Kuinka salata yksinäisyys?

no jos sulla kerran on ex-kotikaupunki niin eikös se olis ihan hyvä selitys sille että uudella asuinpaikkakunnalla niitä kavereita ei sitten niin ole. itsellä kans uudella paikkakunnalla vähän kavereita, mut jokaisen järkevän pitäisi se tietää ettei niitä 25v ikäsillä enää sormia napsauttamalla siunnaanu

Kaikesta pääsee etiäpäin jos on vaan tarpeeks hyvä valehtelija. Se on taas toinen kysymys haluatko jatkuvasti peittää valheet valheilla.

Onhan sinulla kuitenkin kolmekin vanhaa ystävää? Ihan ns. normaali määrä.

Mutta voisit vaikka sanoa, että olet etääntynyt vanhoista kavereista kotikaupungissa, ettei ole enää yhteistä tai että kaikki ovat hajaantuneet eri suuntiin opiskelemaan. Jos siis täytyy valehdella (ei minusta).

"3 hyvää ystävää ja siihen sitten muutama kaveri päälle." Tämä masensi. Mulla on just ja just 2 kaveria ja yritän olla tyytyväinen tähän, mutta silti tunnen oloni melkein aina yksinäiseksi.

"Onhan sinulla kuitenkin kolmekin vanhaa ystävää? Ihan ns. normaali määrä."

No olen toki kiitollinen edes näistä, mutta ei se kyllä normaalilta tunnu. Yliopistolla kaikki aina kertovat tarinoita rikkaasta sosiaalisesta elämästään ja viikonloppukiireistään. Ja ehkä lapsellista, mutta kyllä jo monien muiden Facebook-profiilit luovat sellaisen tunteen ettei ole normaalia jos jollakin on vain 3 hyvää ystävää. Siksi sitä onkin itse häpeissään omista taustoistaan.

Hohhoijaa. Mitä väliä jos sä olet tyytyväinen tilanteeseen. Ihmissuhteet kehittyy luonnostaan. Mä olen kai tosta näkökulmasta aika luuseri kun pidän aika harvoin yhteyttä kavereihin, lähinnä viikonloppusin enkä käy naamakirjassa koskaan, profiilikin on ihan yhden vanhan deitin takia jäänyt sinne. Tosi ystävät ja tyytyväisyys omaan elämään mitataan ihan muilla mittareilla kuin mitä muut susta ajattelee. Kumpi on pahempi, että paljastat sukuelimesi steissillä vai että jäät kiinni hyvän ystävän salaisuuden paljastamisesta? Mulle toi jälkimmäinen.

"Hohhoijaa. Mitä väliä jos sä olet tyytyväinen tilanteeseen."

Siis tilanne on se, että tiedän kyllä itse miksi asiat menneisyydessä ovat menneet niin kuin menneet. Olen sinut koulukiusaustaustani kanssa ja niin pois päin, mutta menneisyyden vuotaminen uusien tuttavuuksien tietoon on se juttu mikä ahdistaa. Pelkään jotenkin sitä että ihmiset alkavat suhtautua minuun oudosti jos saavat tietää kuinka köyhää muu sosiaalinen elämäni on. Pelkään tätä etenkin menestyneiden ja suosittujen naisten kohdalla joihin olen tutustunut yliopistolla. He ovat olleet minua kohtaan tosi kivoja, mutta ahdistaa että mitä he mahtaisivat ajatella minusta jos tietäisivät millaista muu elämäni oikeasti on.

Haluaisin vain salata vähäisen kaverimääräni, koska en halua epäsosiaalisen ongelmatapauksen leimaa. Tuntuu vain vaikealta piilotella tätä asiaa.

Jos olet nykyään fiksu ja filmaattinen xD, niin tuskin kukaan osaa edes olettaa, että sulla on tuollainen luuranko kaapissa. Sitä facebookiahan ei ole pakko käyttää.

Asut vielä uudella paikkakunnalla, niin miten tuossa nyt voisi käry käydä? Ite vainoilen semisti saman asian tiimoilta, mutta opiskelen sentään omalla kotipaikkakunnalla ja kuitenkin tähän asti on kulissit pysyneet pystyssä. Hehe.

"Jos olet nykyään fiksu ja filmaattinen xD, niin tuskin kukaan osaa edes olettaa, että sulla on tuollainen luuranko kaapissa."

