minkä ikäisiä ovat nuorimmat perheeseen sijoitetut lapset? mitkä ovat biovanhemman puolelta mahdollisuudet antaa lapsi sijaisperheeseen vapaaehtoisesti (ilman huostaanottoa ja laiminlyöntiä)?
oikeastaan tämä ajatus tuli mieleeni vasta vähän aikaa sitten. kävin tänä vuonna läpi rankan kokemuksen (abortti), koska elämäntilanteeni ei ollut suotuisa lapsen kannalta. olen itse ottolapsi, enkä näe adoptiota vaihtoehtona abortille useimmissa tapauksissa (monesti tuon oman elämäntilanteen kuntoon saattaminen kun vie vain muutaman vuoden ja adoptio on niin lopullinen). itselleni koko loppu raskausaika olisi ollut mahdoton, mutta tulin ajatelleeksi niitä, joilla on mahdollisuus selvitä raskausajasta, mutta tarvitsevat jonkin aikaa elämänsä järjestämiseen lapsen syntymän jälkeen. onko siis hyvin pientä lasta mahdollista antaa sijaisperheeseen vapaaehtoisesti joksikin aikaa, kunnes saa oman elämänsä kuntoon ja asiat sille mallille, että selviää lapsen kanssa? joillakin on hyvin lyhyestä ajasta kiinni tuo järjestäminen ja sijaisperhe kuitenkin mahdollistaisi lapsen ja äidin yhteyden, eikä olisi kokonaisvaltaista luopumista. äitivoisi pitää lasta luonaan, silloin kun kykenee, mutta kun ei kykene, voisi tämän antaa sijaisperheen huomaan.
sijaisperheasiat eivät ole minulle täysin vieraita, koska ottosisareni kummeilla on ollut sijaislapsia lähes niin kauan, kuin muistan ja osan he ovat adoptoineetkin (heidän biolapsensa, joita on yhteensä kuusi, ovat jo aikuisia). lisäksi biologinen velipuoleni (nyt 11-vuotias) elää myös sijaisperheessä (biologinen äitimme sairastaa skitsofreniaa), mutta tätä "velipuolikastani" en ole koskaan tavannut.
tahtoisin siis tietää tästä mahdollisuudesta ja onko se ylipäätään vaihtoehto raskauden keskeytykselle missään tilanteessa? ajattelen esimerkiksi sitä, jos nyt tulisin raskaaksi ja pystyisin synnyttämään lapsen ja ehkä elämään tämän kanssa kuukauden, niin olisiko siinä vaiheessa mahdollista antaa lapsi sijaisperheeseen asumaan, jossa sitten tavata lasta tai hakea kotiin aina, kun on mahdollisuus? kuinka usein tuollainen olisi mahdollista? miten ko. tilanteessa toimia? ja jos elämäntilanne olisi esim. vuoden kuluttua kunnossa, niin voisin ottaa lapsen pysyvästi luokseni?
tuo nyt oli vain esimerkki. olen aina huolehtinut vastuullisesti ehkäisystä ja mainittakoon tässä se, että raskauteni (joka johti keskeytykseen) sai alkunsa hormonaalisen ehkäisyn petettyä, kun elin avoliitossa. erosimme ja raskaus selvisi vasta poismuuttoni jälkeen, kun olin tehnyt hyvin radikaalin ratkaisun asumiseni ja työni suhteen. itse keskeytyksen syyt ja yksityiskohdat elämäntilanteestani jätän nyt mainitsematta, koska ne eivät liity asiaan.
kiitos jos joku jaksoi lukea ja viitsii vielä vastatakin. olen todella kiinnostunut tietämään, nko tälainen mahdollisuus olemassa, vaikka se tuskin tulee koskaan itseäni koskemaan, niin siinä voisi olla apu jollekulle muulle (joku lapsi voisi saada mahdollisuuden syntyä ja saisi vielä hyvän elämän ja joku äiti välttyisi kaikkein rankimmilta/lopullisimmilta ratkaisuilta, eli keskeytykseltä ja adoptiolta).
