" Jumalani Jumalani miksi minut hylkäsit.. "

" kun sinä vanhenet, sinut vyöttää toinen ja vie sinut sinne minne et tahdo..."

vie sinut hoitolaitokseen, vie sinut vanhainkotiin, vie sinut eroon perheestä, eroon ystävistä ja kaikesta tutusta.

Siinä on elämän tuskaa, siinä on eron tuskaa ja siinä on kuoleman tuskaa.

Se on ihmisen riisumista.

"Hoidettava saattaa kuitenkin kokea saman kuin Jeesus aikoinaan ja huutaa " miksi minut hylkäsit ja tänne toit.." " etkö enää rakasta minua." ??

Mitä tehdä jos ja kun syyllisyys alkaa imeä vielä terveemmän elämänvoimia.??

Olet siinä kuin ristillä, kahden ristin välissä."


Hienosti kirjoitettu ja tärkeä aloitus.

Mitään ratkaisevaa neuvoa minulla ei ole tuollaiseen tilanteeseen, se on todellakin hirveän vaikea. Ymmärrän, että tuollaisessa tilanteessa kokee syyllisyyttä. Tärkeää on kuitenkin tunnustaa omien voimien määrä ja se, mitä voi ja jaksaa tehdä. Vaikka kuinka rakastaisi toista, enempää ei voi tehdä kuin mihin voimat antavat myöten. Ja toisaalta, kun on tehnyt parhaansa, uskon siihen että se riittää. Enempää ei voi vaatia.

Vaikka puolisoaan ei enää jaksaisi hoitaa omien voimien vähentyessä, se ei merkitse sitä, että rakkaus päättyy. Rakkautta on se, että tekee parhaansa toisen eteen. Sen mitä pystyy. Ihan lähtien siitä, että käy katsomassa toista siellä hoitokodissa tai vuodeosastolla.

Vilppu H.
pappi