Onhan se niinkin. Onkin outoa olla tilanteessa jossa sinun luullaan eläneen normaalia elämää, mutta takana on vaikka minkälaista vastoinkäymistä. Omalla tavallaan huvittaa sekin, että uudet kaverini ovat olettaneet minulla olevan takana useampia ihmis- ja seksisuhteita, vaikka oikeasti olen tapaillut elämäni aikana tasan yhtä tyttöä. En ole viitsinyt tuotakaan tunnustaa, koska sitä vaan haluaa olla niin kuin muutkin eikä olla outo.

Esimerkkini on siinä mielessä lohdullinen että yksinäinenkin voi saada uudessa asuinpaikassa onnistumisia, mutta tuo menneisyys on vain jotakin minkä kanssa on hankala elää näin sosiaalisen median aikakautena, kun oma "timelineni" ennen tätä vuotta on ollut varsin tapahtumaköyhä.

facebookissa on toiminto, jolla saa kaverit piiloon niin, ettei muut nää niitä.

mitäs jos vaan rohkeasti ja rehellisesti olet se mikä olet. Järkeäkö tehdä mitään syvempiä ystävyyssuhteita niiden ihmisten kanssa jotka ei hyväksy erilaisuutta sen suhteen ettei kavereita ole aikasemmin ollut niin paljoa. Jos sä meinaat nauttia elämästäsi ja saada aikaan hyviä ihmissuhteita, on parasta jättää menneisyys taakse ja vatvominen siitä satunko nyt olemaan hiukkasen erilainen kun toiset ja hyväksytäänköhän sitä. Tottakai kaikki asiat menneisyydestä kannattaa selvittää ja käydä läpi mutta sitten on hyvä alkaa keskittymään tähän hetkeen ja tulevaisuuteen. Muuten tuut koko loppuelämäsi pyörimään samojen asioiden ympärillä.

Oon itse oppinut sen kantapään kautta. Ihmisillä ei ollut hyvä olla mun kanssa kun pääni sisällä murehdin aina omia vikojani ja virheitäni enkä antanut itselleni mahdollisuutta muutokseen tai ollut ylpeä itsestäni.

Hei vaan! Mulla oli samanlaista ongelmaa yli vuosi sitten kun aloitin ammattikorkeassa. Kaikilla muilla tuntui olevan facessa (ja IRL) yli sata kaveria/satoja kavereita ja mulla ei. Yksi hyvä ystävänikin kysyi, miten mulla voi olla niin vähän face-kavereita. No hei haloo, mää suunnilleen pelkäsin ihmisiä aikaisemmin...
Olin kuitenkin muuttunut ihmisenä avoimemmaksi ja tuntenut itseni aina puheliaaksi, hiljaisen tyypin rooli vain oli aikaisemmin helppo ja jäänyt päälle. Amkissa sitten osasin olla enemmän itseni ja sain monta uutta kaveria. Se auttoi edes vähän, että sain lisättyä laumoittain näitä uusia puolituttuja henkiseen ja konkreettiseen listaani. Saman elämäntilanteen pohjalta muihin oli helppo tutustua.
Stressasin silti samalla tavalla kuin aloittaja. Kuinka tyhmältä se nyt tuntuukaan.

Mietin tapoja, joilla saisin lisää kavereita ja voitettua aikaa, jonka olin tuhlannut yksin möllöttämiseen. Verkostoja alkoi tulla pikkuhiljaa lisää.
Tein asioita, joita olin halunut tehdä jo pidemmän aikaa. Aloin harrastaa rakastamiani asioita ja aloin mielenkiinnosta kansainvälisyystuutoriksi. Kappas vain, sitten mulla olikin ihan sikana uusia tuttuja/kavereita.

Sinun kannattaa nyt ainakin vaalia välejä niihin parhaisiin ystäviisi, koska he ovat kullan arvoisia tietäessään sinut pidemmältä ajalta.
Koulussa taas tutustu ihan kaikkiin kivoihin ihmisiin ja aloita itse keskustelua, kaikki ei välttämättä tajua tulla sun luo.
Ne uudet tuttavat kyllä ymmärtää sua. Ei sun tarvii selitellä itseäsi. Ja jos ei ymmärrä, niin ne ei oo sua varten. Porukka on aikuisempaa kuin ennen eikä niitä kiinnosta sun kaverimäärät vaan se, että sulla on elämää. Tärkeintä on että itse olet tyytyväinen elämääsi.

"Olin kuitenkin muuttunut ihmisenä avoimemmaksi ja tuntenut itseni aina puheliaaksi, hiljaisen tyypin rooli vain oli aikaisemmin helppo ja jäänyt päälle."