oikeastaan tämä ajatus tuli mieleeni vasta vähän aikaa sitten. kävin tänä vuonna läpi rankan kokemuksen (abortti), koska elämäntilanteeni ei ollut suotuisa lapsen kannalta. olen itse ottolapsi, enkä näe adoptiota vaihtoehtona abortille useimmissa tapauksissa (monesti tuon oman elämäntilanteen kuntoon saattaminen kun vie vain muutaman vuoden ja adoptio on niin lopullinen). itselleni koko loppu raskausaika olisi ollut mahdoton, mutta tulin ajatelleeksi niitä, joilla on mahdollisuus selvitä raskausajasta, mutta tarvitsevat jonkin aikaa elämänsä järjestämiseen lapsen syntymän jälkeen. onko siis hyvin pientä lasta mahdollista antaa sijaisperheeseen vapaaehtoisesti joksikin aikaa, kunnes saa oman elämänsä kuntoon ja asiat sille mallille, että selviää lapsen kanssa? joillakin on hyvin lyhyestä ajasta kiinni tuo järjestäminen ja sijaisperhe kuitenkin mahdollistaisi lapsen ja äidin yhteyden, eikä olisi kokonaisvaltaista luopumista. äitivoisi pitää lasta luonaan, silloin kun kykenee, mutta kun ei kykene, voisi tämän antaa sijaisperheen huomaan.
sijaisperheasiat eivät ole minulle täysin vieraita, koska ottosisareni kummeilla on ollut sijaislapsia lähes niin kauan, kuin muistan ja osan he ovat adoptoineetkin (heidän biolapsensa, joita on yhteensä kuusi, ovat jo aikuisia). lisäksi biologinen velipuoleni (nyt 11-vuotias) elää myös sijaisperheessä (biologinen äitimme sairastaa skitsofreniaa), mutta tätä "velipuolikastani" en ole koskaan tavannut.
tahtoisin siis tietää tästä mahdollisuudesta ja onko se ylipäätään vaihtoehto raskauden keskeytykselle missään tilanteessa? ajattelen esimerkiksi sitä, jos nyt tulisin raskaaksi ja pystyisin synnyttämään lapsen ja ehkä elämään tämän kanssa kuukauden, niin olisiko siinä vaiheessa mahdollista antaa lapsi sijaisperheeseen asumaan, jossa sitten tavata lasta tai hakea kotiin aina, kun on mahdollisuus? kuinka usein tuollainen olisi mahdollista? miten ko. tilanteessa toimia? ja jos elämäntilanne olisi esim. vuoden kuluttua kunnossa, niin voisin ottaa lapsen pysyvästi luokseni?
tuo nyt oli vain esimerkki. olen aina huolehtinut vastuullisesti ehkäisystä ja mainittakoon tässä se, että raskauteni (joka johti keskeytykseen) sai alkunsa hormonaalisen ehkäisyn petettyä, kun elin avoliitossa. erosimme ja raskaus selvisi vasta poismuuttoni jälkeen, kun olin tehnyt hyvin radikaalin ratkaisun asumiseni ja työni suhteen. itse keskeytyksen syyt ja yksityiskohdat elämäntilanteestani jätän nyt mainitsematta, koska ne eivät liity asiaan.
kiitos jos joku jaksoi lukea ja viitsii vielä vastatakin. olen todella kiinnostunut tietämään, nko tälainen mahdollisuus olemassa, vaikka se tuskin tulee koskaan itseäni koskemaan, niin siinä voisi olla apu jollekulle muulle (joku lapsi voisi saada mahdollisuuden syntyä ja saisi vielä hyvän elämän ja joku äiti välttyisi kaikkein rankimmilta/lopullisimmilta ratkaisuilta, eli keskeytykseltä ja adoptiolta).
