Asunnon muutos.

Minä olen muuttanut tosi monta kertaa 22vaikana helsingissä 12kertaa,nyt jo tääl-
lä pohjoiskarjalassa 30v aikana 9kertaa. Syy milloin mikäkin,useimmin kuitenkin verissä on kaupan teko voitto.Nyt muutimme senioritaloon ,joten on viimeinen,
ehkä kuitenkin jos huonosti sattuu niin laitoshoito/.liikenainen heta.

Paikkakunnan vaihtoja riittävän usein niin hyvin menee.

Paikalleen jäsähtämisen seuraukset olivat tuhoisat.
26-vuotta 163m2:n rinnetalossa menetteli niin kauan kuin lapset olivat kotona mutta kahdestaan se kävi tuskalliseksi ja kaiken lisäksi, pitempien poissaolojen aikana, aiheutti ylimääräisiä toimenpiteitä.

Muutto 73m2:n kolmioon oli tavan revohka.
Lapset tullaisvat ensin tavarat.
Sitten naapurit ja tuttavat.
Seuraavana oli vuorossa punainen risti.
Lopuista tuli korkeareunainen kuormurin lava melko täyteen.

Nytkin, karsituista kamoista on täyttynyt, paisi asunto, niin ullakkohäkki ja pienen auton lisäksi 21m2:n talli.

Muutto on työläs, mutta tavallaan selkeyttävä ja pääsee eroon kertyneistä ylimääräisistä tavaroista. Kun on saanut paikalleen järjestettyä kaiken, seuraa tavallisesti mukava uusi vaihe elämässä.

Saattaa muuten olla miehille vaikeampaa tuo sopeutuminen, naisella kun on kodin hommat hanskassa useimmiten.

Eroja siinäkin on, muistan isäni kun eleli yksin 10 v. äidin poismenon jälkeen, niin kyllä oli siistinä sentään paikat. Pyyheliinatkin ja lakanat niin hyvin manglattuja, että ihailla täytyi:D

Onnea vaan uudelle asunnolle!

Näin vain kävi.
Hassuhan minä olen kun täällä kirjoittelen, mutta "jotain tarsttis tehä"
sanoi muinoin Mauno Koivistokin.

En osaa enää kovin kiinnostavasti kirjoitella,,, huomaan,
Jos olen koskaankaan osannut.
Pitäisi siirtyä tuonne ikäisteni palstallekin, mutta muutto kuin muutto, kaikissa on omat vaikeutensa.

Ei me minnekään loistohotelliin muutettu, vaikka onkin komea talo ulkopuolelta , eikä sisäpuolellakaan ole vikaa, loistokunnossa on.

Onhan täällä asujia muitakin, kiva on seurailla heidän tapojaan.
Vähän hiljaista kuitenkin on lukuunottamatta sisukasta pientä miestä joka huutaa äitiä tuomaan ruokaa, tai isää viemään häntä pois.

Oli niinkuin pieni pakkomuutto meillä kun mies sairastui sen verran pahasti ettei pääsyt liikkeelle juuri lainkaan.
Nyt vain odotellaan josko pääsis sairaalaan että saisi sairauden laadun selville.

Niin ettei paljon onnittelut oikein sovi tapaukseen, mutta kiitos kuitenkin.

Sainhan sanottua ainakin miksi tänne kirjoittelen vaikkei ketään kiinnostaisikaan.

Toivottavasti selviää puolisosi sairastelu ja mahdollisuus voida olla kotona vielä.

Mitä kirjoittamiseesi tulee, on hyvä olla kanava jossa voi purkaa ajatuksiaan. Turhaan olet epävarma, runoilijana olet suorastaan loistava minusta!
Olen aina ihaillut sanataituruuttasi sen herkkää kauneutta, siinä olet minusta parhaimmillasi!
Sellaista me tarvitaan elämän arjessa *fiuliin*

Niinpä niin, epävarmahan minä olen.
Olen ollut lapsesta asti arka ja pelokas, pahoitan mieleni pikkuseikoista.
Olen normaalisti iloinen, mutta pahat asiat saavat kaiken toiselle tolalleen.

Onko se epävarmuus sen pahempi kuin itsevarmuus ?
Minua taas kiusaa toisesta ihmisestä huokuva itsevarmuus ja olenkin monasti kauhuissani sellaisten ihmisten seurassa ollessani.

Meitä on monenlaista luonnetta kovaa, pehmeää, rohkeaa , iloista menakolista jne.
Parhaiten pärjään sellaisten tasaisten ihmisten joukossa jotka, vaikka olisivatkin itsevarmoja , osaisivat hyvin sen piiloittaa hillitysti ja varmasti, siis käyttäytyen niin että heikommatkaan eivät vaivautuisi epävarmuudessaan.

Täällä on ollut aiemmin molempia "luonnevikaisia" mutta kirjoittamalla olen pärjännyt hienosti jokaisen kanssa. Nykyisin vain
Kun on tullut noita "säännöksiä" kuten pysyminen aloituksen aiheessa ja muita sen kaltaisia määräyksiä, tunnen etten saa minkäänlaista otetta mihinkään.

Mutta mitäpä minusta , olen vieras vanha muija jokaiselle, oudoksun jokaisen käsitystä ja huomaan että kaikki toisetkin ovat outoja ja kummallisia.

En minä kanna sinulle mitään kaunaa, enkä kenellekään toisellekaan... miksi harmittelisin. Sanottu mikä sanottu ja kirjoitettu mikä kirjoitettu, luokaamme vain omia käsityksiä toinen toisistamme ja hyväksytään ilkeydet sekä luonteet jokaisen itsensä kannettavaksi.

Mutta eipä tämä kuulunut asunnon muuttoon mitenkään ... että silleen