Niinpä, vähän sama kehitys itsellänikin. Kuten jo sanoinkin niin nämä uudet kaverini olisivat kyllä ihmeissään jos saisivat tietää kuinka yksinäinen olen ollut. Yksinäisiin kun helposti yhdistetään negatiivisia piirteitä kuten liiallinen ujous, antisosiaalisuus tai outous. Silti monesti yksinäiseksi jääminen ei vaadi että henkilö olisi mitenkään poikkeava - omalla kohdallani siihen riitti vain että olin väärissä piireissä pienellä paikkakunnalla.

Ja uskon kyllä että uudet kaverini pitäisivät minusta kaikesta huolimatta, mutta joka tapauksessa oman yksinäisyyden myöntäminen vain tuntuu niin kamalan nololta ja kyllä ne kärsimykset taisivat jättää elinikäiset jäljet vaikka nyt meneekin lujaa.

minusta on omituista että sinun pitäisi yrittää salata moista asiaa. ketä kiinnostaa? :) ei minua ainakaan kiinnosta kenenkään uuden tai edes vanhan kaveri sosiaalinen "status", ovatko he koulukiusattuja vai ei jne... liikun, puhun ja teen asioita kenen tahansa ihmisen kanssa jos vain hänestä kaveriksi on.. ja mitä sitä turhaan huolehtimaan vähäisestä facebook kaverimäärästä tai niistä kommenteista... en itse ainakaan koe olevani millään tavalla parempi tjms vaikka omaan kohtalaisen määrän (300 ~) fb kavereita, mutta käytänkin ko. sivustoa ainostaan chattailyyn.. sitäpaitsi, näytätpähän ainakin joltain jolla on elämä kun et et kokoajan roiku siellä kommentoimassa muiden ah-niin-kiinnostavia-aktiviteetteja (tyyliin: kynsi halkes, apua!) :)

Facebookissa avattu sellainen sivu kuin Ystävät. Menkääpäs sinne kaikki ystävää etsivät ja yksinäiset.

älä välitä kuinka paljon sinulla on kavereita, sillä eiköhän nuo facebook frenditkin lässytä keskenään suurimmaksi osaksi täysin merkityksetöntä skeidaa....tietyt´nimeltä mainitsemattomat kulttuurit kyllä oikeasti tappavat sosiaalisuutta ja jos katsot ympärillesi niin suurin osa ihmisistä ,joilla niitä ystäviä on näennäisesti paljon, vaikuttavat vain esittävän onnellista.Jos tyydyt vähään,etkä halua ajatella turhia ja pidät siitä mistä muutkin niin saatat luulla itseäsi onnelliseksi!Eikä ihmisille kannata mitään ruveta tunnustamaan vaan on parempi vetää sillä omalla tyylillää ja yrittää pikkuhiljaa tsekkailla löytyisikö niitä oikeasti luottamuksen arvoisia ihmisiä jostain!!Omaan kuoreensa käpertyminen ei kylläkään ole kovin viisasta vaan väliilä on vain pakko toimia......jonkun profiilin kommentithan ovat kuin julkisen vessan oveen raapustelua, joten älä välitä..................

Jos on 500 facebook kaveria niin kannattaa piilottaa kaverilista kaikilta ulkopuolisilta, siis että vain kaverit näkevät listan. Näin lähettämällä uusia kaveripyyntöjä tulee automaattisesti torjutuksi sellaisten puolituttujen keskuudessa jotka katsovat vain kaverilistan pituutta eikä sellaisia ihmisiä ole järkeä kaveriksi ottaakaan jotka ovat näin hölmöjä. Eli tietynlaista karsintaa saa jo siinä vaiheessa.

Kieltämättä esimerkiksi Facebook on todella paha keksintö juuri tuossa suhteessa. Muutenhan kukaan ei asiasta varmaan edes kyselisi, mutta Facebook tarjoaa tuon tiedon. Siksi varmaan ihmiset monesti ihmettelevät, kun sanot ettet ole Facebookissa (tuota on minulta ainakin kysytty aika usein).

Olen pohtinut vähän tätä samaa kysymystä. Olen saanut parannettua itsetuntoani ja tähtään siihen, että kesällä uskallan mennä juttelemaan naisille. Pelkään kuitenkin, että jos löytäisin jotain vakavampaa, niin nainen lähtisi kävelemään huomattuaan ettei minulla ole yhtään kaveria. Nettitreffeilläkin meinasin vastata innokkaasti yhden naisen viestiin, kunnes huomasin että kohdassa "Asiat, joista en innostu" oli mainittu "Yksinäiset".