Vastaukset 16
Vanhimmat
jos vastaava tilanne tulee eteen omalta perhetyöntekijältään. on hän sitten pikkukunnan se ainoa tai suuren kaupunkin tietyn alueen oma sossu.
käsittääkseni tallaisessa tilanteessa vastasyntynyt menisi joko vastaanottokodon vauvalaan tai sitten lyhytaikaisena sijoituksena suoraan lyhythoitoa tekevään perheeseen.
kyse olisi automaattisesti lyhytaikaisesta sijoitukesta, koska bioäidin ongelmat ovat muusta kuin päihteistä tai mielenterveysongelmista johtuvia kyvyttömyyttä hoitaa lastaan. ja sossun kanssa tehtäisiin jo ennen synnytystä sijoituksen purku suunnitelma eli suunnitelma aikataulusta normaaliin elämään.
mutta parhaimman vastauksen antaisi oma sossu tai edes tämä täällä palstalaa kirjoittaja. hänellä on vankin tieto pykälistä...
Vastaan vain siihen mikä on mahdollista edes teoriassa, muuhun asiaan en tuossa ota kantaa koska ovat tunne- ja henkilökysymyksiä.
Pienen lapsen (alle 12v) voi sijoittaa avohuollon
tukitoimenpiteenä maksimissaan puoleksi vuodeksi, sen jälkeen on tehtävä huostaanotto. Huostaanottoa ei ole mahdollista tehdä määräaikaisena, vaan huostaanotto on voimassa siihen asti kunnes lapsi täyttää 18v ellei huostaanottoa erikseen pureta.
Useimmat huostaanotot ovat vapaaehtoisia, tahdonvastaisia tehdään aika vähän. Huostaanotetuille taataan aina yhteydenpito vanhempiin ja muihin läheisiin!! Lasten kannalta tapaamisten tulisi olla säännöllisiä jotta tietty rytmi säilyy. Totta kai ylimääräisiä tapaamisia voi olla, mutta mieluiten ei niin että "koska tahansa" tietämättä varmasti koska seuraava tapaaminen on.
Huostaanoton syiden poistuessa se on purettava. Käytännössä se tapahtuu niin että lasten kotilomia pidennetään vähän kerrallaan, äkkinäisiä muutoksia ei tehdä sillä se ei ole lapsille hyväksi. Lasten kotiutuessa huostaanotto pidetään voimassa vielä vuodenkin verran, jolla varmistetaan että kaikki varmasti sujuu hyvin. Sitten tehdään kuuleminen purkamisesta, aivan samalla tavalla kuin huostaanotosta, ja virkamiespäätöksellä huostaanotto puretaan.
Nuorimmat sijaisperheeseen sijoitetut lapset on viety suoraan laitokselta. Yleensä perheisiin sijoitetaan nimenomaan pieniä lapsia.
En tiedä oliko tästä mitään apua. Mikäli asia tulee sinulle uudestaan ajankohtaiseksi, ota yhteyttä oman kuntasi lastensuojelun sosiaalityöntekijään ja kysy miten asuinkunnassasi toimitaan!
Nykyisin yhä suurempi osa huostaanotoista tehdään vastentahtoisesti-siitä hallinto-oikeuksien ruuhkat.
Sijaisperheessä ykkösasia on sikäläisen elämän sujuminen. Viis veisataan lapsen yhteydenpidosta läheisiin. Odotetaan, että läheiset kävisivät sijaisperheessä satojen kilometrien päästä. Lapsi ei pääse esim läheistensä kesämökille, koska se saattaisi muuttaa sijaisperheen antamaa kuvaa sukulaisista.
Huostaanoton purkua voi hakea lautakunnan kautta hallinto-oikeudesta ja sieltä edelleen korkeimmasta oikeudesta.
