romahduspiste

ei ole.kysyin.olen kunnossa.hieno ihminen kerrassaan.vahvakin.miksi niin.

...kukaan todellinen ammattilainen ei tällaisen tiedon perusteella tekisikään mitään johtopäätöksiä. Juuri se on ongelmana tällaisissa psykoanalyyttis- ja behavioristissävyisissä tulkinnoissa, joita itse esitit: sen lisäksi, että ne ovat melkoisen vanhentuneita, ne ovat myös karkean yksinkertaistavia ja jättävät kokonaan huomiotta tietyt aspektit ihmisen toiminnasta. Sen vuoksi niistä pääosin onkin 50-luvun jälkeen luovuttu, koska alkoi löytyä yhä kasvava määrä tilanteita, joihin ne eivät pystyneet vastaamaan.

Tunnen itse monia mielenterveysalan ammattilaisia ja alalle kouluttautuvia ja esim. monen psykologian opiskelijan kasvun voi mielestäni huomata siitä, että heille alkaa kehittyä varovaisuus ja tietty nöyryys lausuntojensa suhteen, koska he alkavat ymmärtää, kuinka monimutkainen otus ihminen onkaan ja kuinka moninaiset asiat hänen toimintaansa vaikuttavat.

Uskoisin, että se on yksi syy, minkä vuoksi todelliset mielenterveysalan ammattilaiset eivät näillä palstoilla jakele diagnoosejaan ja toimintaohjeitaan: jokainen todellinen ammattilainen tiedostaa ihmisen moninaisuuden ja monimutkaisuuden eikä siksi lähde tekemään mitään johtopäätöksiä niin suppeiden kuvauksien kuin keskustelupalstojen viestien perusteella.

Mikäli muistelette esim. nimimerkin Psykiatri toimintaa: kertaakaan en ole huomannut hänen esittävän mitään arveluita häiriöstä tai häiriön syistä yms., koska tämän keskustelupalstan viesteistä saatavat tiedot eivät yksinkertaisesti riitä sellaiseen.

Itsekin olen kuullut, kuinka äidit ovat menneet psykologin juttusille varmana siitä, että heidän lapsellaan "on se ADHD, kun siitä oli juttua siinä Me Naiset -lehdessäkin", mutta psykologi on todennut lapsen yksinkertaisesti olevan niin lahjakas, ettei koulussa riitä hänelle haasteita. Monesti mielenterveyteen yhden lähteen perusteella tutustuneet ihmiset soveltavat tuota yhtä lähdettään kaikissa vastaantulevissa tilanteissa ymmärtämättä, että ihminen onkin paljon monimutkaisempi tapaus.

Bogey kirjoitti:

...kukaan todellinen ammattilainen ei tällaisen tiedon perusteella tekisikään mitään johtopäätöksiä. Juuri se on ongelmana tällaisissa psykoanalyyttis- ja behavioristissävyisissä tulkinnoissa, joita itse esitit: sen lisäksi, että ne ovat melkoisen vanhentuneita, ne ovat myös karkean yksinkertaistavia ja jättävät kokonaan huomiotta tietyt aspektit ihmisen toiminnasta. Sen vuoksi niistä pääosin onkin 50-luvun jälkeen luovuttu, koska alkoi löytyä yhä kasvava määrä tilanteita, joihin ne eivät pystyneet vastaamaan.

Tunnen itse monia mielenterveysalan ammattilaisia ja alalle kouluttautuvia ja esim. monen psykologian opiskelijan kasvun voi mielestäni huomata siitä, että heille alkaa kehittyä varovaisuus ja tietty nöyryys lausuntojensa suhteen, koska he alkavat ymmärtää, kuinka monimutkainen otus ihminen onkaan ja kuinka moninaiset asiat hänen toimintaansa vaikuttavat.

Uskoisin, että se on yksi syy, minkä vuoksi todelliset mielenterveysalan ammattilaiset eivät näillä palstoilla jakele diagnoosejaan ja toimintaohjeitaan: jokainen todellinen ammattilainen tiedostaa ihmisen moninaisuuden ja monimutkaisuuden eikä siksi lähde tekemään mitään johtopäätöksiä niin suppeiden kuvauksien kuin keskustelupalstojen viestien perusteella.

