On se kumma kun pitää jännittää kaikkea! Tekee mitä tahansa jossa joutuu olemaan tekemisissä toisten ihmisten kanssa. Esimerkiksi kun puhelin alkaa soimaan (ehkä pari kertaa viikossa) niin jo sydän pompahtaa ja alkaa jännittämään =(...joskus on jopa pienessä paniikissa...
Samoin kun on sellaisten puolituttujen seurassa niin hiljaahan sitä itse on ja ajattelee että oonpa pönttö kun jännitän ja siten olen niin epäsosiaalinen. Tällaista tapahtuu hyvin läheistenkin kanssa!
Piru kun on niin ujo! >:(
Tunteet pelottavat minua, kai se johtuu lapsuudestani osittain ja sitten luonteestani joka on...arka. Pelkään näyttää tunteitani vaikka tiedän että niin pitäisi tehdä mutta kun se on niin pirun vaikeaa...
Joskus tunteeni menevät niin sekaisin että en tiedä mitä pitäisi tehdä!
Esimerkiksi jos joku sanoo jotain tai tekee jotain niin menen hämilleni/pieneen paniikkiin ja en tee mitään. Sitten myöhemmin tajuan mitä tapahtui ja sitten alkaa masentaa =(...
Niin, olen kai sellainen näkymätön ihminen joka haluaisi tulla näkyväksi...normaaliksi? Tai ainakin tulla enemmän näkyväksi ja uskaltaisin näyttää tunteitani...ne kun ovat niin tärkeitä.
Lapsuudessa väistin tunteitani ja miellytin kaikkia, paitsi itseäni. Olin ylikiltti ihminen, ja joskus olen sitä edelleen vaikka yritän olla ihan muuta. On niin raskasta yrittää olla ihmisten seurassa, ajatella itseä ja toimia niin, puolustaa omia juttuja ja olla ylpeä itsestä...vaikeaa! Huoh... Niin ja kärsin masennuksesta ;(
Onko täällä ketään joka tunnistaa itsensä? Onko ketään "näkymätöntä" ihmistä? Ehkä voisi jutella ja vaihtaa ajatuksia ja siten saada helpotusta asiaan!
Samoin kun on sellaisten puolituttujen seurassa niin hiljaahan sitä itse on ja ajattelee että oonpa pönttö kun jännitän ja siten olen niin epäsosiaalinen. Tällaista tapahtuu hyvin läheistenkin kanssa!
Piru kun on niin ujo! >:(
Tunteet pelottavat minua, kai se johtuu lapsuudestani osittain ja sitten luonteestani joka on...arka. Pelkään näyttää tunteitani vaikka tiedän että niin pitäisi tehdä mutta kun se on niin pirun vaikeaa...
Joskus tunteeni menevät niin sekaisin että en tiedä mitä pitäisi tehdä!
Esimerkiksi jos joku sanoo jotain tai tekee jotain niin menen hämilleni/pieneen paniikkiin ja en tee mitään. Sitten myöhemmin tajuan mitä tapahtui ja sitten alkaa masentaa =(...
Niin, olen kai sellainen näkymätön ihminen joka haluaisi tulla näkyväksi...normaaliksi? Tai ainakin tulla enemmän näkyväksi ja uskaltaisin näyttää tunteitani...ne kun ovat niin tärkeitä.
Lapsuudessa väistin tunteitani ja miellytin kaikkia, paitsi itseäni. Olin ylikiltti ihminen, ja joskus olen sitä edelleen vaikka yritän olla ihan muuta. On niin raskasta yrittää olla ihmisten seurassa, ajatella itseä ja toimia niin, puolustaa omia juttuja ja olla ylpeä itsestä...vaikeaa! Huoh... Niin ja kärsin masennuksesta ;(
Onko täällä ketään joka tunnistaa itsensä? Onko ketään "näkymätöntä" ihmistä? Ehkä voisi jutella ja vaihtaa ajatuksia ja siten saada helpotusta asiaan!
