Olen tässä jo pitkään miettinyt pitäisikö minun hakeutua ammattiauttajalle "ongelmistani". Kynnys vain tuntuu olevan liian korkea. Siksi toivoisinkin hieman muiden mielipiteitä!
Eli siis. Kaikki alkoi ilmeisesti raskausaikana lihomisen ja painonnousun pelosta. Painoin raskauden alussa oli 63kg (olen 167cm pitkä), mutta nykyisin (2kk synnytyksestä) painoni on 55kg.
Minulla on pitkään ollut taipumusta ahmimiseen yksin ollessani. Inhosin asiaa että en pystynyt itse päättämään milloin tulee nälkä ja elimistö tarvitsee ravintoa, joten päätin lopettaa syömisen ja syödä silloin kun itsestäni siltä tuntuu. Söin siis joinakin päivinä vain muutaman purkillisen herkkusieniä ja porkkanaa. Nälän tunne kyllä hävisi muutamien päivien/viikkojen jälkeen.
Jossakin vaiheessa syömisen tarkkailu vaihtuikin liikuntaan (syömistänihän pystyin jo kontrolloimaan). Minun on nykyisinkin pakko liikkua päivässä vähintään tunti, jotta en olisi pettynyt itseeni. Ajattelen koko päivän syömistäni ja liikuntaa. En myöskään saa syödä ennen puoltapäivää, muuten olen hyvin vihainen itselleni koko loppupäivän. En juurikaan osaa enää nauttia ruuasta, vaikka odotan innolla jokaista ateriaa. Turhaannun kun nään lautasen tyhjenevän ja ajattelen jo seuraavaa ruokailua. Katson kellosta aikaa milloin saisin syödä seuraavan kerran.
En salli itselleni herkuttelua, mutta jos päätän että jonakin päivänä syön esimerkiksi jäätelöä, minun on esin kulutettava jäätelöstä tulevat kalorit tai oltava muuten niukemmalla ravinnolla. Asiaa tietysti hankaloittaa se, kun ostan litran jäätelöä, en pysty lopettamaan ennenkuin olen syönyt koko paketin.
Olen toisaalta ylpeä itsestäni pystyessäni kontrolloimaan syömistäni ja liikkumistani, mutta näiden kahden asian joka hetkinen ajattelu vie voimia.
Kiitän jos joku jaksaa lukea tarinani ja antaa jonkinlaista kommenttia.
Eli siis. Kaikki alkoi ilmeisesti raskausaikana lihomisen ja painonnousun pelosta. Painoin raskauden alussa oli 63kg (olen 167cm pitkä), mutta nykyisin (2kk synnytyksestä) painoni on 55kg.
Minulla on pitkään ollut taipumusta ahmimiseen yksin ollessani. Inhosin asiaa että en pystynyt itse päättämään milloin tulee nälkä ja elimistö tarvitsee ravintoa, joten päätin lopettaa syömisen ja syödä silloin kun itsestäni siltä tuntuu. Söin siis joinakin päivinä vain muutaman purkillisen herkkusieniä ja porkkanaa. Nälän tunne kyllä hävisi muutamien päivien/viikkojen jälkeen.
Jossakin vaiheessa syömisen tarkkailu vaihtuikin liikuntaan (syömistänihän pystyin jo kontrolloimaan). Minun on nykyisinkin pakko liikkua päivässä vähintään tunti, jotta en olisi pettynyt itseeni. Ajattelen koko päivän syömistäni ja liikuntaa. En myöskään saa syödä ennen puoltapäivää, muuten olen hyvin vihainen itselleni koko loppupäivän. En juurikaan osaa enää nauttia ruuasta, vaikka odotan innolla jokaista ateriaa. Turhaannun kun nään lautasen tyhjenevän ja ajattelen jo seuraavaa ruokailua. Katson kellosta aikaa milloin saisin syödä seuraavan kerran.
En salli itselleni herkuttelua, mutta jos päätän että jonakin päivänä syön esimerkiksi jäätelöä, minun on esin kulutettava jäätelöstä tulevat kalorit tai oltava muuten niukemmalla ravinnolla. Asiaa tietysti hankaloittaa se, kun ostan litran jäätelöä, en pysty lopettamaan ennenkuin olen syönyt koko paketin.
Olen toisaalta ylpeä itsestäni pystyessäni kontrolloimaan syömistäni ja liikkumistani, mutta näiden kahden asian joka hetkinen ajattelu vie voimia.
Kiitän jos joku jaksaa lukea tarinani ja antaa jonkinlaista kommenttia.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Kannattaa hakea apua! Itsekin ajattelin juuri samoja asioita, diagnoosi syömishäiriö/anorexia nervosa. Tuo innolla odottaminen ja liikunnan ajatteleminen tuntuu niin tutulta...