Mikäli muistelette esim. nimimerkin Psykiatri toimintaa: kertaakaan en ole huomannut hänen esittävän mitään arveluita häiriöstä tai häiriön syistä yms., koska tämän keskustelupalstan viesteistä saatavat tiedot eivät yksinkertaisesti riitä sellaiseen.

Itsekin olen kuullut, kuinka äidit ovat menneet psykologin juttusille varmana siitä, että heidän lapsellaan "on se ADHD, kun siitä oli juttua siinä Me Naiset -lehdessäkin", mutta psykologi on todennut lapsen yksinkertaisesti olevan niin lahjakas, ettei koulussa riitä hänelle haasteita. Monesti mielenterveyteen yhden lähteen perusteella tutustuneet ihmiset soveltavat tuota yhtä lähdettään kaikissa vastaantulevissa tilanteissa ymmärtämättä, että ihminen onkin paljon monimutkaisempi tapaus.

Täytyypä vielä lisätä, että klassisessa psykoanalyysissä ja behaviorismissa oli hyviä ajatuksia, joita on jalostettu nykypsykologiassa eteenpäin. Ongelmana kuitenkin oli, että kyseiset oppisuunnat pyrkivät selittämään KAIKEN käyttäytymisen hyvin suppealla ja raa´an yksinkertaistavalla teorialla.

Behavioristit uskoivat ihmisen kaiken käyttäytymisen johtuvan ehdollistumisesta. Kyllä nykyinen psykologiakin tunnustaa ehdollistumisilmiön olemassaolon ja ehdollistumista tutkitaan edelleenkin. Esim. erään teorian mukaan monet pelko-oireet saattavat ollakin ehdollistumisen tulosta.

Ero onkin siinä, että - toisin kuin behavioristit viime vuosisadan alkupuoliskolla - nykypsykologia ei pyri selittämään kaikkea käyttäytymistä yhden prosessin avulla vaan ottaa huomioon sekä hyvin monenlaiset fyysiset, hyvin monenlaiset psyykkiset että hyvin monenlaiset sosiaaliset prosessit sekä erityisesti niiden yhdysvaikutuksen.

Joten vaikka tässä nimenomaisessa tapauksessa arvoituksen ratkaisu löytyisikin ehdollistumasta (minkä päättelemiseen nämä lähtötiedot ovat täysin riittämättömiä), se ei merkitse, että KAIKKI ihmisen toiminta (tai edes kaikki häiriöt) voitaisiin selittää ehdollistumisen kautta.

Ainakin omasta mielestäni perinteisten behaviorististen ja psykoanalyyttisten tulkintojen suurimpia ongelmia on se, että ne jättävät pitkälti huomiotta fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten prosessien yhteisvaikutuksen ja yhteenkietoutumisen. Fyysiset tapahtumat kun vaikuttavat kaikkeen psyykkiseen toimintaamme ja psyykkinen toimintamme puolestaan kaikkeen sosiaaliseen toimintaamme. Toisaalta sosiaalinen toiminta vaikuttaa... no, oikeastaan kaikkeen psyykkiseen toimintaamme... ja psyykkinen toiminta puolestaan elimistön fyysiseen toimintaan.

Bogey kirjoitti:

...kukaan todellinen ammattilainen ei tällaisen tiedon perusteella tekisikään mitään johtopäätöksiä. Juuri se on ongelmana tällaisissa psykoanalyyttis- ja behavioristissävyisissä tulkinnoissa, joita itse esitit: sen lisäksi, että ne ovat melkoisen vanhentuneita, ne ovat myös karkean yksinkertaistavia ja jättävät kokonaan huomiotta tietyt aspektit ihmisen toiminnasta. Sen vuoksi niistä pääosin onkin 50-luvun jälkeen luovuttu, koska alkoi löytyä yhä kasvava määrä tilanteita, joihin ne eivät pystyneet vastaamaan.