Lapsen sijoitus on erinomainen tapa vieroittaa hänet kaikista läheisistään, jolloin lapsesta tulee täysin juureton. Sijoitettujen lasten itsemurhien määrä on jopa 2,5-kertainen 18-21 vuotiailla muihin nuoriin verrattuna. Hoitajat eivät ole nuorten omaisia eikä heistä koskaan niitä tule.
ja juuri ylläolevan tekstin mukaisesti meidän lapsemme ovat: lähdössä suvulleen 17-23.7 mökille, äidilleen 21-22.7, sukujuhliin vaarinsa kanssa 31.7-1.8 ja mummolleen 3.8-9.8 mökille.
päällekkäisyyksiä ihmetteleville: kyseessä on kaksi lasta.
ei siis saa tavata sukuaan? ei pääse mökille?
on siis liikaa vaatia äitiä, jonka matkat sossu maksaa, matkustamaan lapsensa luo?
omaiseksi en pyri, mutta en myöskään hyväksy yksipuolista syyllistämistä!!
Meillä ei päässyt häihin, kummitätien syntymäpäiville, mökeille, tapaamisiin. Piti antaa rauha sijaisperheelle, josta onneksi pian tuli entinen.
Syynä ei voi olla päihteet tai mielenterveysongelmat, koska niitä ei ole. Lisäksi monet läheisistä ovat kasvatusalan ammattilaisia. Kaikki tosin eri mieltä sossun kanssa asiassamme.
Minun ymmärrykseen ei mene se, miten sijaisperhe voi estää lasta tapaamasta biosukua. Huoltosuunnitelma on virallinen asiapaperi, joka tehdään yhdessä sossun, biovanhempien ja sijaisperheen kanssa. Siinä sovitaan tapaamiset hyvinkin tarkasti. Ainakin meillä on toisen lapsen kohdalla huoltosuunnitelmassa tarkat päivämäärät, jolloin lapsi tapaa vanhempiaan ja muuta sukua. Perhejuhlista olemme sopineet aina ilman sossua ja jokaiseen juhlaan ovat lapset päässeet. Sijaisperhe ei voi olla noudattamatta huoltosuunnitelmaa ja jos ei noudata, niin sossu määrää kyllä heidät noudattamaan. Sos.työntekijähän tapaamisista viime kädessä päättää, jos vanhemmat ja sijaisperhe eivät pääse yksimielisyyteen tapaamisista.
Huoltosuunnitelma ja ennalta sovitut tapaamiset "takaavat" myös sijaisperheen elämän sujumisen. Sijaisperheessä saatetaan elää hyvinkin "minuuttiaikataululla" johtuen lasten kuntouksesta, terapioista yms. Kun tapaamiset on ennalta sovittu, niin ne on helppo rytmittää perheen elämään.
Meillä läheiset ovat käyneet lapsia tapaamassa satojen kilometrien päässä silloin kun lapset olivat pieniä vauvoja. Aikuisten ihmisten on helpompi matkustaa pitkä matka kuin pienen lapsen. Lasten kasvaessa tapaamiset on muutettu vanhempien luokse.
Niin ihmeellistäpä hyvinkin. Ajat ovat muuttuneet, mutta näitä tapahtumia ei enää voi muuttaa. Uutta lapsuutta ei valitettavasti lapselle saa, uuden sijoituspaikan kyllä.
Sossuille on vain todella vaikea myöntää, että koko sijoitus on ollut täysi fiasko. Tällä hetkellä lapsi on käytännössä lomilla täysin vapaasti.
Entä jos biologiset vanhemmat ja sijaisvanhemmat eivät koskaan tavanneet toisiaan?
Entä jos huoltosuunnitelma kokoukseen ei kutsuttu biologisia vanhempia?
Entä jos huoltosuunnitelmaa ei tehtykään kuuteen vuoteen?
Entä jos lapsi pidettiinkin sijoitettuna huostaanotettuna ilman syytä lähes 10-vuoden ajan?
Entä jos lapsi yritettiin pitää erossa biologisista vanhemmistaan täysin ja saada hänet uskomaan sepitettyjä tarinoita biokodin ajalta?