Jotenkin nämä ihmisit (suurin osa ihmisistä), jotka ovat elenäneet "normaalia" elämää (eli esim. ei mitään poikkeuksellista ulkonäössä, ei sosiaalisia ongelmia kuten ujoutta) olettavat, että jokaisella pitäisi olla satoja kavereita. Niinhän se varmaan onkin, jos on saanut nauttia "normaalista" nuoruudesta. Sen sijaan meidän muiden on yleensä voitettava ongelmat, joita emme ole pyytäneet itsellemme.

Kannattaisiko sinun hakeutua terapiaan nettiaddiktiosta ja lopettaa Facebookit ja muut, jotta pääsisit luulosta, että netissä päteminen muka sama asia kuin ystävät ja ystävyys?

En ymmärrä... Jos muka oikeesti olet yliopistossa opiskelemassa ( taitaa olla vain tarinaa?) ja muka täysi-ikäinenkin ihan ( tekstisi perusteellä älysi on 15- vuotiaan tasolla), niin yliopisto- opiskelijat tyypillisesti kyllä ovat sosiaalista sakkia.

Koulukiusatuksikin joutuminen on tottakai varmasti todella kipeä asia kaikille sitä joskus oikeasti kokeneille, mutta "yliopistoissa" sellaisen kokemuspohjan vuoksi tuskin kukaan kiusatuksi joutuu ja ainakaan toivottavasti ei. Tyhmät ihmiset on varmaan enemmänkin niitä, joilla on joku profiili jossakin tällasessa Suomi24:ssa ja jotka aukoo päätä näillä foorumeilla tai muilla keskustelemiseen tarkoitetulla palstoilla "yhteisöisömielisesti", luullen että tää foorumi on joku muka "kaveripiiri", eikä ainoastaan yksi nimetön tekstintuottamismahdollisuus globaalissa netissä.

En sanoisi muuten, mutta mä aikoinaan ihan järkytyin, kun itsekin yhdessä nimettömässä keskustelupalstaviestissäni tällä foorumilla kerroin joskus olleeni "koulukiusattu" ja siihen sitten sainkin yllättäen pilkkaa siitä kommentista, kun olin ja olen sosiaalisesti tottunut ainoastaan siihen ,että ihan normaali kommentti ja odotin normaalia empatiaa ja takertumatonta small- talkia, mutta en sitten tiedä mitä tarkoitetaan "koulukiusatuilla", koska en mä koskaan sillä tavalla itse koulukiusattu ole ollut, etten olisi osannut sanoa v*un ilkeästi tarvittaessa takaisin, jos joku on sanonut mulle ja oman muistumani mukaan mä olin pellekoulussa( peruskoulu) kiusattu muistaakseni vain lähinnä siten, etttä kaikenmaailman itkuiitat suolti mulle pilkkakommentteja luokassa, kun joku oikeasi pimpelipompeli koulukiusaajatyyppinen kouluhäirikkökakararasittava haukkui niitä ja kun ne ei uskaltaneet niitä häiriköitä haukkua, niin minä sitten varmaan olin "sopivan neutraali kohde" pilkkaan, koska aina ystävällinen ja hyvät käytöstavat omaava. Lisäksi mua muistaakseni haukuttiin anoreksiasta. Ja lisäksi siitä, että mun yksi sukulainen oli poliitikko. Mutta ei mulla mitään traumoja siitä ole jäänyt... Pääsihän niistä kilahtaineista eroon, kun tyhmät meni omiin sakkeihinsa.

Kuule parempi jokaisella on kymmenen- kaksikymmentä todellista ystävää, kuin laaja kaveripiiri tuttavia, sanoisin.

"En ymmärrä... Jos muka oikeesti olet yliopistossa opiskelemassa ( taitaa olla vain tarinaa?) ja muka täysi-ikäinenkin ihan ( tekstisi perusteellä älysi on 15- vuotiaan tasolla), niin yliopisto- opiskelijat tyypillisesti kyllä ovat sosiaalista sakkia."

HUOH. Olenko sanonut että yliopisto-opiskelijoissa olisi jotain vikaa? He ovat olleet sosiaalisia ja mukavia, ja olen päässyt piireihin mukaan.

Kyse oli vain siitä että oma tausta nolottaa kun tuntuu siltä ettei yliopistokavereillani tälläisiä luurankoja kaapissa ole. Kuten jo sanoinkin, en usko että ihmiset alkaisivat torjua minua yksinäisyyteni vuoksi, mutta silti unelmoin vain siitä ettei kukaan saisi tietää menneisyydestäni juuri mitään. Puhdas pöytä, fresh start ja niin edelleen.

eroa facebookista. niin minäkin tein.

Tästä ketjusta saa sellaisen käsityksen, että koulukiusattuna oleminen on kiusatun vika ja että vain harvoilla on ns. luurankoja kaapissaan. Kaikki ihmiset ovat rikkinäisiä tavalla tai toisella. Ja mitä sellaisilla ystävillä tekee, jotka eivät hyväksy sinua sellaisena kuin olet?