Tunnen itse monia mielenterveysalan ammattilaisia ja alalle kouluttautuvia ja esim. monen psykologian opiskelijan kasvun voi mielestäni huomata siitä, että heille alkaa kehittyä varovaisuus ja tietty nöyryys lausuntojensa suhteen, koska he alkavat ymmärtää, kuinka monimutkainen otus ihminen onkaan ja kuinka moninaiset asiat hänen toimintaansa vaikuttavat.

Uskoisin, että se on yksi syy, minkä vuoksi todelliset mielenterveysalan ammattilaiset eivät näillä palstoilla jakele diagnoosejaan ja toimintaohjeitaan: jokainen todellinen ammattilainen tiedostaa ihmisen moninaisuuden ja monimutkaisuuden eikä siksi lähde tekemään mitään johtopäätöksiä niin suppeiden kuvauksien kuin keskustelupalstojen viestien perusteella.

Mikäli muistelette esim. nimimerkin Psykiatri toimintaa: kertaakaan en ole huomannut hänen esittävän mitään arveluita häiriöstä tai häiriön syistä yms., koska tämän keskustelupalstan viesteistä saatavat tiedot eivät yksinkertaisesti riitä sellaiseen.

Itsekin olen kuullut, kuinka äidit ovat menneet psykologin juttusille varmana siitä, että heidän lapsellaan "on se ADHD, kun siitä oli juttua siinä Me Naiset -lehdessäkin", mutta psykologi on todennut lapsen yksinkertaisesti olevan niin lahjakas, ettei koulussa riitä hänelle haasteita. Monesti mielenterveyteen yhden lähteen perusteella tutustuneet ihmiset soveltavat tuota yhtä lähdettään kaikissa vastaantulevissa tilanteissa ymmärtämättä, että ihminen onkin paljon monimutkaisempi tapaus.

Ok. Mitenkäs sitten sellainen asia, jos vaikka edes ajateltaisiin, että osa meidän toiminnasta on tätä näilläkin palstoilla esitettyä ärsyke-reaktio tyyppistä käyttäytymistä. No nyt ihminen kertoo terapiassa mitä hänelle on tapahtunut elämänsä aikana ja niin edelleen.

On myös esitetty sellaista (ja näytetty kuulemma dokumenttikin televisiossa), että tietoisuutemme ollessa kateissa mielemme tallentaisi edelleenkin jonnekkin aistihavaintoja. Mitenkäs on sitten näiden asioiden laita? Eihän potilas tai haastateltava pysty näistä hetkistä kertomaan kun hän ei itsekkään tiedä niiden olemassa oloa. Ne ovat kuitenkin osa sen ihmisen mielen sisältöä. Miksi ne eivät voisi vaikuttaa siihen ihmiseen myös nykyhetkessä? Eli käsittääkseni kaikki mitä pystymme havainnoimaan pystyy myös vaikuttamaan meihin sopivan tilaisuuden tullen.

Tiedän kirjoitti:

Ok. Mitenkäs sitten sellainen asia, jos vaikka edes ajateltaisiin, että osa meidän toiminnasta on tätä näilläkin palstoilla esitettyä ärsyke-reaktio tyyppistä käyttäytymistä. No nyt ihminen kertoo terapiassa mitä hänelle on tapahtunut elämänsä aikana ja niin edelleen.

On myös esitetty sellaista (ja näytetty kuulemma dokumenttikin televisiossa), että tietoisuutemme ollessa kateissa mielemme tallentaisi edelleenkin jonnekkin aistihavaintoja. Mitenkäs on sitten näiden asioiden laita? Eihän potilas tai haastateltava pysty näistä hetkistä kertomaan kun hän ei itsekkään tiedä niiden olemassa oloa. Ne ovat kuitenkin osa sen ihmisen mielen sisältöä. Miksi ne eivät voisi vaikuttaa siihen ihmiseen myös nykyhetkessä? Eli käsittääkseni kaikki mitä pystymme havainnoimaan pystyy myös vaikuttamaan meihin sopivan tilaisuuden tullen.

