Miete

aika rankkaa, jos pitää jossakin roikkua sen pelossa, ettei vaan joutuisi olemaan yksin.

itse ainakin nautin siitä, että saan välillä olla yksin. Nautin kyllä ystävistäkin, mutta harvassa on luotettvat ja aidost, hyvät ystävät nykypäivänä.

Tuossa voi olla perää. Yksinjäämisen pelko saa pysyttelemään huonossakin suhteessa. Tiedän omasta kokemuksesta, tässähän kärvistelen, vaikka tekisi mieli lopettaa tämä kippurointi suhteessa, jolla ei ole mitään tulevaisuutta ja alkanut kyllästyttää.

toi niin totta, kattoo ympärille niin ei kun ihmettelee kuinka ihmiset kestää noissa hirveissä suhteissa vuodest toiseen,ihan sairasta !

Niin näyttää käyvän. Aina olen ollut 'yksin eläjä'. Lapsenakin.. tavallaan.
Viimeiset kahdekan vuotta olen ollut "yksin" ja niistä viisi vuotta kokenut todella yksinäisyyttä. Ei ole herkkua tämä. Nautin kyllä vapaudestani olla - mutta kun suku kokee asiakseen pitää 'huolta' asioistani. No, sen verran olen kova sanomaan, että jättävät hetkeksi kun olen kunnon raivarilla saanut taas kerran sanottua.
Mutta.. että joutuu elämään yksin.. ilman puolisoa. Se on kuulkaa rankkaa. Ei ketään jakamassa pyhiä, juhlaa, arkea, sairautta, iloa, kii*aa, illallisia, hyvää viiniä, ajatuksia, olemista, tekemistä, .. todella - teet kaiken yksin.
Niin, aloittaja - olen samaa mieltä:/
Mutta.. silloin kun on mieli korkealla - ei tätä voita mikään - ettei tarvitse huolehtia kenestäkään muusta kuin itsestä. Työssä saa huolehtia ja kotona ei tarvitse:)) On se niin, niin ihanaa sentään se:) Vaikka mielelläni huolehtisin jos omastani, lähimmäisestäni olisi kyse. Niin mielelläni!
Ei mene tasan aina.

Jotenkin se vaan menee niin, että pariskunnat perheineen tapaavat toisiaan, viettävät yhdessä uusiavuosia, juhannuksia, viikonloppuja, tekevät kesämökkivierailuja ja yhteisiä lomamatkoja. Eronneetkin kaveeraavat mieluiten toisten eronneiden kanssa. Suvut ovat kutistuneet, eivätkä sukulaiset aina ole niin samanmielistä porukkaa, että heidän kanssaan viihtyisi pitkiä aikoja.

Yksineläjää on kai aina oudoksuttu. Tällaisen kuvan saa, kun kuuntelee vanhojen ihmisten juttuja vanhoista piioista ja peräkammaripojista. Pariton ihminen on ennenkin nähty säälittävänä, joko vähä-älyisenä ressukkana tai kateellisena valittajana ja toisten onnen uhkatekijänä.

Nykyisin ei ole sopivaa osoittaa edes tunnistavansa naapuriaan ja työelämän tarjoama sosiaalinen piiri muistuttaa paremminkin taistelutannerta. Yhteisöllisyyttä ei ole helppo löytää, ellei ole tavattoman seurallinen harrasteihminen. Voin vain kuvitella, kuinka rankkaa tähän todellisuuteen on törmätä vaikkapa avioeron jälkeen.