Mikael Niemi : Aivot pellolle

Niemi on heittänyt hyvästit Tornionjokilaaksolle ja Vittulanjänghälle. Toivottavasti lopullisesti. Vaan ydinosaamisaluettaan, nuorisoa, ei Mikael-pappa ole hyljännyt. Parin vuoden takainen, 2011 suometettu Aivot pellolle tarkastelee maailmaa yleensä ja kouluyhteisöä erityisesti 16-vuotiaan minäsankarin silmin ja mielenliikkein.
Hämärästi muistan tuon iän, jolloin kaikki oli suurta. Maailmantuska, epäonnistumiset ja harvat onnistumiset. Sartrea ja Majakovskia on luettava, vaikkei mitään ymmärrä. Sama riivaa kirjan nimetöntä minähahmoa. Joka jakaa koulunsa oppilaat tylysti kahtia. Paskapäät ja idiootit. Jaon ulkopuolelle jää vain Vihreäsilmäinen tyttö, esteetikko. Siis hörhö. Johon tutustuminen on enemmän kuin vaikeaa. Toki vanha kunnon runotemppu tepsii, mutta siinäkin on omat vaikeutensa. Tekstipiraatti iskee, rehtori repii ja lopulta tarvitaan nostolava-autoakin tuhoamaan hengentuotetta.
Rinnalla kulkee koko ajan tylympi tarina. Jonka nimi voisi olla vaikka: Näin kasvatetaan kouluampuja. Juonesta ei enempää. Tämä on niitä harvoja kirjoja, jotka täyttävät määritteen: Ihana ja kamala.
Harvoin kouluyhteisön julmia hierarkioita on kuvattu näin julmina ja kuitenkin uskottavasti. Minäkertojan suhde yksinhuoltajaäitiinsä on lämmin, mutta sekoileva. Sellaista sattuu oikeassa elämässäkin.
Niemen kieli luo uutta. Tosin kääntäjän, Outi Mennan, osuutta on vaikea eritellä.

Rohkenen suositella.