> Ok. Mitenkäs sitten sellainen asia, jos vaikka
> edes ajateltaisiin, että osa meidän toiminnasta
> on tätä näilläkin palstoilla esitettyä
> ärsyke-reaktio tyyppistä käyttäytymistä. No nyt
> ihminen kertoo terapiassa mitä hänelle on
> tapahtunut elämänsä aikana ja niin edelleen.

Jep, varmaan ehdollistumatkin vaikuttavat ihmisen käyttäytymiseen. Ne eivät kuitenkaan riitä selittämään läheskään kaikkea. Lisäksi ehdollistumien syntymiseen vaikuttavat aina myös henkilön itsensä psyykkiset ja fyysiset ominaisuudet, hänen elämänkokemuksensa sekä tilanne yleisestikin.

Behavioristien suurimmat virheet mielestäni olivatkin, että he pyrkivät selittämään kaiken käyttäytymisen yhdellä prosessilla ja että he jättivät kontekstin ja taustat huomiotta.

> On myös esitetty sellaista (ja näytetty kuulemma
> dokumenttikin televisiossa), että tietoisuutemme
> ollessa kateissa mielemme tallentaisi
> edelleenkin jonnekkin aistihavaintoja. Mitenkäs
> on sitten näiden asioiden laita? Eihän potilas
> tai haastateltava pysty näistä hetkistä
> kertomaan kun hän ei itsekkään tiedä niiden
> olemassa oloa. Ne ovat kuitenkin osa sen ihmisen
> mielen sisältöä. Miksi ne eivät voisi vaikuttaa
> siihen ihmiseen myös nykyhetkessä? Eli
> käsittääkseni kaikki mitä pystymme havainnoimaan
> pystyy myös vaikuttamaan meihin sopivan
> tilaisuuden tullen.

Minulle on ennenkin mainittu kyseinen dokumentti, mutta en itse sitä nähnyt, joten en osaa ottaa siihen sen enempää kantaa... Täytyypä toivoa, että se lähetettäisiin uusintana.

Avainkysymys mielestäni kuitenkin on, oliko kyseessä yksittäistapaus vai onko viitteitä samanlaisista ilmiöistä saatu tutkimuksista laajemminkin?

Bogey kirjoitti:

Täytyypä vielä lisätä, että klassisessa psykoanalyysissä ja behaviorismissa oli hyviä ajatuksia, joita on jalostettu nykypsykologiassa eteenpäin. Ongelmana kuitenkin oli, että kyseiset oppisuunnat pyrkivät selittämään KAIKEN käyttäytymisen hyvin suppealla ja raa´an yksinkertaistavalla teorialla.

Behavioristit uskoivat ihmisen kaiken käyttäytymisen johtuvan ehdollistumisesta. Kyllä nykyinen psykologiakin tunnustaa ehdollistumisilmiön olemassaolon ja ehdollistumista tutkitaan edelleenkin. Esim. erään teorian mukaan monet pelko-oireet saattavat ollakin ehdollistumisen tulosta.

Ero onkin siinä, että - toisin kuin behavioristit viime vuosisadan alkupuoliskolla - nykypsykologia ei pyri selittämään kaikkea käyttäytymistä yhden prosessin avulla vaan ottaa huomioon sekä hyvin monenlaiset fyysiset, hyvin monenlaiset psyykkiset että hyvin monenlaiset sosiaaliset prosessit sekä erityisesti niiden yhdysvaikutuksen.

Joten vaikka tässä nimenomaisessa tapauksessa arvoituksen ratkaisu löytyisikin ehdollistumasta (minkä päättelemiseen nämä lähtötiedot ovat täysin riittämättömiä), se ei merkitse, että KAIKKI ihmisen toiminta (tai edes kaikki häiriöt) voitaisiin selittää ehdollistumisen kautta.

