Mikä kumma on eroon kasvamista

Ei kaduta. Meillä kasvettiin erilleen täydellisesti. Elimme yhdessä 24 vuotta, vuosiin mahtui yritys ja seitsemän lasta. Exäni eli riippuvuuksista, alkuun en niitä ymmärtänyt ja ajan saatossa opin niiden antavan minulle tilaa. Välilä ryyppäsi ahkerasti, sitten upottiin harrastuksiin, joita tuli ja meni. Samoin ystävät ja yhteistyö kuviot vaihtui usein ja äkkiä, olin itse joskus melko ymmälläni. Masennuskuviot tuli tutuiksi, oli aikoja, kun ei noustu ylös lainkaan ja välillä meni niin lujaa, että hirvitti. Aikojen kuluessa muuttui suhteemme täysin, välillä olin hoivaava äiti välillä yritystä pyörittävä ihmeguru välillä jopa rakastaja. Lopulta olimme aina kuin kaverit yhteisellä hiekkalaatikolla, jaoimme lelut ja hiekan, ja leikin loputtua kumpikin meni kotiinsa syömään ja nukkumaan, eri sänkyihin kuitenkin. Loppu tuli lääkeriippuvuuden myötä, exäni persoona muuttui täysin. Olihan hän aiemminkin käyttäytynyt väkivaltaiseksi, mutta sen pystyi ennustamaan ja varomaan, lapsetkin oppi pysymään silloin poissa isänsä jaloista. Nyt tilanteeseen tuli masennuksen lisänä hyökkäävä käytös. Vierotuksesta ei ollut apua, koska exä ei myöntänyt ongelmaa, vaan selitti sen olevan meillä muilla. Tästäkö minun olisi pitänyt vielä jatkaa? Olisiko minun pitänyt koko ajan pelätä koska se minut tappaa niinkuin lukemattomat kerrat uhkasi? Miksi minä en kokenut viisaaksi jatkaa tätä liittoa, olenko jotenkin vajaa? Minkä takia näitä viisaita moralisteja löytyy, jotka ovat valmiita arvostelemaan jokaista eron ottanutta? Miksiköhän kylmyys tuli liittoon? Voiko rakastaa ihmistä, joka iskee naaman mustaksi ja uhkaa lasten edessä tappaa sinut? Olisitko itse valmis jatkamaan tuollaista liittoa? Jos niin mitä tekisit onnesi eteen?

Itse ihmettelin joskus samaa. Kunnes erilleen kasvaminen sattui omalle kohdalle.
Aloimme seurustelemaan allen parikymppisinä. Menimme naimisiin, saimme lapsiakin.
Puolison ärhäkän luonteen vuoksi aloin vähitellen käyttäytyä niin, ettei puolison tarvitsisi hermostua mistään. Ei hän väkivaltainen ollut, mutta pelottava kyllä. Pyrin miellyttämään häntä kaikin tavoin, vältin ikäviä puheenaiheita, vältin kaikkea tekemistä mistä tiesin ettei hän pidä. En vaatinut häneltä mitään.
Hoidin kaiken yksin. Lapset. Kodin. Suhteemmekin.
Hän ei koskaan osallistunut mihinkään, vaikka toisinaan yritinkin häneltä pyytää apuja. Keskustella asioista ja ilmaista tyytymättömyyteni.
Hän oli kaiken päivää omissa oloissaan, eikä osallistunut perheen yhteisiin menoihin.
Vähitellen loppuivat puheenaiheet, koska hänelle ei voinut mistään puhua.
Tunteeni hiipuivat hiljalleen ja väsyin hänen tyytyväisenä pitämiseensä. En rakastanut enää, mutta en vihannutkaan.
Lopetin hänen miellyttämisensä ja aloin tekemään asioita ja toimimaan oman tapani ja tahtoni ja lasten tarpeiden mukaan. Meni pitkään näin, kunnes mies alkoi oireilla ja
olla tyytymätön suhteeseen. Hän ei ollut enää onnellinen. Alkoi syyttely hänen osaltaan, asioiden ja kunkin tekemien virheiden myöntäminen. Asioista puhuttiin, yritettiin muuttua kumpainenkin. Molemmat kasvoimme tuona vaikeana aikana paljon.
Kasvu vain tapahtui jotenkin eri suuntin.Huomasimme olevamme toisillemme aivan vieraita ihmisiä. En tuntenut enää häntä, eikä hän ollut koskaan minua tuntenutkaan. Oli ikävä huomata, että halu tutustua tähän uuteen ihmiseen, oli kadonnut. Tahto olla yhdessä, oli hävinnyt.
Aiheutimme toisillemme vain ahdistusta ja pahaa oloa sillä, että kummallakin oli omat erilaiset odotuksensa suhteelta, joita emme pystyneet täyttämään. Luottamus suhteen jatkumiseen oli kadonnut. Eikä sitä saatu rakennettua enää uudelleen, koska tahto tehdä se työ puuttui. Eikä sitä tahtoa koskaan löytynyt.

