masentunut

Kyllä kiusaamisella on hyvinkin kauaskantoisia seurauksia, tiedän sen kokemuksesta. Itse olin koko yläasteen koulukiusattu, ja se jatkuva pelko, piina, kaikki tunnit, kaikki välitunnit, jätti jälkensä. En minäkään pystynyt keskittymään olennaiseen, kun kaikki tunnit meni pelätessä, mitä seuraavaksi tapahtuu, kuka taas ottaa minut maalitaulukseen. Juuri se, että kiusaamista tapahtui paljon ihan oppituntienkin aikana. Kukaan ei pystynyt auttamaan, eikä tilanne parantunut vaikka asiaa selviteltiin. Olisi pitänyt vaihtaa koulua, mutta kun kuulema jos joku lähtee, se on kiusaajat, ei minä. Ja olinko sitten voittaja kun jatkoin samassa koulussa urheasti, ettei vaan kiusattu joutuisi lähtemään? Niin, näin se valitettavasti menee, että kiusaajat porskuttavat elämässään hyvinkin pitkälle, ja kiusattu kantaa seuraukset. Tavallaan selvisin, tavallaan en.
Olen kärsinyt (ja kärsin) masennuksesta, epäilen että minulla on jokin pysyvä stressitila (psykosomaattiset oireet), olen ollut riippuvainen alkoholista, lääkkeistä (jotka eivät loppujen lopuksi edes ole auttaneet), olen tehnyt suunnanmuutoksia elämässäni yrittäen löytää onnen, mutta loppujen lopuksi en ole päässyt mihinkään. Opiskeluasiat minulla on olleet ihan sekaisin, huonosti mennyt lukio sotki asioita, koska niillä papereilla ei pääse mihinkään. Myöhemmin olen opiskellut korkeammallakin tasolla, mutta jätin kesken. Ajattelin löytäväni jotain parempaa, mutta mikä on tulos. Nyt olen jostain syystä jumittunut ammattikoulutasolle, jossa tälläkin hetkellä opiskelen. Tiedän jo nyt, ettei koulutustaso tyydytä minua. Se aiheuttaa oman stressinsä, kun pitää jo nyt miettiä, että mihin sitten muutaman vuoden päästä. Olisi ihan mukavaa jo pysähtyä. Toisaalta antaahan se jotain intoa tulevaisuuteenkin, kun voi taas kerran miettiä, että "kyllä minä sitten.." Sillä tavalla minä olen jo vuosikaudet elänyt, tulevaisuudessa. Sillähän sitä yläasteestakin selvisi, elämällä jossain ihan muussa todellisuudessa..Mutta kyllä toisaalta ärsyttää, tuntuu että tässä samalla vaivalla olisi opiskellut paremman tutkinnon. Minulla ei vaan ollut tällä hetkellä kärsivällisyyttä siihen, ja ajattelin että haluan nyt mahdollisimman nopeasti töihin. Minunkin alallakin kyllä töitä pitäisi riittää, mutta jaksamisesta en itsekään tiedä. On jotenkin niin surkuhupaisaa, että olen tehnyt niin paljon vaihdoksia, mutta en vieläkään ole päässyt toivomaani lopputulokseen. Varmaankin siksi, että olen elänyt haavekuvissa, tavoitteeni eivät ole olleet realistisia. On vaan masentavaa, kun törmään taas kaikkiin niihin asioihin, joita lähdin silloin joskus muuttamaan. Ihmiset ovat ihan samanlaisia kuin aina ennenkin, työyhteisöt eivät siitä paremmaksi muutu. Oli ala kuin ala, löydänkö koskaan työpaikkaa jossa oikeasti viihtyisin. Olen aika ulkopuolinen. Opiskeluun liittyvissä työharjoitteluissa olen osittain viihtynyt, mutta olen kokenut myös niin huonoja hetkiä, etten vuosiin ole kokenut vastaavaa. Kerran harjoittelupäivän jälkeen itkin kotona ja kirosin, niin kamala päivä oli ollut. Koin itseni niin ulkopuoliseksi, en tiennyt miten toimia, ja tietenkin toimin väärin niin että sain palautetta. Koin, että minua arvosteltiin sinä päivänä koko ajan, mitään en osannut tehdä oikein. Vaistosin merkitseviä katseita ym, mutta suoraan ei kukaan sanonut mitään ennenkuin sitten tein virheen. Toiminta oli toisilta väärin, mutta taas kerran eniten syytin itseäni ja omaa toimintaani, miksi en itse osannut toimia oikein. Pitäisi olla vahvempi, kovempi. Ei kiltit pärjää, niin se on. Juuri tuollaiset tilanteet saavat vanhat muistot pintaan, jotain syvältä kumpuavaa nousee pintaan. Pahinta on, että joutuessaan huonon kohtelun uhriksi uudestaan, sitä syyttää itseään. Tavallaan ajattelee, että vika oli silloin aiemminkin itsessä. Minussa on jotain, miksi ihmiset minuun tarttuvat. Pitäisi olla kovempi..
Tässä sitä ollaan, kaikkien vuosien jälkeen..Tilanteessa nolla. Oikeasti tuntuu, että pitäisi olla jossain ihan muualla, opiskelemassa muuta, tekemässä muuta työtä..Varmasti minulle sopisi lukea akateemista alaa, tehdä jotain asiantuntija töitä..Itsenäistä työtä, kun näissä työyhteisöissä ei ikinä toimi..Kyllähän minä sen tiesin tähän lähtiessäni, mutta työllisyystilannekin on niin huono, että näin oli pakko tehdä.
Voimia sinulle, ja sanoisin, että on sinulla vielä mahdollisuuksia opiskella lisää. Eihän tuo vielä paha ikä ole; tuskin itsekään vielä sinun iässä olen ehtinyt ns.korkeammalle tasolle..Jos nyt ennen 40 ikävuotta ehtisi aloittamaan..Pakko uskoa tulevaan vaikka olen minäkin välillä kokenut että tässä tämä oli. Masentunut olen tälläkin hetkellä, mutta ajattelen sitä valoa tunnelin päässä, taas kerran..