Ainakin omasta mielestäni perinteisten behaviorististen ja psykoanalyyttisten tulkintojen suurimpia ongelmia on se, että ne jättävät pitkälti huomiotta fyysisten, psyykkisten ja sosiaalisten prosessien yhteisvaikutuksen ja yhteenkietoutumisen. Fyysiset tapahtumat kun vaikuttavat kaikkeen psyykkiseen toimintaamme ja psyykkinen toimintamme puolestaan kaikkeen sosiaaliseen toimintaamme. Toisaalta sosiaalinen toiminta vaikuttaa... no, oikeastaan kaikkeen psyykkiseen toimintaamme... ja psyykkinen toiminta puolestaan elimistön fyysiseen toimintaan.

Eräällä toisellakin foorumilla käytiin asiaan liittyen varsin mielenkiintoista keskustelua. Liitänpäs aiheeseen liittyvän katkelman eräästä puheenvuorosta:

Tällaisia pakettiratkaisuja etsittiin psykologian piirissä 1800-luvun lopulta aina tuonne 1960-luvun hujakoille. Psykoanalyyttinen traditio yritti selittää kaikki mielenterveyden ongelmat tiedostamattoman idin ja tietoisen egon välisillä ristiriidoilla sekä tiedostamattomaan suljetuilla kivuliailla muistoilla, behavioristinen traditio ehdollistumisella jne. jne. Noin 1970-luvulta eteenpäin ei psykologiassa mielestäni ole enää voinut puhua mistään tiukoista koulukunnista, sillä vähitellen huomattiin, ettei yksi syyselitys riittänyt kuvaamaan kaikkea... Ihminen alettiin näkemään entistä enemmän psyykkisfyysissosiaalisena kokonaisuutena, hyvin monimutkaisena systeeminä. Ja häiriö yhdessä systeemin osassa voi aiheuttaa jonkinlaisen oireen tai häiriön systeemin muissa osissa.

Ajatellaanpa hetki ihmistä... Ihmiseen kuuluu aivot, keskushermosto, joukko rauhasia, muu kroppa (fyysiset prosessit)... Hänellä on ajatuksia, tunteita, muistoja (psyykkiset prosessit)... Lisäksi hänellä on perheenjäseniä, työ, harrastuksia ja ystäviä (sosiaaliset prosessit)... Jokainen näistä osista vaikuttaa jotenkin kahteen muuhun osaan. Esimerkiksi huonon itsetunnon omaava ihminen (psyykkinen prosessi), arkailee ehkä tutustua muihin, jolloin hänen sosiaaliset suhteensa jäävät vähäisiksi (sosiaalisia prosesseja). Lisäksi hän saattaa pelätä esim. julkista puhumista niin paljon, että sellaiseen tilanteeseen joutuessaan hikoilee, vapisee, jne (fyysisiä prosesseja).

Fyysiset, psyykkiset ja sosiaaliset prosessit siis vaikuttavat toisiinsa. Lisäksi mihin tahansa prosessiin tuleva häiriö saattaa aiheuttaa oireita tai häiriöitä muissa osissa.

Ajatellaanpa, että esimerkkihenkilömme joutuu vanhempiensa hylkäämäksi (häiriö sosiaalisissa suhteissa). Hän ehkä ajattelee olevansa kelvoton, huono ihminen, jota jopa hänen omat vanhempansa vihaavat (sosiaalisten suhteiden häiriö johtaa häiriöön psyykkisissä toiminnoissa). Tällainen ajattelu alentaa hänen itsetuntoaan (psyykkinen häiriö) ja saa hänet ehkä muutenkin vetäytyväksi (sosiaalinen häiriö), koska hän ajattelee, ettei kukaan voi välittää moisesta epäonnistuneesta ihmisen irvikuvasta kuin mitä hän on. Vetäytyvyys johtaa ehkä sosiaalisten suhteiden katkeamiseen, joka entisestään syventää kierrettä, koska alunperin koko rumbahan käynnistyi sosiaalisen suhteen katkeamisesta. Syvästi murheellinen ja apea ihminen ajattelee olevansa huono ihminen ja näkee koko maailman ikään kuin "mustien lasien läpi" - jos hän onnistuu jossain, hän ajattelee sen olleen vain hetkellinen onnenkantamoinen, koska eihän hän, epäonnistunut ihminen, voi missään oikeasti onnistua. Epäonnistumiset sen sijaan vain lujittavat hänen käsitystään itsestään huonona "elämän häviäjänä". Vähitellen vetäytyminen ja syrjäytyminen johtaa univaikeuksiin, ruokahaluttomuuteen yms. Näin alunperin sosiaalisen suhteen katkeamisesta on psyykkisten ja sosiaalisten häiriöiden kierteen kautta seurannut fyysistä oireilua. Ja jos tällainen oireyhtymä on tarpeeksi vakava, puhutaan masennuksesta.

