Haluanko olla ikuinen haaveilija sittenkin?

Koko elämäni kirjo kokemuksia sulautui sinä hetkenä yhteen, kun katsoin sinua silmiin. Näin jotain tuttua ja turvallista katseessasi. Huomasin myös viattoman ilmeesi, mikä tuiki tietämättäsi porautui mieleni syövereihin muistuttamaan tästä illasta. Kuinka kelasin edestakaisin tuota ajatusten filminauhaa, hakien jotain todisteita tunteilleni ja niiden olemassaololle. Miksi olisin yksin tässä veneessä.

Kohtasimme toisen kerran, voi pelkäsin sinua ja inhosin itseäni samaan aikaan. Ihanaa ja inhaa, kosketuksesi tuntuu vieläkin käsivarressani, sitä ajatellessani.

Kolmannella kerralla annoin periksi, olkoot! Ehkä emme ole me.

Neljännellä kerrassa näin hymyjä suupielessäsi, jotka tarttuivat minuun, sinuakin jännitti. Voi, halusin lohduttaa ja iloita tästä tajuntaani virtaavasta toivosta, ehkästä.

Viidennellä kerran olit upooutunut muualle,en saanut yhteyttä.

Kuudennella kerralla, koskettelimme toisiamme useasti, varkain. Sillä elin puoli vuotta.

Kertoja toisen perään, olemme nähneet 4 vuotta toisiamme, mutta emme ole uskaltaneet liikahtaa turvallisilta vesiltä lähemmäs toisiamme, kuitenkaan.

Turhauttavaa, entäs jos kaikki olisikin liian helppoa? Olisiko tämä yhtä ihanaa? Pienistä vinkeistä arvuuttelua, antamista ja ottamista? Olenko kuitenkin haaveilija? Onko tämä parasta?