Tänä päivänä lapsen ja biovanhempien tapaamiset pidetään niin tärkeänä, että niitä on oltava siinäkin tapauksessa, että psykologi suosittelee tapaamisten harventamista. Mieluummin lisätään lapsen käyntejä psykologin luona ja muita terapioita kuin harvennetaan tapaamisia. Sijaisperhe on hyvin voimaton siinä tilanteessa, kun äiti vaatii tiheitä tapaamisia vaikka kaikki näkevät sen olevan lapsen edun vastaista. Tapaamisia ei voi millään tavalla estää. Lasta on rohkaistava ja tuettava kaikin mahdollisin keinoin näihin tilanteisiin.
Nyt puhut täyttä paskaa. Tuo ei pidä alkuunkaan paikkaansa.
pitää tärkeinä jos ne käytännössä toimivat kuten on suunniteltu.
Mutta kun äiti ei tule kokoukseen kun suunnitellaan tapaamisia (vaikka sossu on hakemassa oventakana ja vaikka kuinka kolkuttaa niin ei ketään aukaisemassa ovea)ja puhutaan muista tärkeistä asioista.
Äiti ei ole kotona kun lapsen pitäisi mennä äidin luo, matkaa sinne on 250 km reilusti.
Kun lapsi on onnistunut pääsemään äidin luo niin jälleen pettymys elämän taakaksi sieltä on tullut mukaan.
Valvotut tapaamiset on ollut ja nekin epäonnistuneet.
Äidin tahto ja vaatimus tavata lastaan joka kolmas viikko. (ehkä hän meinasi joka kolmas kuukausi) Tapaamisia ei todella ole onnistuttu saamaan toimiviksi kaikista yrityksistä huolimatta.
Meillä nykyään tukiperhe jossa lapsi saa viettää kerran kuukaudessa kuin irtautua elämän arjesta ja nähdä että elämä on muuallakin sääntöihin, vaatimuksiin ja rajoituksiin nojaavaa arkea.
Meille sijais vanhemmille tuo pyhänaika on varma vapaa aika joka sovittu kuukausia eteenpäin ja ei
kenellekkään ole tullut pettymyksiä.
Lapsi on iloinen ja odottaa niitä pyhänaikoja kun saa mennä "kyläilemään" aivan yksin.
Nyt ei ole suunniteltu ollenkaan äidin tapaamisia joten lapsi ei ole oireillut ollenkaan sen jälkeen kun sai kuulla että äidin luo ei voi nyt mennä pitkiin aikoihin. Kerromme lapselle että siellä äidin lähellä on muut aikuiset jotka ottavat äidistä huolen. Emme me ja lapsi voi sitä huolta kantaa olemmehan niin kaukana ja täysin voimattomia.
Äiti soittaa kun ehtii vaikka sovittu on että kaksi kertaa viikossa pitää soittaa että lapsi saa kuulla äidin äänen että hengissä vielä on.
Kun äidistä ei kuulu mitään niin lapsi ajattelee sitä pahinta että ilmoittavatkohan sitten hänelle jos äiti on kuollut. (Humalassa ei saa soittaa)
Sen nyt tiedämme että kesä ja alkoholistit nehän ovat kuin eivät omistaisi kelloa sen kummemmin kuin almanakkaakaan.
Kyllä vaan estyy tapaamiset jos ei muut niin asianomainen itse eli lapsen äiti.
Enmmekä kyllä kannusta tapaamisia lapselle, miksi tekisimme sen?
Lapsella on oikeus rakastaa omaa äitiään siitä huolimatta vaikka ei voi tavatakkaan äitiään kovin usein.
Meillä kyllä psykologi ja terapeutti ehdottivat jo ajat sitten lapsen äidin tapaamis rajoittamista, viite ehkä kaksi kertaa vuodessa. Emmekä tunne olevamme voimattomia siinä tilanteessa kun vaikutamme rajoituksen vaatimukseen. Perustelut ovat niin kestäviä ja pätee kaiken syynäyksen.
