kirjoitin tämän tarinan koulussa ja sain mielestäni todella hyvän numeron. huomatkaa olen menossa kasille.
Istuin parhaan ystäväni Miian kanssa lempipenkillämme, joka oli lähellä Kuiskausten metsää. Metsä oli saanut siitä nimensä, kun tuntui, että tuuli aina kuiskaili siellä. "Uskotko uudelleen syntymään?" minä kysyin Miialta. "Kyllä", minä hämmästyin Miian vastauksesta. "Haluaisin syntyä koiraksi", Miia jatkoi. "No onneksi sinä et vielä kuole", naurahdin. Miia valahti valkoiseksi naamaltaan. "Miia, mitä nyt?" huolestuin. "Mun pitää lähtee, nähdään huomenna", Miia ohitti kysymyksen ja nousi. "Moikka", Miia hyvästeli ja katosi pian puiden taakse.
Mä istuin penkillä vielä vähän aikaa, mutta pian nousin ja lähdin laahustamaan kotiin päin.
Kun pääsin kotiin, kello oli kahdeksan. "olitpas sinä kauan ulkona", äiti sanoi, kun kävelin keittiöön. "Joo, onko syötävää?" tutkin jääkaappia. "Ota vaikka jogurttia, niin minä teen sinulle leivän", äiti ehdotti. otin jogurtin jääkaapista ja pian äiti toi minulle leivän.
Yhdeltätoista makoilin sängylläni, koska en saanut unta. Kaivoin tyynyn altani kuvan. Kuvassa oli Miia istumassa pienellä kivellä. Laitoin kuvan takaisin tyynyn alle ja suljin silmäni. Pian olin täydessä unessa.
Kun aamulla heräsin, oli kauhean hiljaista. Venyttelin, nousin ylös ja kävelin puoliunessa keittiöön. Huomasin, että ketään ei ollut kotona ja, että keittiönpöydällä oli lappu. Luin lapun: "Hei! Lähdimme käymään mummolla, joten syö jääkaapista leipä ja omena. Terveisin: äiti ja muut."
Päätin soittaa Miialle, ennen kuin söisin. Hain puhelimeni ja näppäilin Miian numeron. "Miian puhelimesssa Maria", ääni vastasi. "Minna täällä, onko Miia siinä lähellä?" tiedustelin. Maria oli Miian äiti. Samalla Maria alkoi itkeä. "Maria, mitä nyt?" pelästyin. En saanut selvää muuta, kuin pari sanaa, pyörtynyt, Miia, sairaala, ja ne riittivät minulle. "Voi ei", tunsin kyyneleiden valuvan poskillani. "Minä voin viedä sinut sairaalaan", Maria niiskaisi. "Kiitos", pyyhin kyyneleet poskiltani. En tajunnut miksi itkin...
Istuin Miian vuoteen vierellä ja puristin hänen kättään. Häneen oli kytketty letkuja ja minua oksetti. "Miia", sanoin hiljaa. "Herää", jatkoin. Miia raotti hitaasti ja varovasti silmiään. "Nelli", Miian ääni kuulosti kuiskaukselta. "Miia, mikä sinulla on?" tunsin kyyneleiden valuvan poskiani pitkin. "Leukemia", Miia sulki silmänsä. "Ei.. se ei voi olla totta", väitin. "Minulla on enää vain pari viikkoa elinaikaa", Miia kertoi. "Olen sairastanut jo monta vuotta", Miia kuiskasi.
Minä en enää jaksanut, vaan purskahdin itkuun.
Myöhemmin istuin Miian äidin autossa, matkalla kotiin. Kaikki tuntui merkitsemättömältä. Miia kuolisi, enkä voisi sille mitään. Samalla Maria kaarsi auton kotini pihaan. Äiti seisoi rappusilla ja kun nousin autosta, äiti juoksi luokseni. "Minna!" äiti halasi minua. "Miia kuolee, enkä voi tehdä mitään", annoin kyyneleiden valua äidin puserolle. Äiti sanoi jotain Marialle ja pian Marin auto kaarsi pois pihasta. Äiti auttoi minut sisälle. Minua väsytti, itketti ja pelotti. Äiti vei minut suoraan sänkyyn nukkumaan.