eräs toinen kirjoitti:

Kyllä kiusaamisella on hyvinkin kauaskantoisia seurauksia, tiedän sen kokemuksesta. Itse olin koko yläasteen koulukiusattu, ja se jatkuva pelko, piina, kaikki tunnit, kaikki välitunnit, jätti jälkensä. En minäkään pystynyt keskittymään olennaiseen, kun kaikki tunnit meni pelätessä, mitä seuraavaksi tapahtuu, kuka taas ottaa minut maalitaulukseen. Juuri se, että kiusaamista tapahtui paljon ihan oppituntienkin aikana. Kukaan ei pystynyt auttamaan, eikä tilanne parantunut vaikka asiaa selviteltiin. Olisi pitänyt vaihtaa koulua, mutta kun kuulema jos joku lähtee, se on kiusaajat, ei minä. Ja olinko sitten voittaja kun jatkoin samassa koulussa urheasti, ettei vaan kiusattu joutuisi lähtemään? Niin, näin se valitettavasti menee, että kiusaajat porskuttavat elämässään hyvinkin pitkälle, ja kiusattu kantaa seuraukset. Tavallaan selvisin, tavallaan en.
Olen kärsinyt (ja kärsin) masennuksesta, epäilen että minulla on jokin pysyvä stressitila (psykosomaattiset oireet), olen ollut riippuvainen alkoholista, lääkkeistä (jotka eivät loppujen lopuksi edes ole auttaneet), olen tehnyt suunnanmuutoksia elämässäni yrittäen löytää onnen, mutta loppujen lopuksi en ole päässyt mihinkään. Opiskeluasiat minulla on olleet ihan sekaisin, huonosti mennyt lukio sotki asioita, koska niillä papereilla ei pääse mihinkään. Myöhemmin olen opiskellut korkeammallakin tasolla, mutta jätin kesken. Ajattelin löytäväni jotain parempaa, mutta mikä on tulos. Nyt olen jostain syystä jumittunut ammattikoulutasolle, jossa tälläkin hetkellä opiskelen. Tiedän jo nyt, ettei koulutustaso tyydytä minua. Se aiheuttaa oman stressinsä, kun pitää jo nyt miettiä, että mihin sitten muutaman vuoden päästä. Olisi ihan mukavaa jo pysähtyä. Toisaalta antaahan se jotain intoa tulevaisuuteenkin, kun voi taas kerran miettiä, että "kyllä minä sitten.." Sillä tavalla minä olen jo vuosikaudet elänyt, tulevaisuudessa. Sillähän sitä yläasteestakin selvisi, elämällä jossain ihan muussa todellisuudessa..Mutta kyllä toisaalta ärsyttää, tuntuu että tässä samalla vaivalla olisi opiskellut paremman tutkinnon. Minulla ei vaan ollut tällä hetkellä kärsivällisyyttä siihen, ja ajattelin että haluan nyt mahdollisimman nopeasti töihin. Minunkin alallakin kyllä töitä pitäisi riittää, mutta jaksamisesta en itsekään tiedä. On jotenkin niin surkuhupaisaa, että olen tehnyt niin paljon vaihdoksia, mutta en vieläkään ole päässyt toivomaani lopputulokseen. Varmaankin siksi, että olen elänyt haavekuvissa, tavoitteeni eivät ole olleet realistisia. On vaan masentavaa, kun törmään taas kaikkiin niihin asioihin, joita lähdin silloin joskus muuttamaan. Ihmiset ovat ihan samanlaisia kuin aina ennenkin, työyhteisöt eivät siitä paremmaksi muutu. Oli ala kuin ala, löydänkö koskaan työpaikkaa jossa oikeasti viihtyisin. Olen aika ulkopuolinen. Opiskeluun liittyvissä työharjoitteluissa olen osittain viihtynyt, mutta olen kokenut myös niin huonoja hetkiä, etten vuosiin ole kokenut vastaavaa. Kerran harjoittelupäivän jälkeen itkin kotona ja kirosin, niin kamala päivä oli ollut. Koin itseni niin ulkopuoliseksi, en tiennyt miten toimia, ja tietenkin toimin väärin niin että sain palautetta. Koin, että minua arvosteltiin sinä päivänä koko ajan, mitään en osannut tehdä oikein. Vaistosin merkitseviä katseita ym, mutta suoraan ei kukaan sanonut mitään ennenkuin sitten tein virheen. Toiminta oli toisilta väärin, mutta taas kerran eniten syytin itseäni ja omaa toimintaani, miksi en itse osannut toimia oikein. Pitäisi olla vahvempi, kovempi. Ei kiltit pärjää, niin se on. Juuri tuollaiset tilanteet saavat vanhat muistot pintaan, jotain syvältä kumpuavaa nousee pintaan. Pahinta on, että joutuessaan huonon kohtelun uhriksi uudestaan, sitä syyttää itseään. Tavallaan ajattelee, että vika oli silloin aiemminkin itsessä. Minussa on jotain, miksi ihmiset minuun tarttuvat. Pitäisi olla kovempi..
Tässä sitä ollaan, kaikkien vuosien jälkeen..Tilanteessa nolla. Oikeasti tuntuu, että pitäisi olla jossain ihan muualla, opiskelemassa muuta, tekemässä muuta työtä..Varmasti minulle sopisi lukea akateemista alaa, tehdä jotain asiantuntija töitä..Itsenäistä työtä, kun näissä työyhteisöissä ei ikinä toimi..Kyllähän minä sen tiesin tähän lähtiessäni, mutta työllisyystilannekin on niin huono, että näin oli pakko tehdä.
Voimia sinulle, ja sanoisin, että on sinulla vielä mahdollisuuksia opiskella lisää. Eihän tuo vielä paha ikä ole; tuskin itsekään vielä sinun iässä olen ehtinyt ns.korkeammalle tasolle..Jos nyt ennen 40 ikävuotta ehtisi aloittamaan..Pakko uskoa tulevaan vaikka olen minäkin välillä kokenut että tässä tämä oli. Masentunut olen tälläkin hetkellä, mutta ajattelen sitä valoa tunnelin päässä, taas kerran..