Emme halua olla mukana lapsen pahoinpitelyssä jota se mielestäni on jos siitä lapsi voi niin huonosti että oireilee viikkokaupalla. Onhan se täysin väärin lasta kohtaan.
Ensin otetaan huostaan ja sitten väen väkisin viedään siihen helvettiin takaisin vaikkakin vaan hetkeksi mutta se hetki voi olla lapselle kuin ikuisuus katkeruutta vihaa, niin ketä kohtaan?
Olen joskus aikaisemmin kokouksessa selvästi sanonut äidille mitä mieltä olemme asiasta kun tapaamiset eivät onnistu. "Sossut" ovat aivan samaa mieltä koska ovathan hekin voimattomia järjestämään tapaamis tilanteita ja kaikki resurssit mitkä ovat käyttäneet tilanteiden onnistumiseen on sitten tyssänneet, äiti ei ole tavoitettavissa tai ei siinä kunnossa että voisi ottaa lapsen huostaansa edes hetkeksi.
Me olemme perhe joka on antanut kodin hänen lapselleen ja me haluamme että lapsen kodissa on turvallista, rauhallista ja ilman mitään kiristyksiä, paineita tapaamisista.
Ongelmia on niin vakavia että en niihin tässä sen enempää kajoa.
Anteeksi tekstin pituus.
Asia on meidän perheessä ollut ajankohtainen jo pari vuotta. Koko ajan on lapsen terapiaa jouduttu lisämään, koska tapaamisista aiheutuneet pelot ja itsemurhapuheet ovat lapsen arkipäivää. Eli hän puhuu itsemurhastaan joka päivä, tapaamisiin viedessä suunnittelee kaikenlaista joiden avulla tapaamiseen ei tarvitisisi mennä. Psykologin luona lapsi on käynyt nyt säännöllisesti ja hän suositteli sossulle, että tapaamisia vähän harvennettaisiin. Mutta äiti haluaa tapaamisia ja kun lapsen henki ei ole vaarassa, niin tapaamisia ei sossun mielestä voi harventaa eikä järjestää valvottuina.
Viemme lapsen nyt joka kolmas viikko tapaamiseen. Hän ei ehdi "toipua" edellisestä tapaamisesta kun rupeaa pelkäämään seuraavaa. Tapaamisten välissä käymme kerran psykologin luona, mutta ei ne käynnit juuri auta. Lapsella itsellään on hyvin selkeät suunnitelmat joiden mukaan hän haluaisi tapaamiset järjestää. Mutta ikää ei ole vielä 12 vuotta ja häntä ei lainkaan kuunnella. Minä en halua estää tapaamisia ja sossun kehoituksesta kannustan nyt lasta näihin tapaamisiin mutta vaikealta tuntuu katsella lapsen pelkoa. Äiti ei voi mitään omalle sairaudelleen ja sairaudesta johtuviin puheisiinsa. Mutta lapseen ne vaikuttavat voimakkaasti.
tapaamiseen on lapsi vietävä. ei vaikuta vaikka täällä sijaiskodissa sitten kätketään autonavaimia, silmälaseja, vaatteita ja muuta tavaraa, jotta ei päästäisi lähtöön.tavattava on.
ei auta vaikka lapsi oirehtisi tuhrimalla ja silpomalla vaatteitaan ja itseään tapaamisten jälkeen. tavattava on.
se on vanhemman oikeus. jos nyt tulee paikalle, tai ei ole poistunut tapaamispaikaksi sovitusta hoitolaitoksesta. tai ole liian humalassa tullakseen tai jos ei ole mukavampaa tekemistä.
lapsen velvollisuus on tavata vanhempiaan, sukuaan. kun vanhemmille ja suvulle sopii. ja jos ei sovi, niin mitä välii? kerrankos sitä turhaan mennään ja petytään. kun taas vanhempi muistaa lapsen olemassaolon niin TAVATTAVA ON.