"Miia!" heräsin hikisenä sängylläni. "Minna, oletko kunnossa?" äiti ryntäsi huoneeseeni. "Näin vain painajaista, paljonko kello on?" pyyhin hikeä otsaltani. "Puoli kolme, nukuit kaksi tuntia. Onko sinulla nälkä?" äiti tiedusteli. "No vähä, onko Maria soittanut?" nousin ylös sängystä. "Kyllä on. Miia pääsee huomenna kotiin", äiti valaisi minua. Kävelimme keittiöön ja aloin syödä hiukan iloisempana.
Viikko tuntui menevän nopeasti. Olin Miian kanssa joka päivä, vaikka hän joutui käymään hoidossa.
Yhtenä aurinkoisena päivänä istuimme aurinkotuoleissa, Miian kodin takapihalla. Hoito oli tehnyt Miian väsyneeksi ja hän oli todella kalpea ja laiha, mutta se ei minua haitannut. Miia nauroi iloisesti juuri kertomalleni vitsille. "En kyllä aio kuolla näin ihanana päivänä, sillä haluan vielä elää", Miia sanoi. Minä hymyilin ja aloin muistella sitä päivää, kun tapasimme. Puhuin koko ajan, enkä huomannut, kun Miia sulki silmänsä. "Muistatko, kun heitimme reppumme puuhun? Miia?" ravistelin Miiaa. "Hei herää, ei nyt ole ilta ja nukkumaanmenoaika", kiusoittelin. Silloin tajusin, että Miia oli poissa. jatkoin puhettani ja annoin kyyneleiden valua poskiani pitkin.
Hautajaisissa itkin koko ajan, vaikka äiti istui vieressäni ja lohdutti koko ajan.
Muistotilaisuuden jälkeen Maria antoi minulle kirjekuoren. "Miia halusi antaa tämän sinulle", Maria kertoi.
Kotiin päästyäni heittäydyin sängylle ja aloin lukea kirjettä:
"Nellille. Pyysin äitiä antamaan sinulle tämän kirjeen. Halusin vain sanoa, että elä hyvä elämä ja tule onnelliseksi. En voi ikinä mennä naimisiin tai saada lapsia tai muuta, joten iloitse minunkin puolestani. Koko sydämelläsi. En ikinä unohda sinua, äläkä sinä minua. Ystävyydellä: Miia."
Silloin ymmärsin, että Miia olisi aina kanssani.
Missä vain ja milloin vain. Aina.
Haluisin kuulla teidän mielipiteitänne, sillä haluan tietää mitä muut kuin opettaja on tästä mieltä. :)
Istuin parhaan ystäväni Miian kanssa lempipenkillämme, joka oli lähellä Kuiskausten metsää. Metsä oli saanut siitä nimensä, kun tuntui, että tuuli aina kuiskaili siellä. "Uskotko uudelleen syntymään?" minä kysyin Miialta. "Kyllä", minä hämmästyin Miian vastauksesta. "Haluaisin syntyä koiraksi", Miia jatkoi. "No onneksi sinä et vielä kuole", naurahdin. Miia valahti valkoiseksi naamaltaan. "Miia, mitä nyt?" huolestuin. "Mun pitää lähtee, nähdään huomenna", Miia ohitti kysymyksen ja nousi. "Moikka", Miia hyvästeli ja katosi pian puiden taakse.
Mä istuin penkillä vielä vähän aikaa, mutta pian nousin ja lähdin laahustamaan kotiin päin.
Kun pääsin kotiin, kello oli kahdeksan. "olitpas sinä kauan ulkona", äiti sanoi, kun kävelin keittiöön. "Joo, onko syötävää?" tutkin jääkaappia. "Ota vaikka jogurttia, niin minä teen sinulle leivän", äiti ehdotti. otin jogurtin jääkaapista ja pian äiti toi minulle leivän.
Yhdeltätoista makoilin sängylläni, koska en saanut unta. Kaivoin tyynyn altani kuvan. Kuvassa oli Miia istumassa pienellä kivellä. Laitoin kuvan takaisin tyynyn alle ja suljin silmäni. Pian olin täydessä unessa.
Kun aamulla heräsin, oli kauhean hiljaista. Venyttelin, nousin ylös ja kävelin puoliunessa keittiöön. Huomasin, että ketään ei ollut kotona ja, että keittiönpöydällä oli lappu. Luin lapun: "Hei! Lähdimme käymään mummolla, joten syö jääkaapista leipä ja omena. Terveisin: äiti ja muut."
