Ainoan lapsen kuolema

Minulla ei ole ihan samanlaista kokemusta, mutta kyllä tilanne helpottuu ajan myötä. Voit ihan avoimesti sanoa ystäville, että älkää puhuko nyt lapsista, koska se satuttaa ja tuo surun liian pintaan.

Menetin kuopuksen vähän aikaa sitten. Kyllä suoraan sanottuna v..taa ja ankarasti. Ja pahalta se tuntuu, sen surun laukaisee melkein mikä vaan. Muisto, musiikki jne. minkäs teet. En tiedä mitä on menettää ainokainen. Minulle jäi vielä jotain. Koeta kestää piina..kyllä kait se ajan kanssa helpottaa, että voi jatkaa helpommin.
Sano suoraan vaan jos tuntuu ettet jaksa kuunnella. Kerro miltä tuntuu, voit sanoa kuinka pahalta tuntuu nähdä heidät iloisina lapsiensa seurassa, pahoittele jos et voi kiinnostua siitä. Jos he ovat tosiystäviä he ymmärtävät vinkin..

Suru on yhtä suurta menettää sitten ainoan lapsen tai yhden lapsistaan. Alkuun kaikki menetetyn lapsen oloiset toiset nuoret omine iloineen toivat mieleen surulliset muistot. Tuli usein mieleen kysymykset, miksei oma lapseni ei voisi olla yksi heistä. Elossa vielä ..

Surusi ja kaipuusi hälvenee, mutta koskaan se jää pois. Jokainen menetys ja suru on niin erilainen. Jaksamista sinulle nim. Katkera

vaikka lohtua saisi joka taholta,ja kaikella mahdollisella tavalla.

se ei riitä kuitenkaan...

Ensinnäkin haluan sanoa, että olen todella pahoillani lapsesi kuolemasta. Sitähän sanotaan, että se on pahin menetys, mitä ihminen voi kokea.

Ota vastaan kaikki apu mitä voit saada: terapia, keskusteluapu, kriisiapu.

Onneksi aika on sellainen, joka auttaa. Et unohda lastasi koskaan tietenkään, mutta pystyt oppia elämään sen kanssa. Paras ystäväni teki itsemurhan ja yhä edelleen suren hänen menettämistään. Itse asiassa taas kirpoavat kyyneleet silmiini, kun annan hänen päästä ajatuksiini. Omalla kohdallani on auttanut nyt 10 vuoden ajalla se, että olen miettinyt hänestä hyviä asioita. Olen tehnyt hänestä myös pienen muistoalbumin, johon olen koonnut häneen sopivia runoja, valokuvia ja kaikenlaisia yhteisiä muistoja.

Ehkä eniten omalla kohdallani on auttanut se, että olen yrittänyt tehdä asioita, jotka kunnioittavat hänen muistoaan, jotta hänen kuolemansa ei olisi turha. Osallistun kaikkiin rahakeräyksiin, joissa kerätään rahaa esim. mielenterveystyöhön ja varsinkin masennuksen hoitoon tms. Olen myös puhunut hänestä omille lapsilleni ja korostanut, miten tärkeää on ihmiselämä.

Konkreettisimmin olen auttanut kaverini pikkuveljeä, jonka olen ottanut jonkinlaiseksi korvikkeeksi tai lohdutukseksi. Joskus muistelemme hänen kanssaan menetystä, mutta ennen kaikkea tuen häntä ja yritän auttaa häntä elämässä, jotta hän ei päätyisi samaan ratkaisuun ja jotta hän pääsisi omalta osaltaan menetyksestä eteenpäin elämässä.

Nykynuoret ovat näppäriä tekniikan kanssa. Ehkä he voisivat tehdä esim. nettiin muistovideon hänestä ja voisitte yhdessä valita valokuvia, hänen lempibiisejä jne. Se voisi tuoda lohtua myös muille kavereille ja sukulaisille, joita menetys koskettaa. Anna aikaa toipumiselle. Muuta keinoa ei ole. Hän ei varmasti halua, että sinä tuhoaisit elämääsi esimerkiksi hukuttamalla surua viinaan tms. Parempi keino on saada vertaistukea jostakin.

Otan myös osaa suruusi ja lapsen kuoleman kokeneena uskoisin ettei siitä pääse koskaan yli,sen kanssa oppii vaan elämään ja omasta kokemuksestani voin kertoa että kaikki tunteet on sallittuja.
Lapsesi poismenosta on niin lyhyt aika ettei Sinun tarvitse edes puhua vielä, katkeruuskin on oikeutettu.
Tiedosta Itsellesi kuitenkin, että tarvitset apua ja tunteet tulee käsitellä kun siihen valmis ja vaikka ystävät/ sukulaiset ovat tärkeitä tukijoita, puolueettoman ammattilaisen kanssa asian käsittely on helpompaa ja ennenkaikkea saat Itsellesi ns. turvapaikan jossa asian kaikkine puolineen voi käsitellä.
Ammattiauttajan luona voi olla väliin hyvinkin raskasta ja turhauttavaa,mutta se myös vapauttaa ja sieltä lähtiessä ainakin minä koin, että ne asiat voi jättää sinne, pala palalta, kunnes joku päivä voi jopa hymyillä.

Voimia elämääsi ja kaikkea hyvää.

