Ihastuin jo ala-asteella yhteen tyttön, joka oli samalla luokalla koko peruskoulun, kolmannesta luokasta lähtien. Enkä ikinä päässyt siitä yli. Ylä-asteella aloin juttelemaan hänelle välillä(harvoin) mutta pari kertaa keskustelut venyivät hyvinkin pitkiksi. Muistan niitä vieläkin kuin eilisen. Kuitenkaan koskaan en uskaltanut tehdä aloitetta seurusteluun, enkä ikinä kertonut tunteistani.
Muistan vieläkin, miten hän auttoi minua selviämään jatkuvasta koulukiusaamisesta pelkällä olemassa ololla, vaikka ei edes huomaisi minua. Ja miten pitkät ja tuskalliset olivat päivät, silloin kun hän oli poissa. Ja sitten peruskoulu loppui ja hän meni eri lukioon kuin minä, enkä perukoulun jälkeen enää nähnyt häntä.
Nyt peruskoulun loppumisesta on kulunut seitsemän vuotta ja vieläkään en päässyt siitä yli. Kenenkään muuhun en ole ikinä ihastunut, enkä ole seurustellut yhtään. Tuntuu vaan, että löysin jos sen oikean ja kadotin hänet.
En jaksa enää olla ilman häntä, jokainen päivä tuntuu edellistä vaikeammalta. Ja jokainen päivä halu ratkaista ongelman lopullisesti kasvaa.
Saa nauraa, tiedän kyllä kuinka säälittävältä kuullostaa tuo tarina, oikeastihan en edes tiedä kuka hän on nykyään.
Muistan vieläkin, miten hän auttoi minua selviämään jatkuvasta koulukiusaamisesta pelkällä olemassa ololla, vaikka ei edes huomaisi minua. Ja miten pitkät ja tuskalliset olivat päivät, silloin kun hän oli poissa. Ja sitten peruskoulu loppui ja hän meni eri lukioon kuin minä, enkä perukoulun jälkeen enää nähnyt häntä.
Nyt peruskoulun loppumisesta on kulunut seitsemän vuotta ja vieläkään en päässyt siitä yli. Kenenkään muuhun en ole ikinä ihastunut, enkä ole seurustellut yhtään. Tuntuu vaan, että löysin jos sen oikean ja kadotin hänet.
En jaksa enää olla ilman häntä, jokainen päivä tuntuu edellistä vaikeammalta. Ja jokainen päivä halu ratkaista ongelman lopullisesti kasvaa.
Saa nauraa, tiedän kyllä kuinka säälittävältä kuullostaa tuo tarina, oikeastihan en edes tiedä kuka hän on nykyään.
Vastaukset 5
Vanhimmat
Eipä mua ainakaa naurata. Itellä on käyny vähän samanlainen juttu.. Tein jotain virheitä joskus nuorempana ja sitte muutin eri paikkakunnalle mutta sitte sain jostain selville sattumalta puhelinnumeron otin yhteyttä ja lähetin sitte kirjeen(kirjotin jonku 10 sivua mun elämästä ja tällee) ja sit sain siltä viestin että oon saanu sen kirjeen mutta anna mun olla :(
Mutta ihmisellä on usein semmoinen fiilis että pitää saada joku jota ei voi saada. Mistä tiedät että jos nyt saisit puhuttua sille että se ei olisi joku hirviö? Ehkä heti jos pääsisit lähemmäs sitä niin kiinnostus loppuisi? Muistatko nimen? Facebookista varmaan löytyy? Ja tiedoksi vaan, että rakkaus satuttaa enemmän kuin se tuo iloa..
Enkä oo mäkään koskaan seurustellu. Ja ainuat jotka täällä on nauramassa on liian nuoria tajuamaan mistä on kyse!
Valitettavasti hänen nimen muistan vieläkin ja oon käyttänyt vaikka mitä hakukonetta, mutta hänestä on netissä ei ole juurikaan mitään, paitsi jotain pätkiä ala-aste ajoilta. Oon kyllä löytänyt eniron haun kautta hänen osoitteen ja puh.numeron, mutta en tiedä mitä sanoisin. Onneksi yhden luokkakaverin mukaan, tänä tai ensi vuonna on luokkakokous. Jos silloin näkisin hänet, niin ehkä jaksaisin olla taas muutaman vuoden ilman häntä.
Itsellänikin on olut samanalien tilanne. Rakstuin erääseen ja aloimme liikkua jonkin verran yhdessä ja tailimme. Sitten hän vain alkoi vain haluta tavata harvemmin ja vain omilla ehdoillaan. Olis kyllä ´halunut jatkaa kaveruutta, mutta minä toivoin ja elättelin paljon syvällisempää. Rakkaus on sokea ja halusin vain pitää hänestä kiinni.
Kysyin että onko hänellä toinen, kun eu enää halua olla kanssani ja harvoin ehottaa tapaamista. No, tyyppi vain tokaisi, että ei se sitä tarkoita. En sitten enää soitellut ja lähettänyt tekstareita, kun ymmärsin että ei oikein häntä enää kiinnsota.
Sitten tuli sokki ja totuus kuin puun takaa. Tuli yhdessä exänsä kanssa marketista ja vaivoi tervehdi minua. Tämä hänen naisystävä on erittäin mustasukkainen, joten ystävyytemme katkesi kuin seinään.
Siitä alkoi pitkäaikainen jopa vuosia kestänyt suru. Nyt olen jo ylipäässyt, mutta vieläkin riipaisee kun näen hänet jossain ja käy nykyisen kumppanin kanssa naapurissani.
En ole sen jälkeen rakastunut kehekkään. Jotenkin suru lukkuitui ja kai tavallaan traumatisoi. Tavallaan se rakastuminen jäi päälle ja jäi kaipaamaan toteutunutta unelmaani. Hän olis niin mahtava ja komea tyyppi ja vieläkin on.
Ihminen ihastuu mielikuvaan toisesta. Ei sillä ole mitään tekemistä todellisuuden kanssa. Ongelma vain on tietysti että tuollainen "mielikuva" rauhoittaa ajatuksia silloin kun kaikki muut tuntuvat turhalta.
Kannattaisi lopettaa tuon asian ajatteleminen ja keskittyä muihin juttuihin.
Kyllähän tosta jo aikaa sitten oli tää kappale "mitä kuuluu Marja-Leena".