Päätin soittaa Miialle, ennen kuin söisin. Hain puhelimeni ja näppäilin Miian numeron. "Miian puhelimesssa Maria", ääni vastasi. "Minna täällä, onko Miia siinä lähellä?" tiedustelin. Maria oli Miian äiti. Samalla Maria alkoi itkeä. "Maria, mitä nyt?" pelästyin. En saanut selvää muuta, kuin pari sanaa, pyörtynyt, Miia, sairaala, ja ne riittivät minulle. "Voi ei", tunsin kyyneleiden valuvan poskillani. "Minä voin viedä sinut sairaalaan", Maria niiskaisi. "Kiitos", pyyhin kyyneleet poskiltani. En tajunnut miksi itkin...
Istuin Miian vuoteen vierellä ja puristin hänen kättään. Häneen oli kytketty letkuja ja minua oksetti. "Miia", sanoin hiljaa. "Herää", jatkoin. Miia raotti hitaasti ja varovasti silmiään. "Nelli", Miian ääni kuulosti kuiskaukselta. "Miia, mikä sinulla on?" tunsin kyyneleiden valuvan poskiani pitkin. "Leukemia", Miia sulki silmänsä. "Ei.. se ei voi olla totta", väitin. "Minulla on enää vain pari viikkoa elinaikaa", Miia kertoi. "Olen sairastanut jo monta vuotta", Miia kuiskasi.
Minä en enää jaksanut, vaan purskahdin itkuun.
Myöhemmin istuin Miian äidin autossa, matkalla kotiin. Kaikki tuntui merkitsemättömältä. Miia kuolisi, enkä voisi sille mitään. Samalla Maria kaarsi auton kotini pihaan. Äiti seisoi rappusilla ja kun nousin autosta, äiti juoksi luokseni. "Minna!" äiti halasi minua. "Miia kuolee, enkä voi tehdä mitään", annoin kyyneleiden valua äidin puserolle. Äiti sanoi jotain Marialle ja pian Marin auto kaarsi pois pihasta. Äiti auttoi minut sisälle. Minua väsytti, itketti ja pelotti. Äiti vei minut suoraan sänkyyn nukkumaan.
"Miia!" heräsin hikisenä sängylläni. "Minna, oletko kunnossa?" äiti ryntäsi huoneeseeni. "Näin vain painajaista, paljonko kello on?" pyyhin hikeä otsaltani. "Puoli kolme, nukuit kaksi tuntia. Onko sinulla nälkä?" äiti tiedusteli. "No vähä, onko Maria soittanut?" nousin ylös sängystä. "Kyllä on. Miia pääsee huomenna kotiin", äiti valaisi minua. Kävelimme keittiöön ja aloin syödä hiukan iloisempana.
Viikko tuntui menevän nopeasti. Olin Miian kanssa joka päivä, vaikka hän joutui käymään hoidossa.
Yhtenä aurinkoisena päivänä istuimme aurinkotuoleissa, Miian kodin takapihalla. Hoito oli tehnyt Miian väsyneeksi ja hän oli todella kalpea ja laiha, mutta se ei minua haitannut. Miia nauroi iloisesti juuri kertomalleni vitsille. "En kyllä aio kuolla näin ihanana päivänä, sillä haluan vielä elää", Miia sanoi. Minä hymyilin ja aloin muistella sitä päivää, kun tapasimme. Puhuin koko ajan, enkä huomannut, kun Miia sulki silmänsä. "Muistatko, kun heitimme reppumme puuhun? Miia?" ravistelin Miiaa. "Hei herää, ei nyt ole ilta ja nukkumaanmenoaika", kiusoittelin. Silloin tajusin, että Miia oli poissa. jatkoin puhettani ja annoin kyyneleiden valua poskiani pitkin.
Hautajaisissa itkin koko ajan, vaikka äiti istui vieressäni ja lohdutti koko ajan.
Muistotilaisuuden jälkeen Maria antoi minulle kirjekuoren. "Miia halusi antaa tämän sinulle", Maria kertoi.