"katkeralle" Otan sydämestäni osaa suureen suruusi

Jos minä menettäisin yhden lapsistani, sisarukset menettäisivät sisaruksen ja suru olisi moninkertainen.

En ymmärrä surun mittaamista sillä, onko lapsi ainokainen vai yksi pesueesta.

Anna itsellesi aikaa käydä rauhassa surua läpi niin, että aika selkiinnyttää tapahtumaa itsellesi. Surun tärkein työkalu on aika. Suruajan pituus on yksilöllistä. Suru muuttaa muotoaan ajan myötä, ihminen muuttuu myös.

Kavereillasi on lapsia, mutta itse menetit lapsesi, etkä halua tavata heitä. Sinulla on täysi oikeus olla tapaamatta heitä, koska suojaat itseäsi kokemasta kipua.

Kuitenkin tarvitset luotettavan ystävän/ystäviä jolle voit puhua menetyksestäsi. Puhuminen on tärkeä osa surusta toipumiselle. Tarvitset paljon tukea ja aitoa välittämistä niin, että saat kokea ettet ole yksin vaan, että rinnallasi on ystäviä, jotka usein sanoittakin kuuntelevat sinua.

Ehkä kotipaikkakunnallasi kokoontuu sururyhmä johon voisit mennä mukaan. Ryhmässä saa puhua tai olla hiljaa, miten itselleen kokee hyväksi. Huomaa sen, että on muitakin jotka kulkevat surun laaksossa. Jumala lupaa, että murheelliset saavat lohdutuksen, Hänen lohduttavaa läsnäoloaan toivon sinullekin.

Älä ole katkera, Jumala sinua auttakoot. Toivon kaikkea hyvää sinulle jatkoksi

Olen itsekin menettänyt lapsen, en tosin ainokaistani, mutta silloisen ainokaisen ja esikoisen. Aika ei täysin paranna haavoja, mutta lievittää surua. Päiväksikään tapahtunut ei unohdu, koskaan. Itselläni tuli helpompaa vasta, kun toiset lapset olivat jo ohittaneet pikkulapsi-iän, tavallaan aloin vasta sitten uskomaan, että en menetä heitäkin. Aluksi tuntui liian julmalta ,kun ajattelemattomat ystävät esim. lähettivät joulukortteina pienokaisten tonttukuvia, enkä ymmärrettävästi halunnut osallistua pikkulasten syntymäpäiville tai muihin juhliin, joissa pikkuisia on läsnä. Nyt kun tapahtuneesta on jo 18 v, joku pikkuseikka saattaa vieläkin tuoda kyyneleet silmiin, mutta muuten voin sanoa selviytyneeni.Joskus mietin, millainen menehtynyt lapseni olisi, jos olisi saanut elää, mutta onneksi en voi sitä edes tietää. Toiset lapset eivät menetystä voi korvata, eikä heitä ole tehty menetetyn "tilalle", mutta uskon, että olen sittenkin päässyt helpommin yli tapahtuneesta, kun olen saanut muitakin lapsia.

Ainoan lapsemme kuolemasta on myös reilu viisi kuukautta. Lapsemme oli 20 vuotias mehehtyessään. Itse puolestani olen saanut voimaa, kun muut ovat puhuneet lapsistaan. Yksi lähimpiä työkavereitani tuli raskaaksi melko pian lapseni kuoleman jälkeen ja itkin ilosta hänen kerrottuaan vauvastaan. Tietysti kirpaisee se, että toiset saavat nauttia lapsistaan. Usein tulee kysymys: miksi juuri meidän lapsemme. Olen sanonut työyhteisössäni, että työkavereisen ei tarvitse "varoa" puhumisiaan minun kuulteni. Itse puhun melkein päivittäin rakkaasta lapsestani ja hänen tekemistään. Siten pidän yllä hänen ihanaa muistoaan. Itku tulla purskahtaa aivan yllättäen, mutta se on luonnollista. Eihän se lapsi ole mihinkään kadonnut, hän elää muistoissamme. Kyllähän se katkeruus toisinaan pulpahtaa jostain, miksi juuri meidän rakkaamme, joka varmaan oli elämämme keskipiste ja rakkaudella hoivattu. Ymmärrän hyvin miltä sinusta tuntuu toisten kokema ilo lapsistaan, mutta ajattele että edes he saavat nauttia lapsistaan. Suru ja kaipaus ovat vahvasti mukana jokapäiväisessä elämässä. Suru muuttaa muotoaan, mutta kaipaus on ikuista. Toivon Sinulle voimia tässä elämän pituisessa ikävässä.

ei olekokemuksia

Huomasin, että Maassa taivaassa -tapahtuman yhteydessä Jyväskylän taidemuseossa järjestetään lapsen kuolemaan ja lapsen suruun liittyviä juttuja 3.11.–30.11.: http://www.jyvaskyla.fi/taidemuseo/museotoiminta/tapahtumat

Itse sairastuin syöpään.

Nyt kaikki haluaa keskustella mun kanssa jo kuolleista. Mitä ne oli ja teki.
Minua ei vois vähempää kiinnostaa.

Kummasti kaikki, eläissään ihan paskatkin, ihmiset muuttuvat kaivatuinsi ja ihaniksi, hyviksi kuoltuaan.

Mitähän soopaa minusta perästä puhutaan?

Voin vain sanoa,me ihmiset emme mahda asioille joita tulee.
Se ei ole meidän käsissä !
Taivaan Rakkautta toivon !