Lue lisää

Ette ole ainoita.

Minutkin on poljettu ensin lapsuuskodissa, sitten nimitelty ja fyysisestikin hakattu kouluvuosien aikana, ja sitten myöhemmin työelämässä kiusattu, niiden lyhyiden jaksojen aikana kun olen ollut oikeissa töissä tai harjoitteluissa.

Tämä kaikki jättää hirveän syvät arvet. Viimeksi tänään seisahdin pitkäksi aikaa eräälle sillalle ja tuijottelin veteen. Olenko valmis luovuttamaan?

Tekee niin pahaa kun joku työpaikkakiusaaja tulee kaduilla vastaan. Kyllä sitä miettii väillä miksi pitää elää tällaisessa maailmassa. En voi missään olla oma itseni.

Mulla on ikää alle 40 mutta kyllä tämä alkaa olla nähty :(

Nyt et ymmärrä tätä.Ei masentuneen ole helppo nousta ylös.Syvät arvet eivät mene umpeen ikinä
.Helppo sanoa sellaisen joka ei ole itse kokennut henkistä väkivaltaa.Apua saa mutta vähän.Lääkärit eivät tajua asiaa.Lääkkeillä yritetään sekoittaa lopullisesti pää.Mieti miltä itsestä tuntuu kun aina joku haukkuu.Kyllä pitää puhua miltä tuntuu ja saada sosiaalista kontaktia jotta voi alkaa luottaa ihmisiin.Auta älä kävele ohi tai puhu jotta toinen saa hyvän mielen.

Nyt et ymmärrä tätä.Ei masentuneen ole helppo nousta ylös.Syvät arvet eivät mene umpeen ikinä
.Helppo sanoa sellaisen joka ei ole itse kokennut henkistä väkivaltaa.Apua saa mutta vähän.Lääkärit eivät tajua asiaa.Lääkkeillä yritetään sekoittaa lopullisesti pää.Mieti miltä itsestä tuntuu kun aina joku haukkuu.Kyllä pitää puhua miltä tuntuu ja saada sosiaalista kontaktia jotta voi alkaa luottaa ihmisiin.Auta älä kävele ohi tai puhu jotta toinen saa hyvän mielen.