Teimme yhteisen ratkaisun ja erosimme viidentoista yhteisen vuoden jälkeen.
Ero tapahtui sopuisasti, emmekä riidelleet kertaakaan.
Nyt erostamme on aikaa jo kaksi vuotta, enkä ole katunut päivääkään ratkaisuamme. Olemme kummatkin edelleen yksin, mutta onnellisiempia ja tasapainoisempia kuin koskaan yhdessäolomme aikana.

Meillä avioliittoa on kestänyt nyt kohta 2i vuotta, yhdessä olemme asuneet yli 22 vuotta. Tänä viikonloppuna allekirjoitimme eropaperit.

Elämämme on mennyt aika lailla Erakon kuvaamalla tavalla. Liitto on toiminut, kun minä olen jaksanut hyväksyä joka viikonloppuisen alkoholinkäytön ja sen aiheuttamat riehumiset,sammumiset, itsensä ja toisten loukkaamiset. Sosiaalisia suhteita muihin ei enää ole, vieraita ei ole viitsinyt aikoihin kutsua, kun siippa on viikonloput änkyräpäissään. Itse olen pyrkinyt pitämään huolta omasta jaksamisesta urheilemalla ja liikunnan parista on sitten ainoat kaverikontaktit.

Mietin aina, että jaksetaan nyt näin kunnes lapset muuttaa pois kotoa. Sitten on aikaa miettiä omaa elämää. Mutta mitta tuli täyteen ennen, enää en vain jaksa.

Seksi on meillä ollut aina hyvää, nyt viime aikoina sekin on jäänyt vähiin.Örisevä kumppani ei juuri himoa herätä. Eletään mieluummin puutteessa.

Nyt toivon, että selviämme erosta sopuisasti, huonolta tosin näyttää.

Erilleen kasvamista on se, ettei loppupeleissä ole kerrassaan mitään muuta yhteistä kuin osoite ja kenties lapset.

Eroon kasvaminen on sitä että hyväksyy tekijät, joiden takia yhteiselo ei enää ole mahdollista, vaan sen pitää loppua. Eri asia on ymmärtääkö esimerkiksi toisen näkemyksiä ja hänen syitä jos ero onkin vain toisen haluama. On ihan inhimillistä olla ymmärtämättä. Ne on toisen näkemyksiä, ja hänellä on niihin omat syynsä. Ehkä hän ei vain osaa kertoa. Tai jotain.

Läheisyyden puute on tarve. Vaikeus erota tietystä ihmisestä johtuu siitä että on tottunut häneen, kokee kenties turvalliseksi. Pahimmassa tapauksessa on muodostunut riippuvuussuhde, jolla ei ole mitään tekemistä tosiasioiden kanssa. Esim. väkivaltaisesta suhteesta ei halua erota juuri tuollaisen takia. Pelkää ettei osaakaan elää ilman kyseistä ihmistä, eikä usko löytävänsä ketään muutakaan.

Parisuhteessa, hyvissäkin, pitää olla sen verran itsenäinen ettei epätoivoisena takerru toiseen. Luottamus ja turvautuminen on eri asia. Näiden filosofisten käsitteiden sisäistäminen on oma asiansa, eikä kaikelle tarvitse termejä löytääkään.