Kotiin päästyäni heittäydyin sängylle ja aloin lukea kirjettä:
"Nellille. Pyysin äitiä antamaan sinulle tämän kirjeen. Halusin vain sanoa, että elä hyvä elämä ja tule onnelliseksi. En voi ikinä mennä naimisiin tai saada lapsia tai muuta, joten iloitse minunkin puolestani. Koko sydämelläsi. En ikinä unohda sinua, äläkä sinä minua. Ystävyydellä: Miia."
Silloin ymmärsin, että Miia olisi aina kanssani.
Missä vain ja milloin vain. Aina.
Haluisin kuulla teidän mielipiteitänne, sillä haluan tietää mitä muut kuin opettaja on tästä mieltä. :)
Vastaukset 23
Vanhimmat
toi oli mahtava surullinen ja koekttava samalla kertaa! Ehdottomasti 9 . Ei kai sinua haittaa että otan sulta aiheen kirjoitus kilpailuun leukemiasta...? Vastaa pian että tiiän kirjottaa!
tietysti saat otaa leukemia aiheen tarinastani. ai niin kiitos kehuista!! onnea kilpailuun!
kiitos kiitoa =)
Sanon tämän kai toisen kerran jo, mutta silmäni kostuivat taas, kun luin tuon.
Kerrassaan kaunista! Tuo on niin aidosti kirjoitettu ja kauniisti esitetty.
Sanoisin, että myös eräs yhteinen tuttumme olisi antanut tuosta hyvän numeron. ;)
T: Ystäväsi Varenne
Yksi tuttumme todellakin pitäisi siitä mutta myös yksi toinen minun tuttuni piti siitä. kiitos kehuista!!! :) ;) ai niin sain tuosta 9½ äikän opelta. ;)
Erittäin hyvä... pakko myöntää.
Tiedä häntä, mitä yhteinen rakas tuttumme olisi antanut tuosta, mutta erittäin hyvä.
Pitäisiköhän vaihtaa alaa? ;)
ehkä pitäisi vaihtaa alaa varenne ehkä.. ;)
todellakin! ;)
Onko tämä yksityinen keskustelu vai voiko kuka tahansa osallistua? ;)
Rupesin tässä ihan muistelemaan, mitä itse rustasin yläasteikäisenä...
Kauneinta tässä tarinassa on minusta tuo tietynlainen feminiini turvaverkko tai matriarkaalinen huoltotiimi, jonka kertomuksen
sosiaaliset suhteet muodostavat. Henkilöitähän tässä on oikeastaan vain neljä (Nelli, Miia ja heidän äitinsä), kaikki naispuolisia. Vuhuu, pehmeät arvot kunniaan!
Nellin ja Miian suhdetta olisi voinut syventää. Tarinassa mikään ei viesti heidän suhteensa ominaislaadusta: otsikko on pliisu ja Miian Nellille jättämä viesti persoonaton. Mille heidän ystävyytensä perustuu ja mikä sitä luonnehtii? Miltä Nellistä tuntui, kun Miia oli niin kauan salannut sairautensa häneltä? Ymmärrän toki, että tämä oli 'vain' äikänaine, mutta nuo kysymykset minua jäivät mietityttämään.
Elän jatkuvassa epätietoisuudessa siitä, kuinka yksityiskohtaiseksi tällä palstalla on 'soveliasta' heittäytyä, mutta tässä nyt kuitenkin vielä pari spesifimpää huomautusta:
"Hautajaisissa itkin koko ajan, vaikka äiti istui vieressäni ja lohdutti koko ajan." (Toistoa kannattanee välttää, ellei sille ole jotain funktiota.)
"Jatkoin puhettani ja annoin kyyneleiden valua poskiani pitkin." (Tässä vilahti yllättäen ihan aito visio. Pystyin näkemään sieluni silmin, miten tyttö tajuaa kaverinsa siirtyneen ajasta ikuisuuteen ja jatkaa tälle rupattelua hiljaa aurinkotuolissaan itkien. Mielestäni tekstin voimakkain kohta.)
Ei muuta. Paitsi... onko Miia-nimi intertekstuaalinen viittaus Salkkareihin? =)
toi miia nimi tarinassa ei viittaa salkkareiden miiaan. :) kiitos kommenteista.
ja kysyä minkä ikäinen olet?
Ihan vain, etten pidä itseäni sivistymättömänä, kun en ymmärtänyt kaikkia viittauksiasi.
