään vällyjen väliin.

Mutta ei, ääntähän ei itkiessä saa kuulua, sillä siitähän tulee kotiarestia 6viikkoa!
Ja jos arestiin jotain kommentoi tuplataan aresti.

Toinen mikä kotitöissä tai missään ärsyttää on se jos aikuinen huutaa asiasta! Hyvänä esimerkkinä olikin tänään kattiloiden pesu:
''Pese nopeammin!'' Äiti sanoo
''En pysty tätä kovempaa'' sanon ja lasken harjan hetkeksi
''SAATANA SE HARJA KÄTEEN JA HINKKAAMAAN!!'' Äiti huutaa.

Jep, sitten lähdinkin ovet paukkuen omaan huoneeseeni.

No siinä onkin murkun näkökulmasta asiaa.

Kiitos muuten kommenteistanne, ehkä voin nyt yrittää saada taottua veljenikin kalloon asian. (tietysti kunnes olen takonut omaani)

Kyllähän nämä tuntemukset ovat tuttuja - tosin vain hetkellisiä fiiliksiä. Jos aloittajalla on ihan koko ajan tuollainen tunnetila ja suhtautuminen - olisin huolissani. Lastenhoito ja vastuu lapsista on raskasta, mutta ei sen nyt suinkaan kuulu olla noin synkkää.

Eli jos on kyse pienistä hetkistä ja ohimenevästä mustuudesta, sanoisin, että no hätä. Mutta jos tilanne on jatkuva tai lähes jatkuva - mars hakemaan apua. Äiti uupuu, eikä todellakaan pysty antamaan kasvaville lapsilleen sitä mitä he tarvitsevat. Ja jos lapset kasvuaikanaan eivät saa tarvitsemaansa, heistä ei todellakaan pääse "eroon" 18 vuotiaana. Ongelmat voivat jatkua ja vielä pahempina ja isompina.

Nyt kohentamaan äidin ja koko perheen elämää ja hyvinvointia. Elämä voi olla parempaa ja sen pitäisi olla parempaa.

Joo, se on aina se perusjuttu jos lasten kanssa on vaikeaa, että on kasvatettu ne hirviöt väärin. Mutta jos samassa perheessä on kasvatettu samalla periaatteella, samoissa olosuhteissa ja samojen vanhempien kanssa kaikki mukulat ja vain osalle kasvaa sarvet päähän, on pakko uskoa, että ihmiset syntyvät jo oma luonne mukanaan.

Olen usein miettinyt, että olisi ihanaa, jos saisi elää vielä toisenkin elämän nämä tiedot ja taidot mukanaan, en missään tapauksessa tekisi lapsia, vaan nauttisin siitä elämästä joka minulle on annettu ja käyttäisin aikani ja elämäni itseni kehittämiseen ja jalostamiseen ja voisin auttaa niitä onnettomia, jotka lapsia pukkaavat ympäri maailmaa. Siis nauttisin elämästäni sen sijaan, että pahoitan mieleni jatkuvasti täällä kotona muiden jaloissa pyöriessä ja aina jotain väärin sanoen. Ruuan kuulemma teen hyvin, mutta senhän tiesinkin, joten ei se paljon lohduta. Sanovat ne joskus kiitos siitä ruuasta.

Kasvatus ei ole helppoa, ja varsinkin silloin, kun ympärillä olevat motkottavat "kurinpidosta" ja vapaudenriistosta, kun lapsella on säännöt ja kotiintuloajat. Ihan kuulemma sääliksi kävi.
Minun oli helpompi vaatia sääntöjen noudattamista, kun rahaa oli vähän ja vanhempien työajat pitkiä. Oli tultava toimeen vähällä ja selvittävä. Pidimme lasten kanssa palavereita ja suunnittelimme elämämme. Siihen ei paljon uhmaikää ja vastustusta mahtunut.
Koulut käytiin, työpaikat hankittiin ja perheet on perustettu. Tasaista elämää ilman suuria draamoja!

Joskus myöhemmin tapasin kaksi vanhempaa, joiden lapset olivat olleet samoissa porukoissa vuosia sitten.
Pidin ilman muuta selvänä, että elämä heilläkin oli mennyt eteenpäin, mutta meninpä hiljaiseksi, kun toinen sanoi minulle, kuinka vaikeaa näin työttömyyden aikoina on päästä työelämään. Hänenkin poikansa oli 25 v. eikä ole koskaan saanut mitään vakityötä. Opiskelu on jäänyt ja poika masentunut. Kotona asuu, eihän työttömyyspäivärahalla vuoksia makseta.

Toinen taas kertoi, että tytär on avoliitossa ja hänen kaksi lastaan olivat kertojalla miltei aina hoidossa, kun tyttären avomies on viinaan menevä ja tyttären on pakko kulkea miehen mukana pubeissa, ettei mies joudu ongelmiin humalassa.

Minä en osannut sanoa mitään, mutisin vain, että lapseni ovat onnistuneet säilyttämään työpaikkansa, niin että heillä ei ole noin vaikeaa ollut. Ystäväni nyökyttelivät ja sanoivat, että minulla on onnea, kun lapsillani menee hyvin, "mutta hehän eivät koskaan ole olletkaan niin tempperamenttisia kuin meidän lapset."