Eronneet miehet!!!! Kertokaa mulle...

no, eroprosessi käynnissä. muutama viikko sitten vietiin paperit käräjäoikeuteen. molemmat katselee asuntoa ja mietitään koska kerrotaan lapsille.

papereiden jättämisen jälkeen ahdistava tunnelma on laantunut kotona. tänäänkin käytiin ensimmäisen kerran yhdessä varmaan vuoteen kaupassa. väkisin tulee mietittyä onko tämä joku vaihe, vaikka molemmat tahtovat erota. olen katsellut vanhoja matkakuvia etc. mukavaakin on ollut. mieluummin sitä niitä miettii kun heikkoja hetkiä. yhteistä taivalta n. 19 vuotta ja toisemme olemme tunteneet juuri tuon 23 vuotta.

toisaalta on helpottavaa nähdä, että tulevalla ex.vaimolla on mieli pirteämpi. vaikka itse olen arvuutellut pian neljä vuotta itsekseni liittomme tulevaisuutta, uskon ettei se rakkaus koskaan katoa, vaikka sen vaimentaakin ikävämmät tuntemukset.

Mulla tilanne: 11v yhdessä 1,5v naimisissa. Lapset 3 ja 7v. Vaimo päätti lähteä, kun ei kuulemma enää tunteita. Asumusero (erohakemusta ei vielä puolin/toisin). Lapset vuoroviikoin ja lähivanhemmuuskin jaettu. Asutaan kävelymatkan päässä.

Onhan tämä yhtä helvettiä omien tunteiden ja ajatusten kanssa. Varsinkin lasten reagointi (kun ei mitään dramaattisia riitoja, jotka haittais heitä). Nuorempi itkee päivittäin useita kertoja ja oman tulkinnan mukaan haluaa vanhempien olevan yhdessä. Vanhempi lapsista sulkeutunut asian suhteen, mutta muutaman varovaisen keskusteluavauksen jälkeen on "uskaltanut" sanoa mielipiteensä, mutta pelkää äitinsä reaktiota mielipiteeseensä. Se kai täytyy ottaa äidin kanssa puheeksi, ettei syytön pieni ihminen ala ainakaan itseänsä syyttämään.

Meillä kaikki vielä "alussa" ap:n tilanteeseen nähden, mutta itsellä vahva fiilis, että vaimon puolella agitointi ollut aika vahvaa tukijoukkojensa puolelta. Kai se sitten kertoo, että olen hänen tukijoukkojensa mielestä "paska jätkä", mutta toisaalta he eivät ole meidän arkea olleet katsomassa. Ei siitä sen enempää. Rakastan perhettäni ja sitä kautta myös vaimoani. Kun vain saisi rakentavan keskusteluyhteyden vaimon kanssa, jotta perhe saataisiin takaisin yhtenäiseksi. Vanhaan ei kannata palata, enkä halua.

Vaikka ero ei ole vielä virallinen (eikä edes vireillä), niin mietin suurinpiirtein joka hetki vaimoani ja lapsia, silloin, kun he eivät ole minun luona. Meillä on ollut niin paljon niitä hyviä hetkiä. Paljon enemmän, kuin huonoja. Tietysti tämä on vain minun mielipide, mutta kai se toinen osapuoli sitten haaveilee jostain paremmasta?? Suurin ongelma on, etten tiedä varmasti tilanteeseen johtaneita syitä. Eli olen koko ajan epävarma, miksi olemme tässä tilanteessa. Hänelle asia voi olla kristallin kirkas, mutta ei minulle. Jos olisi, niin kai se erokin olisi helpompi? Toisaalta ajattelen, että koska hänkään ei ole halunnut niitä eropapereita lähettää, hän epäröi. Mutta alkaa mennä hermo, kun ei ole suuntaa, mihin valmistautua. Täytynee tehdä piakkoin omat ratkaisut ja ottaa kerralla iso kasa paskaa niskaan, kuin heitellä sitä pikkuhiljaa tuulettimeen.

Ei ehkä vastaa ap:n alkuperäiseen kysymykseen, mutta kysymys kosketti, koska pelkään sitä, että kuinka kauan tämä tuska kestää ja pääseekö siitä lopulta koskaan yli? Teinkö väärin, kun keskitin itseni, elämäni ja tulevaisuuteni yhtenäisen perheen eteen? Taisin tehdä!!!

Se mitä jää jäljelle ei ole enää rakkautta. Se on tottumusta. Aina plussaa kun joku eroaa sovussa. Menneisyyteen ei kannata jäädä roikkumaan. Eikä pidäkään jos mielii elämäänsä jatkaa. Mennyt jää vähitellen taakse.

