Autistisia piirteitä(kö)?

Niin, että onko... mulle on yks ihminen sanonut, että mulla on autistisia piirteitä, välillä: tuppaan vajota omiin maailmoihini.

No, tuttujen kavereiden kesken olen melko äänekäs. Heitän läppää koko ajan ja olen loppupeleissä todella koominen ja huumorintajuinen. Mutta sitten kun on kyseessä vaikkapa työpaikka, niin tunnen itseni ulkopuoliseksi. En saa itseäni piireihin sisälle ikinä, esim. sillä tavalla, että olisin jokaisen kaveri ja höpisisin kaikille. Haluaisin hirveästi jutella ihmisten kanssa yms. mutta pakenen oman kuoreni taakse toisia. Ihan hiljattain olen hokannut, että ihmiset saattaa saada musta tosi tylyn ja epäkohteliaan kuvan, vaikka todellisuudessa en halua kenellekään mitään pahaa ja haluan olla mukava toisia kohtaan.

Ajattelen usein ihmisistä, että he eivät halua minua seuraansa. Olen itseasiassa ollut tällä asenteella liikkeellä jo kauan... nyt olen 18 v, minulla alkoi tuo ajattelutapa siinä 13 v, kun menin ylä-asteelle. Minua on kiusattu koulussa aika paljon ja otin kiusaajien pilkat vastaan aina sillä tavoin, että en vaan välittänyt. Olin pokerinaamalla vaan koko ajan, en näyttänyt tunteitani koskaan ja sisällä päässäni ajattelin, että "ne vihaa minua, ihmiset". Koti-olot on olleet aika ankeat, isä alkoholisti/narsisti ja äiti sairastanut aina vaikeaa masennusta.

Ulkonäköpaineita on joo... siis olen kyllä ihan kaunis joo, voisin sanoa niin. Mutta sitten taas en mielestäni ole, löydän itsestäni aina vikoja. Esim. ajattelen tällä hetkellä, että omaan tosi rumat hampaat. Ne on rumat. Siksi toisille, vieraille ihmisille, puhuminen tuntuu epämiellyttävältä.

Koen itseni melkoisen omituiseksi hiihtäjäksi... ja huomaan joskus, esim. työkavereiden katseista, että he pitävät minua outona. Olen hiljainen ja kun avaan suuni, saan katseita. Vihaan omaa hiljaisuuttani ja sitä, että en osaa kommunikoida kunnolla. Se on minusta niin säälittävää, kun taas toisaalta omaan sellaisia luonteenpiirteitä, että osaan olla tomerakin, jos haluan.

No vähäsen ehkä meni ohi aiheen nuo höpinät... itsetunto-asiat tuskin tähän kuuluu, mutta mitä nyt sitten tästä autistisuudestani(?), niin siis mulla on tietynlainen mielikuvitusmaailma. Siihen on välillä kiva paeta maailmaa. Olen siinä maailmassa täydellinen, siis sellainen täydellinen, kuin haluaisin olla. Mulla olis sellanen mies, kenet mä haluan (siis tää ihminen on ihan oikeasti olemassa, mulla on ollut tän tyypin kanssa joskus vispiläkauppaa, enkä ole saanu häntä pois mielestäni), olisin sosiaalinen ja tulisin kaikkien kanssa juttuun. En nyt tiedä, kai kaikilla toisaalta on sellaisia hetkiä, kun leikittelee mielessään omaa minäänsä erilaisena? En kuitenkaan nyt uppoa tähän maailmaani esim. kesken keskustelun jonkun ihmisen kanssa, työpalaverissa tms. Mutta vapaa-ajallani teen tätä useinkin.

Toimintaani tämä ei vaikuta... eikä välttämättä kommunikointiinikaan, ajatuksen juoksu mulla on ihan ok. Mutta kuitenkin vihaan omaa minääni, hiljaisuuttani ja epäsosiaalisuuttani ja sitä, että torjun ihmiset töykeästi (tiedostamattani sitä itse, nyt vasta hokannut asian!) pois luotani, enkä nauti sosiaalisista tilanteista, vaikka haluaisin. Ihmiset saa musta sellasen kuvan, että en halua olla heidän kanssaan tekemisissä, enkä pidä heistä. Ja mulla taas on jo valmiina sellanen asenne, että ihmiset ei tykkää musta, minussa vika ja suojamuuri ylle. Ja osaan olla tosi salaperäisen oloinen, mikä taas tekee musta vielä oudomman. Tiedän, että muutoksia voi tehdä, mutta siinä vaiheessa onkin kaikista mukavinta paeta siihen omaan maailmaansa, jossa kaikki on ihanaa ja täydellistä... en nykyään edes halua tehdä todellisessa maailmassa mitään, koska tunnen olevani jotenkin lannistunut, kun en saa asioita eteen päin itseni kanssa...