Meillä lapsen pahat oireet loppuivat, kun päästiin eroon sijaisperheestä ja lapsi saa vapaasti olla kotona.
Ero sijaisperheaikaan on huikea - lapsen eduksi.
että kohdallasi lapsen asiat onvat järjestyneet noinkin hyvin.
Emmehän täällä kerro asiasta verrataksemme lapsikohtaloita toisiinsa.
Ei samat päätökset ja muutokset voi onnistu monenkaan lapsen kohdalla, mutta voi avartaa ajatusmaailmaa näkemään asioita ehkä eri näkövinkkelistä.
Onkohan joku ymmärtänyt hiukan väärin että vanhempien oikeus olisi ensiarvoisen tärkeä ja ei välitetä lapsen oikeuksista elää tasapainoista turvallista elämää sijaiskodissa. Lapsen edun valvonta, turva ja hyvinvointi on ensisijalla kun punnitaan lapsen esim. vanhempien tapaamisia ym.
Eikä ole kysymys mistään lapsen vieroituksesta omista vanhemmistaan. On kysymys lapsen terveydestä, sekä henkisistä paineista jotka niin usein johtuvat siitä turvattomuudesta jonka lapsi kokee tapaamiskäynneillään.
Näinhän ei ole silloin kun lapsen vanhemmat ovat asiallisen vastuuntuntoisia ja huolehtivat lapsestaan hyvin niinä hetkinä kun lapsi on heidän huostassaan.
Silti on olemassa vakavat syyt miksi lapsi on otettu huostaan.
Miksi niin moni sijaisvanhempi allekirjoittaa sellaisen huoltosuunnitelman jonka tietää kokemuksesta jo etukäteen olevan lapselle hyvin rankkaa, usein henkistä kidutusta. Näin olen tulkannut joidenkin kirjoittamien tapaamisista johtuvien oireilujen vakavuuden sisällön.
Kuinka moni lapsi joka syystä tai toisesta on huostaan otettu käy sukuloimassa esim. äitinsä/isänsä kanssa silloin kun asui tai on äidin/isän luona tapaamis käynnillä?
Sukulaiset saavat ottaa lapsen vierailulle silloin kun heille sopii,kuinka moni sukulainen sen tekee?
Miksi sijaisvanhempien pitäisi hoitaa myös nämä suhteet jotka mielestäni luonnostaan kuuluvat lähisukulaisille.
Älä siitä huolimatta kaada teidän perheen sotkuja näiden smuiden sijaisvanhempien päälle.
Teillä on tasan tarkkaan ollut omat syynne lapsenne sijoittamiseen. Niistä sinä et vain kerro, vaan kuukaudesta toiseen jauhat skeidaa sijaisvanhemmuudesta.
Todennäköisesti lapsesi sijoittaminen on ollut sinulle erittäin traumaattinen kokemus. Sitähän se usein biovanhemmalle on, oli syy lapsen sijoittamiseen pieni tai iso. Ns. iso syy on helpompi hyväksyä kuin ns. pienempi syy. Mutta ulkopuolisen silmissä ns. pieni syy sijoittamiseen onkin iso jne...
Katsot asiaa hyvin itsekkäästi omasta vinkkelistäsi ja korostat, kuinka hyvin lapsesi pärjää NYT ilman sijais perhettä. Hyvä, hieno homma asiat on teillä bnyt kunnossa.
Miksi silti edelleen täällä morkkaat ja purat pahaa oloasi?
Sanot mitä sanot, kirjoitat mitä kirjoitat...
Tällä hetkelläkin elää lapsia bioperheissä, joissa heitä laiminlyödään täysin. Se voi olla henkistä, fyysistä, sosiaalista tms...tämä on vain arkipäivää nykyään. Aikuiset ovat aina vain itsekkäämpiä ja moniongelmaisempia.
Ja lapset kärsivät.
Onneksi on sijaisvanhempia, jotka jaksavat paikata näiden lasten "haavoja" ja antaa rakkautta heille.