Meilläkin oli omat hyvät aikamme. Ei me muuten oltaisi naimisiin koskaan menty tai siinä edes 10 vuotta pysytty. Mutta se meni ohi. Puoli vuotta asumuserosta exmies soitteli ja halusi jutella menneistä. Koin sen ristiriitaisesti. Luulin ensin että hän haluaa jatkaa yhdessä. Olin puolustuskannalla, mutta olin väärässä. Sitten luulin että hän halusi pitää eron mutta roikkui menneissä. Olin puolustuskannalla, mutta olin väärässä. Juteltiin jokseenkin ristiriitaisissa tunnelmissa mutta riitelemättä. Hän kaiveli vanhoja asioita esiin ja juteltiin, ihan varmaankin rakentavasti. Vasta myöhemmin ymmärsin, se oli hänen tapansa tehdä ero sisimmässään lopullisesti. Kyllähän se minuakin auttoi. Varmaan eron käsittelyyn olisi mennyt kauemmin. Saatiin mennyt pois käsistä ja katseet suunnattiin tulevaan.

Kaikki ihmsiet ei sitä tee, jos on tulehtuneet välit. Parempi sitten olla haavoja kaivelemattakaan. Mitä paskempi maku suhteesta jää sen vähemmän haluaa niitä hyviäkään aikoja muistella.Jotkut hoitaa nää keskustelut ennen kuin tekevät pesäeroa. Siten varmistuvat että ratkaisu on oikea. Kuitenkin, vasta erillään eläessä asiat on hyvä kuitenkin käydä vielä läpi. Jos mahdollista tai edes tarpeen. Ap:lle sanoisin, että käsittele eletty elämäsi omalta osaltasi mutta älä vaadi sitä mieheltä. Jos olette puheväleissä kannattaa yrittää ottaa asia esiin mutta jättää sikseen jos ei tunnu hyvältä ajatukselta.

Ompa niitä tapauksia myös niinpäin, että pienen hengähdystauo/eron jälkeen palataan yhteen ja ollaan "siitä huolimatta" onnellisia. Kliseisesti sanottuna, jokainen ero on erilainen ja me ihmiset olemme erilaisia. Arvomaailmat ovat erilaisia. Minun mielestäni ei pitäisi vain ja ainoastaa oman kokemuksen perusteella mennä kenellekkään sanomaan, että mitä pitäisi tehdä ja mitä ei. Mielestäni vertaistuki on sitä, että kerrotaan omista kokemuksista ja ajatuksista ratkaisuihin omassa tilanteesaan. Siinä äkkiä tekee elämänsä suurimman virheen, kun menee suin päin kuuntelemaan "viisaampiaan" ja tekee asiat heidän mukaan. Eipä ne neuvonantajat kumminkaan vastuuta joudu päätöksistä kantamaan. Toisten kertomukset ja ratkaisut antavat ajattelimisen aihetta omaan tilanteeseen ja sitä kautta ratkaisut ovat omia, eikä toisten tekemiä. "Eilinen on mennyt" ja saa mennäkin. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä, että huominen ei voisi olla hyvä vanhan kumppanin kanssa. Ja kuka määrää, mikä on rakkautta ja mikä tottumusta? Antakaa nyt hyvät ihmiset toisillenne mahdollisuus, jos sellainen on olemassa. Lopputulos voi olla siitä huolimatta mikä tahansa, mutta eipähän jää epävarmuutta, oliko ratkaisu oikea vai ei.

Tarinasi kuulostaa tutulta. Olin itsekin 23 vuotta suhteessa ja erosimme noin vuosi sitten. Mitään dramaattista eroon ei liittynyt vaan vaimo halusi elämältään jotain muuta ja ilmoitti eropäätöksestä yllättäen viime keväänä. Alkuun oli suunnattomia pettymyksen ja vihan tunteita, mutta nykyisin mieleen tulee lähinnä hyviä muistoja kuluneista vuosista. Kait sitä on oma oleminen vuosien varrella profiloitunut yhdessä eletystä elämästä ja vieläkin oma oleminen tuntuu vieraalta kun toista ei ole vieressä. Kaikki uudet kuviot tuntuvat vierailta kun tilanne on eri kuin nuorena. Kaikilla muillakin on elettyä elämää takanaan n.40v, on lapset ja oma elämä kuosissa ja uusi suhde pitäisi aloittaa siitä tilanteesta... Millaiseen suhteeseen siinä tilanteessa täytyisi sopeutua ? Mikään ei tule korvaamaan aikaisempaa - sellaiseen tilanteeseen on vaan mahdotonta enää päästä. Ainakin itse ajattelen, että vanhoilla hyvillä asioilla pönkittää omaa olemistaan ja pyrkii jollain tapaa profiloimaan omaa minuuttaan joka tuntuu aika vieraalta.... toivottavasti joskus pääsee kiinni uusiin juttuihin ja täysin uudenlainenkin suhde tuntuu omalta... tsemppiä sinulle - meitä on paljon :)