Toinen esimerkki voisi olla aivovaurion takia puhekykynsä menettänyt (fyysinen prosessi), joka häpeää omaa puhevaikeuttaan niin paljon, ettei uskaltaudu enää liikkumaan julkisilla paikoilla entiseen tapaan (sosiaalinen prosessi). Hän saattaa myös jättäytyä pois entisestä harrastuksestaan harrastajateatterissa ja sulkeutua kotiinsa (sosiaalisia prosesseja). Pahimmassa tapauksessa hän on puhealan työntekijä (esim. opettaja) ja joutuu vammansa vuoksi luopumaan työstään (myöskin sosiaalinen prosessi). Menetettyään puhekykynsä lisäksi myös työnsä, rakkaan harrastuksen ja kontakteja muihin ihmisiin, hän saattaa tuntea, ettei elämällä ole enää mitään tarjottavaa hänelle. Hän syrjäytyy, masentuu ja jäätyään vaille muiden ihmisten tukea saattaa ajautua esim. alkoholismiin.

Tässä muutamia esimerkkejä. Todellisuudessahan tapahtumaketjut olisivat voineet edetä myös aivan toisin. Yhteenvetona kuitenkin sanottakoon, että ihminen on monimutkainen yhdistelmä biologisia (hermostollinen toiminta, elimistöjen toiminta...), sosiaalisia (ihmissuhteet, perhesuhteet, työ, harrastukset...) ja psyykkisiä (sekä tietoiset että tiedostamattomat ajatukset, tunteet, muistot...) prosesseja. Jonkin pienen prosessin häiriintyminen voi johtaa häiriöihin myös muissa prosesseissa ja sitä kautta mielenterveyden häiriöön johtavaan kierteeseen.

Tämä on eräs tapa selittää mielenterveydellisen häiriön syntyä... Eikä suinkaan ainut. Ihmiset ovat erilaisia ja myös heidän elämänkokemuksensa ovat erilaisia... Joku toinen olisi saattanut reagoida vanhempien lähtemiseen toisella tavalla... Joku ei ehkä osaa tai pysty reagoimaan mitenkään vaan kätkee muistot ja tuskan tiedostamattomaan, mistä ne aikanaan palaavat kummittelemaan. Kaikki riippuu ihmisestä itsestään.

Ja tämän takia mielestäni tarvitaan erilaisia selityksiä... Jos kaikkiin häiriöihin etsitään yhtä yleispätevää syytä viime vuosisadan alkupuoliskon psykologian tavoin, jää samalla huomiotta hyvin suuri osa ihmisyydestä ja elämästä.

Tämä oli oikeastaan ainoa viesti minkä sisällön kokonaan käsitin..Muiden viestit oli täytetty sanoilla, mitkä ei minun pieneen nuppiini kyllä uppoa.

Asun pienellä paikkakunnalla missä kaikki tietää kaikista kaiken ja kukaan ei kenestäkään mitään. Pienen mieleni nyyttiin voisi tietenkin lisätä veljeni (joka oli minun lapsuuden ja murrosiän ehdoton ja ainoa vahva esimerkki puolustaessaan minua vanhemmilleni ja milloin missäkin) aloitti huumeiden käytön muutama vuosi takaperin. Vanhempani "kielsivät" hänet, joten minä sain repiä hänet pois huumeista..Onnistuin, mutta samalla menetin sen viimeisenkin rippeen, minkä luulin maailmassani olevan hyvää..