Vastaukset 10
Vanhimmat
Monesti itsekkin huomaa joutuvansa tälläisiin tilanteisiin.. sitä menee täysin lukkoon jos tietää joutuvansa tapaamaan toisia ihmisiä...
Ja muutenkin kun ihminen ei ole ennestään tuttu puhuminen on todella vaikeaa.. monesti jopa jo entistenkin ystävien kesken.
Lopulta sitä jää vain yksin ja alkaa toivomaan ettei tarvitsisikaan kohdata muita vaikka haluaisikin..
Olin itsekin lapsena kauhean ujo. En uskaltanut näyttää tunteita enkä ottaa kontaktia ihmisiin. Koulussa olin aina se hiljainen, joka ei ikinä viitannut. Teini-iässä lähdin väärään suuntaan ja sain alkoholista "voimaa" ja uskallusta.
Noh, nyt olen selvitellyt lapsuuttani ja solmukohtia , joita olen työpaikoillani ja muissakin ihmissuhteissa kokenut.
Kaikille, jotka tunnistavat itsensä sanasta "näkymätön ihminen" suosittelen lukemaan seuraavan kirjan:
Tommy Hellsten: "Virtahepo työpaikalla"
Sieltä löytyy osuva kuvaus kyseisestä ihmistyypistä.
Sinun kirjoituksesi oli erittäin herkkä. Liikutuin siitä.
Olen lukenut tuon kirjan ja myös Hellstenin aiemmat kirjat kuten: Virtahepo olohuoneessa ja Elämän lapsi. Näitä suosittelen kaikille! Itse sain ymmärrystä ja voimaa näistä.
Hih, tuo oli uutta tietoa, pitääkin heti rynniä kirjastoon lainaamaan lisää.
Eipä ole tuohon mitään lisättävää. Olisin voinut kertoa itsestäni aivan samoilla sanoilla. Jumalattomasti on pitänyt tehdä töitä oman sosiaalisuutensa parantamiseksi. Sosiaaliset taidot on kyllä aika heikot. Eniten on auttanut se, kun on huomannut että suurin osa ihmisistä jännittää niin älyttömästi, ettei todellakaan ole ainoa.
Itse olen myös ujo, ehkä hieman omituisella tavalla... Olen nimittäin töissä sosiaalialalla, jossa joudun keskustelemaan paljon vieraiden ihmisten kanssa ja aktiivisesti vetämään keskusteluja vaikeistakin asioista. Eikä se tuota mulle mitään ongelmaa!
Mutta sitten yksityiselämässä onkin jo toinen juttu... Olen asunut tällä paikkakunnalla vuoden enkä ole saanut työkavereita lukuunottamatta yhtäkään ystävää täältä, en edes puolituttuja.
Joskus tuntuu että mun kaikki sosiaalisuuteni uppoaa työhön eikä sitä riitä enempää.
Olen myös luonteeltani ujo, mutta kiivas. En siedä sitä, että ihmiset kävelevät ylitseni. Olen monesti ajatellut, että jos en olisi niin ujo, ei minulle uskaltaisi piruilla kukaan. Koulussa syömässäkin käynti tuntuu ahdistavalta, kun ei voi omassa rauhassa syödä, kuten kotona. Olen käynyt nyt 1,5 vuotta psykoterapiassa (jatkuu yhä) ja olen jo pitemmän aikaa ollut huomaavinani itsessäni jotakin muutosta parempaan, esim. sen, että olen uskaltautunut tänne keskustelupalstalle ja muuttunut hieman, kuitenkin vain hieman avoimemmaksi. Terapia tekisi sinullekin hyvää, jos uskaltaisit yrittää. Se voisi auttaa ylikiltteyteen ja masentuneisuuteen ja moneen muuhunkin turhaan mieltä kalvavaan vaivaan! Ujous johtuu ilmeisesti huonosta itsetunnosta. Uskon myös, että ujous helpottaa jossain määrin ilman terapioitakin iän myötä.