Täähän on aika mielenkiintoista. Olen itse ollut naimisissa vuodesta 1989. Lapset ovat nyt 13 ja 17. Olen jo muutaman vuoden hautonut mielessäni eroa, jopa joskus sanonut puolisolleni että nyt lähden. Hän on kuitenkin saanut minut ylipuhuttua -toistaiseksi. Olen jo hetken aikaa ollut syvästi rakastunut entiseen duunikaveriin ja hän tuntee myös samoin. Olemme puhuneet yhteisestä elämästä. Oma puolison on ollut aina se hallitsevampi osapuoli jo pelkästään siitä syyst, että hän käytännössä omistaa kaiken mitä meillä on. Olen hiljattain siirtynyt yrittäjäksi ja nyt edessä on avioehtosopimuksen päivittäminen. Olen varma, että hän repii pelihousunsa kun annan asian hänen mietittäväkseen.

Tuntuu siltä, että olen täysin vieraantunut puolisostani jo ennen kuin tajusimme toisen henkilön kanssa rakastavamme toisiamme. Olen itse miettinyt, että pitikö itse elää melkein 50 vuotta ennen kuin tajuaa, että oman elämän olisi voinut elää toisinkin ja miksei tulevaisuudessa näin voisi olla.

Lähteminen on vaan niin älyttömän vaikeaa. Eroaikeissa oleville pitäisi olla myös joku vertaistukiryhmä, joka voisi sparrata. On totta, että jokainen ero on erilainen ja syitä on monia. Oman elämisen puitteet on ihan kunnossa; ei ole juurikaan velkaa, hyvä tulotaso, lapset pärjäävät hyvin koulussa ja kaikki näyttää ulospäin oikealta "ydinperheeltä". Mutta kun se tunne puuttuu. Aika pitkään sai elää ennen kuin ymmärsi omat tunteensa. Omassa lapsuudenkodissa ei juuri tunteita näytetty. Nyt on sellainen olo, että hauan huutaa ja näyttää kaikille, kuinka paljon rakastan tuota toista ihmistä.

Kirjoitin tämän tarkoituksella sukupuolineutraalisti.

Ero on pelastus. 23 v jälkeen ajateltuna. muistan kun vaimoni sanoi.Toivottavasti kuolet yhtä nuorena kuin Äitisikin. Meillä kolme vaipoissa ja uusiTalorakenteilla.(velaton).Nuorin kuoli onnettomuudessa. Minä ja lapset jatkamme elämää talossamme. HYVÄ NÄIN!

Minä olin 22v ja risat suhteessa. Tässä eräs tarina....kuinkahan monet kerrat olen sen kertonut missä milloinkin.... Liitto oli hyvä, mutta lopulta oli sisko/veli-asetelma, joka ei muuttunut miksikään vaikka yritin. Kai lopputulos oli sitten kaikille hyvä...mies ei pyytänyt jäämään sanallakaan. Kolmen kuukauden päästä hänellä oli uusi kuvioissa.Ystäviä olemme edelleen, autellaan toisiamme ja nyt jo aikuisen lapsenkin takia pidämme yhteyksiä. Alkuun pari vuotta näimme harvemmin. Mikään ei oikeastaan ole entiseen suhteeseen muuttunut (paitsi, että emme asu ja syö yhdessä ja että on eri rahat), sisko-veli -asetelmahan jo olikin, tulemme siis hyvin juttuun. Hänen uusikaan ei ole mustis. Minä olen edelleen yksin kuuden vuoden jälkeen, hän edelleen samassa suhteessa. Nyt sitten hän on keksinyt ruveta vonkaamaan, vaikka liiton aikaan ei kelvannut. :-/ Pitääkö tämä toimiva systeemi nyt lopettaa? Miksi miehet eivät lopulta osaa olla kavereita? Vai onko tämä liian outoa toimiakseen?

Omasta erostani noin kaksi vuotta ja väittäisin rakastavani exääni hieman jopa enemmän kuin liitomme aikana.
Rakastamisen laatu on muuttunut huomattavasti :)
Iso paikka on ja tulee olemaan aika exällä sydämessäni.