Minusta tuntuu kuin kaikki ympärilläni vain hajoaisi.. Ajoin autoa muutama aika takaperin..Ja haistoin yhtä-äkkiä tuoksun sairaalasta..Mahdotonta tiesin,mutta aloin yhtä-äkkiä itkeä..ja ennen kuin huomasinkaan, olin ajanut 15 km lapsuudenkotini lähistölle..ja itkin..itkin veljeäni, joka on jo kuivilla, siskojani jota hyljitään, ja itseäni, kun en voinut jaksaa..

Aina kun kurotan apua kohti, mitä olen yrittänyt tehdä monta kertaa, saan kuulla olevani vahva ihminen.Hieno ihminen kun hoidan siskojani ja teen sitä ja tätä.Mitä minä nyt turhia huudan.Hämmentävää..Olenko minä vahva kunnossa oleva ihminen joka jaksaa kantaa kaikkien surut ja huolet, luotsata heidät niistä vielä läpi vai olenko se rikkinäinen epävarma, uusia asioita vihaava ja pelkäävä, hysteerinen ihminen jonka näen itkevän mehupurkki kädessä ilman syytä..mikä minä olen..

Avuton kirjoitti:

Tämä oli oikeastaan ainoa viesti minkä sisällön kokonaan käsitin..Muiden viestit oli täytetty sanoilla, mitkä ei minun pieneen nuppiini kyllä uppoa.

Asun pienellä paikkakunnalla missä kaikki tietää kaikista kaiken ja kukaan ei kenestäkään mitään. Pienen mieleni nyyttiin voisi tietenkin lisätä veljeni (joka oli minun lapsuuden ja murrosiän ehdoton ja ainoa vahva esimerkki puolustaessaan minua vanhemmilleni ja milloin missäkin) aloitti huumeiden käytön muutama vuosi takaperin. Vanhempani "kielsivät" hänet, joten minä sain repiä hänet pois huumeista..Onnistuin, mutta samalla menetin sen viimeisenkin rippeen, minkä luulin maailmassani olevan hyvää..

Minusta tuntuu kuin kaikki ympärilläni vain hajoaisi.. Ajoin autoa muutama aika takaperin..Ja haistoin yhtä-äkkiä tuoksun sairaalasta..Mahdotonta tiesin,mutta aloin yhtä-äkkiä itkeä..ja ennen kuin huomasinkaan, olin ajanut 15 km lapsuudenkotini lähistölle..ja itkin..itkin veljeäni, joka on jo kuivilla, siskojani jota hyljitään, ja itseäni, kun en voinut jaksaa..

Aina kun kurotan apua kohti, mitä olen yrittänyt tehdä monta kertaa, saan kuulla olevani vahva ihminen.Hieno ihminen kun hoidan siskojani ja teen sitä ja tätä.Mitä minä nyt turhia huudan.Hämmentävää..Olenko minä vahva kunnossa oleva ihminen joka jaksaa kantaa kaikkien surut ja huolet, luotsata heidät niistä vielä läpi vai olenko se rikkinäinen epävarma, uusia asioita vihaava ja pelkäävä, hysteerinen ihminen jonka näen itkevän mehupurkki kädessä ilman syytä..mikä minä olen..

se kun elämässä joutuu koko ajan luopumaan kaikesta. Sitä on vaikea oppia ja kestää mutta jokaisen eteen sekin tulee.. veljeäsi tarkoitan ja lapsuudesta luopumista.

Itsekin aikoinaan aina autoin kaikkia ja olin hieno kunnon ihminen. Sitten kun luin Tommmi Helstenin Virtahepo olohuoneessa jne. tajusin että liiallinen auttaminen on yhtä lailla huono juttu siitä voi olla riippuvainen jne. Terveesti itsekäs pärjää parhaiten. No helppo sanoa kaikkea mutta eiks melkein oo niin että kun on parikin hyvää ihmissuhdetta niin tavallinen arki sujuu.