Kannattaa olla vain oma itsensä ja rehellinen: mitään pilipalijuttuja bilettämisestä ym. muusta ei kannata selittää. Myös Facebook ei tarvitse olla kaikkien juttu. Jos alkaa kertoilemaan satuja menneisyydestä, niin pourkoissa alkaa itselleenkin tulla outo ja poissaoleva tunne ja asioiden peittelemisestä tulee tapa ja kierre.
Ei kai sitä tarvitse kuitenkaan alkaa menneisyyttään kaikille toitottomaan ja kertoilemaan mitä vapaalla touhuilee. Tuskin kukaan raporrtta elämästään tekee ja enpä usko että se kiinnostaakaan.
Fiksut ihmiset eivät utele menenisyydestä.

Sanoisin, että älä tee suurta numeroa menneisyydestä, mutta mikäli asia tulee puheeksi, niin parempi olla rehellinen. Jos joku ei hyväksy sitä että joku on ollut joskus ujo/kiusattu/luuseri/whatever, niin kyseessä ei ole kovinkaan kypsä ja suvaitseva ihminen. Etenkin jos olet nyt ihan ok, niin menneisyyden ei pitäisi kiinnostaa uudempia tuttavuuksia.

Mulla on ollut itsellänikin aiemmin vähän samaa ongelmaa, mutta suurimmaksi osaksi ihmiset ovat olleet ystävällisiä, eikä se, etten ollut mikään kovin sosiaalinen ihminen ennen yliopistoa, ole ollut mikään ongelma.

Muistan tosin että fuksivuotena yksi tyttö kerran vittuili mulle siitä että mulla on vähän Facebook-kavereita. Olin siinä kohtaa lähinnä monttu auki, että viitsiikö joku yli 20-vuotias oikeasti käyttää moista asiaa vittuilun välineenä. Jätin kommentit omaan arvoonsa, toisen Facebook-profiilista ilkkuminen on lähinnä noloa ja säälittävää.

no worries, ei ketään kiinnosta niin paljon muiden menneisyys. moni hankkii paljon uusia kavereita kun aloittaa yliopiston. lisää kaikki rohkeasti facebookiin ja laita sinne iloisia kuvia, harrastuksia ym. niin ei tarvitse mitään peitellä. uusi hauska elämä alkaa nyt:)

Hei, ihan anonym.
Sen sijaan, että yksinäisyys olisi häpeä.
- Voit olla jopa työssä sillä.

" Mä halusin hommailla lapsena usein ja eri paikoissa, melkein jokaisen näkmeäni pojan kanssa. Totta vai tarua! Kirjastossa, se oli eka kerta, joulun alla, pienen Jakob-pojan kanssa vihreine takkeineen, kanssa. Mä halusin katsella k**** p******ltä. Oliko niitä? Se oli pyöreä, niin pyöreä, että se kelpasi ajokorttiin ja s*******tautien poistoon. Isäni kaunpunkikengät, niissä oli korkeahko kanta, ja ne olivat malliltaan nilkkurit, olivat sillä kertaa jääneet kotiin. Chinot....
-Jee! Leikitään lääkärileikkiä, ei välineitä, eikä välineillä. Vähän saa ehkä sattuakin. Se luo nääs jännitystä, muistelin lapsuuden kiihkomielistä mieltäni. Hmm.... Tottakai, en ollut autistinen. Ne kengät, joissa oli korot, ja paljon puuta, chinot, ne olivat oikein tappovälineet. Rappukäytävät, joissa iljettävät kengät usein nousivat portaita, olviat siistejä. "
- Se oli aika kauheaa.

Itse ainakin nauraisin. Jos sä olet hyvä tyyppi, sun seurassa haluaa kaikki olla. Oletko jotenkin kateellinen jollekin koulutustaustassa enemmän menestyneelle, kun sinun pitää nettiaktiivina kyylätä, että monta nettikaveria kenelläkin on, sä nimetön?

Mä en halua, että mulle nauretaan, joten toivottavasti et vainoa minua tai mulle ystäviä tai muita läheisiä. Ällöttää, että kirjoittaa nimettömästi ajanvietteeksi Suomi24:n, ja että jonkin tahon ajatus on joku henkilöperustainen herjaamisessa.

Jos vainoat minua, niin yhä vahvasti näytän persettä nettiherjaajalle, jota kiinnostaa ihminen, jonka kanssa ei ole kahteenkymmeneeen vuoteen keskustellut.