Sängyn pohjalla

Olen 39-vuotias viiden lapsen äiti, jolla pitäisi kaikki olla hyvin, Tai ainakin ulkopuolisten silmissä. Mutta olen nyt vaipunut johonkin ihmeelliseen olotilaan, Mikään ei huvita, mitään en jaksa..en oikein edes erota onko jaksamattomuus enemmän henkistä tai fyysistä.
Elämäni on lapsesta asti ollut hyvin epävakaata, äitini oli maanisdebressiivinen ja isää ei meikäläinen paljon kiinnostanut, olinkin hänelle ei toivottu lapsi. Ja nyt elän avioliitossa, jossa mies on hyvin "ihanne mies", käy töissä ja osallistuu arjen pyörittämiseen, mutta on hyvin mustasukkainen?. Tai en tiedä onko se mustasukkaisuutta..muttei ainakaan siedä että elämässäni olisi minkäänlaista hauskanpitoa. Tarkoitan, että voisin joskus tavata ystäviäni yksin, istua alas ja nauttia viinilasillisen ja vaan rupatella. Illat istun aina kotona, ja välillä tuntuu ettei miehestäkään ole juttuseuraa. Olen ollut vuosia kotiäitinä ja nyt huomaan kaipaavani aiukuiskontakteja enemmän.
No, aloitin kyllä opiskelun(koulupäiviä n4/kk), ja aluksi olin siitä hyvinkin innostunut, mutta enää sekään ei huvita. Siellä koulussa on vähän sellainen hölmö olo, ettei oikein tiedä mitä muiden kanssa puhuisi ja tunnillakaan en uskalla sanoa juurikaan mitään. Sydän takoo tuhatta ja sataa jos siellä joutuu pakostakin puhumaan luokalle. pelkään jatkuvasti mokaavani, ja nyt jo hävettää mennä sinne kun tuntuu että olen antanut itsestäni ihan tyhmän kuvan. Sanon jotain, mokaan ja hiljaa oleminenkin hävettää. Kuvttelen myös ettei ihmiset viihdy seurassani, vaan hakeutuvat "parempaan" seuraan. Itsetunto on siis ihan nollassa.
Päivät menee jotenkin sumussa..kotityöt on pakkopullaa, kotikin on jatkuvasti sikinsokin ja ruoanlaittokaan ei huvittaisi, Makaisin vaan, vaikka sekään ei tunnu mukavalta. Normaali kotiruoka ei oikein maistu , pizzat ja makeiset kylläkin.Vielä vuosi sitten kuntoilin ja hoidin kotini suht mallikkaasti, pidin huolta myös ruokavaliostani. Alkoholi(muutama olut pe ja la ilta) toi aluksi hyvän ja rentoutuneen olon, mutta nyt tulen siitäkin vain huonolle tuulelle (mieheni ei oikein hyväksy minun oluen juontiani kotonakaan). Alkoholi ei tietenkään ratkaise yleensä mitään, mutta mikä tähän olotilaan auttaisi? Se joka on kokenut tällaisen välinpitämättömän olotilan, tietää mitä tarkoitan. Lapsilleni tämä ei ole ollenkaan hyväksi. Onneksi syksyllä menen töihin ja lapset pääsevät päiväkotiin, jossa heille jaksetaan järjestää enemmän puuhaa. Koska en koe olevani todellakaan hyvä ätikään nyt. Vaikuttaako tämä jos siltä että tarvitsen mielialalääkkeitä, joita en millään haluaisi syödä, vai onkohan enää muuta vaihtoehtoa??. Tuohon koulussa jännittämisen fyysisiin oireisiin kokeilen nyt propralia, koska sehän ei aiheuta riippuvuutta. Olen kyllä jo todella huolissani että joudun kohta jonnekin "lataamoon" jos tämä olo ei kohene. Tai että mies lähtee, kun ei jaksa katsoa minua tällaisena, häntäkin selvästii ärsyttää minun jatkuva apatia.
Teksti oli vähintäänkin yhtä sekavaa kuin olotilanikin, mutta tämä kirjoittaminen auttoi ainakin hetkeksi.