on minusta normaalia. Lapsena olin varsin ujo, vaikka minulla olikin monia leikkikavereita ja jouduin välillä olemaan juuri se, joka keksi, mitä leikitään. Sosiaalisissa tilanteissa iski ujous usein ja sitten ensimmäisissä työpaikoissa olin todella ujo. Muistan, kuinka kerran mietin, uskallanko avata työhuoneeni ovea ja lähteä käytävälle. Tuossa paikassa nimittäin oli useita ns. vanhoja harppuja, jotka tuntuivat ujosta tytöstä mitä pelottavimmilta varmoine mielipiteineen. Kuitenkin päätin rohkaistua ja lähdin liikkeelle.
Terapia voi varmasti auttaa. Eräässä työpaikassa jouduin luonnehäiriöisen huonekaveriksi, jota vielä toimiston päällikkö piti suosikkinaan. Tilanne meni kestämättömäksi ja herkkänä sairastuin masennukseen, mikä oli kuitenkin pelastukseni päästessäni vapaaksi huonekaveristani. Pääsin lyhytterapiaan ja olen hyvin kiitollinen hyvälle psykoterapeutilleni. Hän pystyi auttamaan minut jälleen tyytyväiseksi työntekijäksi eri osastolle. Ei terapiaa pidä pelätä, se on ammatti-ihmisten hoitamana upeaa auttamistyötä. Vuosien kuluessa olen tullut paljon rohkeammaksi ja nyt keski-ikäisenä sanoisin olevani aika rohkea. Paljon työtä ujoudesta pääseminen on aiheuttanut, mutta kyllä nyt helpottaa. Tsemppiä kaikille ujoille, uskokaa itseenne.
Aivan samanlainen olen minäkin, vaikka ikää on jo 48 vuotta. No, niin kauan kuin on aikaa, on mahdollisuus muuttua. Tai hyväksyä itsensä ujona. Onko sinulla läheisiä ystäviä, rakkautta?
Itse koin saatuani rakkautta muuttuvani rohkeaksi. Mutta sitä ei kestänyt kuin vuoden. Ujoudesta on ilmestynyt uusi kirja, käy katsomassa kirjakaupassa. Lienee ensimmäinen kunnollinen teos asiasta. Sen mukaan ujous paranee, kun voi turvallisessa seurassa ilmaista tuntojaan. Itse uskon myös, että huonoon itsetuntoon auttaa, kun on pätevä jossain työssä tms. Rakkaus on kuitenkin tärkeintä, silloin on päästettävä toinen ihminen lähelleen.
..mutta en näköjään olekaan. Joe26, tekstisi oli pitkälti kuin suoraan omasta elämästäni. Olin (ja olen osin vieläkin) itsekin ylikiltti, miellytin aina kaikkia muita ennen itseäni. Ja yhä edelleen pidän tunteeni piilossa, vaikka se joskus on todellakin vaikeaa. Enää en tosin tiedä, johtuuko se siitä etten halua näyttää niitä, vai siitä etten enää edes osaa.
Vieraille ihmisille puhuminen on toivottoman vaikeaa. Vaikka haluaisinkin puhua, en kerta kaikkiaan keksi mitään sanottavaa! Varsinkin tämä syksy on ollut hankala, kun aloitin opiskelun uudessa koulussa josta en tunne ketään. =( Sosiaalinen elämä on aika olematonta... Eniten kammottaa ryhmässä puhuminen, monesti olen yrittänyt saada suutani auki sanoakseni edes jotakin, mutta kun ei niin ei.
Monena iltana on tullut mietittyä millä ihmeellä oppisi tuntemaan itsensä "normaaliksi", mutta vastausta en vaan vielä ole keksinyt. Noita Hellstenin kirjoja en ole vielä lukenut, täytyy varmaan kirjastosta käydä katsomassa...