Olen mystisessä iässä. Olen kerrassaan niin mystisen ikäinen, etteivät eräät osaa arvata ikääni oikein, vaikka näkisivät minut ihan elävässä elämässä ja lähietäisyydeltä ja kasvoista kasvoihin ja muutenkin kuin vilaukselta.
Olisipa hauska kuulla, minkä ikäiseksi minua täällä luullaan. Uskallatko itse arvata? Heh, muutkin saa osallistua. Palkintoja jaossa.
no joo voi kai sen kertoo. olen 13 vuotias kohta 14. oliko muuta? ;)
Olet 16-vuotias.
Tuliko palkinto?
Tämä on taas näitä paikkoja, joissa voi ansiokkaasti menettää kasvonsa.
Mutta minkä ikäinen on Lukutaitoinen? Hmm. Useimmat lapset oppivat lukemaan ensimmäisellä luokalla, jotkut eivät vielä silloinkaan. Terävimmät pennut taas osaavat lukea jo nelivuotiaina tai allekin.
Mitäköhän tästä on luvassa palkinnoksi?
No jaa. Minähän olen vain maineen perässä. Lukutaitoinen antaa itsestään perin kypsän vaikutelman ja hän muotoilee virkkeensä hienosti. Mutta kysymys on kiperä. Sijoittaisin hänet akselille 15-42,5 vuotta. Kasvoista kasvoihin osaisin kyllä varmasti tarkentaa enemmän jompaan kumpaan suuntaan. Vaikka toisaalta esimerkiksi Kylie M. näyttää suhteellisen teiniltä yhä edelleen, näin ottaakseni yleisen esimerkin ihmisen säilymisestä happipitoisissa olosuhteissa (NTP).
Mutta en uskalla tehdä tarkempaa arviota. Reilu parikymmentä?
Olit lähempänä kuin aiempi 'osallistuja'. Tarkennettu arvauksesisekin on tosin vielä niin laajassa skaalassa, etten tiedä voiko tuollaisesta ihan palkintoa antaa. Ehkä jos osaisit veikata jotain siihen kakkosen perään, niin voisin harkita asiaa uudelleen.
Öh, niin... palkinnoksi on... mitä suurimmalla todennäköisyydellä jotain, joka voidaan toimittaa/toteuttaa netin välityksellä tai vaihtoehtoisesti jollain henkisellä tasolla.
mutta minusta tuntuu, että olet jonkin sorttisessa "kypsässäiässä" ja olet lukenut äidinkielesi varsin hyvin.
Katsoisin sinut ennemmin 17-30 ikävuoteen, mutta jos haluat tarkempaa, uskallan veikata sinut tuohon 19-28 väliin ja siitä tarkempaa en ryhdy hakemaan.
Kerro sitten oikea vastaus.
lukutaitoista. ;)
Kyllä minä tiedän minkä ikäinen olet.
Ajattelin vain, että olisiko lukutaitoinen minulle ennestään tuttu opettajani, joka väitti hukanneensa tämän paikan osoitteen, mutta uskallan väittää, että tälläkin hetkellä ope saattaa hyökätä nurkan takaa...
Haarukka on sinullakin oikea. Kysymys kuuluu edelleen: mitäpä siihen kakkosen perään?
Tätä menoa kaikki saa vain... jotain kämäsiä lohdutuspalkintoja.
=D
riittää käden puristus. ;)
Kakkosen perään... pelkään veikkaavani
20-29 väliin, mutta voisin tiivistää hiukkasen
20-26 välimaille.
Pahimmassa tapauksessa veikkaisin iäksesi 21, mutta tuo ei ole vielä vastaukseni.
Harkinnassa on...
Hieno tarina, aitsi että tunnistin sun käsialas tunnelmasta ja juonesta, meinaan et oo mikään huono kirjoittaja..!
kiitos skorpiooni mielipiteestäsi. minä tiedän kyllä kuka sinä olet. kiva että pidit ;)
Hämmästyin tarinasta, koska se oli niin kosketta-
va ja hyvin tehty, itse en olisi kyennyt parem-
paan. Jatka vaan kirjoittamista yksinäinen kulkija
sinulla on todella sana hllussasi.
Terveisin Meg
kiitos kehuista meg! tietysti jatkan kirjoitamista. sehän on todella mukavaa. ;)
~yksinäinenkulkija~