Pienen paikkakunnan huonoja puolia kait on se että ihmiset vahtii ja seuraa mitä kukakin tekee. Voisitko lähteä vaikka jonekin muualle, oletko miettiny?

Usein sellainen hajoamisen tunne liittyy siihen että ei ole mahdollisuuksia kontrolloida tai vastata riittävästi omasta elämästä. Kun saa omaan elämänsä riittävästi otetta, on tunne että jollain tavalla hallitsee sen, niin hajoamisen tunne katoaa.

Ja elämässä pitää olla hauskaakin muuten ei jaksa ollenkaan. Omille toilailuille on ihan pakko oppia vähän nauramaan ainakin välillä.

Jos haluat kirjoitella voin antaa sähköposti osoitteen?

Elämässä tartee tsemppiä. Ja sitkeyttä sulla varmaan onkin.

Maija kirjoitti:

se kun elämässä joutuu koko ajan luopumaan kaikesta. Sitä on vaikea oppia ja kestää mutta jokaisen eteen sekin tulee.. veljeäsi tarkoitan ja lapsuudesta luopumista.

Itsekin aikoinaan aina autoin kaikkia ja olin hieno kunnon ihminen. Sitten kun luin Tommmi Helstenin Virtahepo olohuoneessa jne. tajusin että liiallinen auttaminen on yhtä lailla huono juttu siitä voi olla riippuvainen jne. Terveesti itsekäs pärjää parhaiten. No helppo sanoa kaikkea mutta eiks melkein oo niin että kun on parikin hyvää ihmissuhdetta niin tavallinen arki sujuu.

Pienen paikkakunnan huonoja puolia kait on se että ihmiset vahtii ja seuraa mitä kukakin tekee. Voisitko lähteä vaikka jonekin muualle, oletko miettiny?

Usein sellainen hajoamisen tunne liittyy siihen että ei ole mahdollisuuksia kontrolloida tai vastata riittävästi omasta elämästä. Kun saa omaan elämänsä riittävästi otetta, on tunne että jollain tavalla hallitsee sen, niin hajoamisen tunne katoaa.

Ja elämässä pitää olla hauskaakin muuten ei jaksa ollenkaan. Omille toilailuille on ihan pakko oppia vähän nauramaan ainakin välillä.

Jos haluat kirjoitella voin antaa sähköposti osoitteen?

Elämässä tartee tsemppiä. Ja sitkeyttä sulla varmaan onkin.

Muuttaminen on käynyt mielessä monta kertaa, mutta asun ydessä poikaystäväni kanssa.

Enkä voisi jättää äitiäni, tai no siskojani yksin.Se on jo ihan tarpeeksi niille pienokaisille että oma isä hyljeksii ja äiti joka oli ennen aina kotona vie heidät yhtä-äkkiä pois tutuista kuvioista ja on aina töissä...heillä on vain minut, olen ainoa perheestä kenen elämäntilanne ei ole muuttunut.

Sen hyvän lisäksi, yritän juuri päästä siskoni suojamuurin läpi, mikä ei ole helppoa.Hän menetti erossa paljon.Alkoi änkyttämään ja jne. Äitini ei tätä myönnä, koska hänen lastensa tulee olla täydellisiä..

Mutta siinä olit oikeassa. Minulla on kokoajan tunne, etten määrää mitään elämästäni. Minun elämääni hallitsee äitini työvuorot ja avomieheni menot. Nyt kun vielä olen kepeillä, en voi edes lyhyinä hetkinäni karata mihinkään. On kuin eläisin aivan jonkun muun elämää. Kuin joku muu päättäisi tahdin ja suunnan, minä vain ulkopuolisena pahana kulkisin perässä.

Olisi mukavaa toki kirjoitella..Mutta varoitan,olen moniongelmainen.En ole vielä edes päässyt neuroottiseen koiraani tai hulluun kissaani, sokeasta marsustani puhumatta (huumoria peliin, eikös sillä pääse pitkälle?)