Yllättävä tieto erosta, tai sen syntyminen itsessään on vaikea asia. Tietenkin sitä kyseenalaistaa onko siinä mitään järkeä vai onko se vain hetken päähänpisto, epätoivoinen keino päästä jostain mitättömästä ongelmasta eroon. Pääpaino on tunteella sisällään. Onko yhteiselo pääpuolin mukavaa ja kumpikin voi suhteessa ja elämässään hyvin. Se ei tarkoita ongelmatonta yhteiselämää. Ongelmista huolimatta pitää olla vahva tunne siitä että haluaa jakaa ne kuitenkin tämän ihmisen kanssa ja haluaa selvitä niistä, ja niistä myös yhdessä selvitään. Jos ongelmat kerta toisensa jälkeen ratkeaa mutta toiselle jää aina paha mieli (vaikka vuorotellen) ei kaikki toimi ihan kuin pitäisi. Joskus kompromissitkaan ei tunnu hyviltä, tai niitä ei osata tehdä.

Uskottomuuteen on lukuisia syitä, kaikki yksilökohtaisia. Toisille kertaluonteisia, toisille luonteenpiirre tai toimintamalli. Yhdessa suhteessa uskoton voi oikeanlaisen ihmisen kanssa ollakin uskollinen. Kyse on suhteen toimivuudesta, vika uskottomuuteen ei ole kummassakaan ihmisessä. Tietenkin on profetiaalista odottaa ettei kukaan sorru sellaiseen vaan ennemmin osaa erota sortumatta. Joo, ei siitä enempää. Uskottomuutta voi olla myös suhteissa jotka kantaa läpi kummankin yhteiselämän, mutta siten että kumpikin on toisilleen elämänsä tärkein ihminen.

Jokainen kohdallaan voi vain miettiä onko suhteessa kummankin hyvä olla. Kohtuudella voidaan ristiriitoja selvitellä, mutta jos tie tulee vastaan eikä vointi kohene voi ero olla väistämätöntä. Toki sen jälkeen on kummallakin vaikeuksia uuden elämän aloittamiseen, myös sillä eroa halunneella tai pettäjällä.

Minä esimerkiksi ymmärrän miten vaikeaa exälläni oli meidän suhteessa niinkuin oli minullakin, ja kuulin lapsilta miten ero oli hänelle vaikeaa. Ei ollut vaikeaa luopua minusta tai siitä sotaisasta yhteiselämästämme, vaan suhteesta johon oli uskonut ja luottanut ja joka ei sitten toiminutkaan odotusten mukaan. Minulle se oli helpompaa, valitettavasti. Koin eron jälkeen olevani vapaa. Toki kävin läpi hyvät aikamme ja olisin mieluusti suonut niiden jatkuvan, mutta niin ei käynyt. Niin ilmeisesti ei voinutkaan käydä. Eron jälkeen meni pari vuotta ja olen nyt tyytyväinen ratkaisuun. Miehellä on uusi naisystävä, jonka kanssa toivon parempaa menestystä kuin minun kanssa. Ihan jo lasten takia toivon ettei heidän tarvitse isänsä kautta tutustua useampiin "äitipuoliin". Että kun lapset luo luottamuksellisia suhteita aikuisiin, ne myös pysyisivät, tai ei ainakaan vanhempiensa erojen takia loppuisi. En kadu menneisyydestä päivääkään, toki viimeiset avioliiton ajat olisi voinut hoitaa siistimmin riitelemättä kuten me tehtiin. Uskon tulevaisuuteen. En laita painoa uuteen suhteeseen, mutta jos sellainen kohdalle osuu, toivon miehen olevan sellainen jonka kanssa on luonteva olla. Ehkä edellisestä avioliitosta olen jotain oppinut? Jos elän lopun elämääni yksin, on tässä paljon muutakin kuten lapset, ystävät, työ, harrastukset ja sokerina phjalla tulevat lapsenlapset. Exmieheni on entistä elämää. Välimme ei ole lämpimät ja vältellään edelleen toisiamme. En haikaile hänen perään, en voisi kuvitellakaan. Hieman on katkeruutta hänen nykyistä naista kohtaan mutta tiedän sen aiheettomaksi. Oikeasti, toivon heille hyvää. Katkeruus häipynee vähitellen sitä mukaa kun heidän suhde muuttuu pysyvämmäksi.