GALLUPPI!!!!!!!!!!!!

luen mielenkiinnolla, jos ja kun tulee miehiltä vastauksia. Äitinä katson paremmaksi olla vastaamatta, luultavasti ärsyttäisin :)

kun ei keskustelu lähde käyntiin. Äitinä -poikani huoltajana- en pakota lastani inttiin. Poikani isä ei kerro näkökantaansa, joten minä vaikutan eniten :)

Armeija on nykyisin avoinna myös tytöille, jotka haluavat sinne mennä, uskon että maanpuolustajia on tarpeeksi. Minua hirvittää kaikenlainen väkivalta & aseet, joten jos poikani ei halua armeijaan se on ihan jees :) Hmm..ehkäpä sitä vähän toivoisinkin, mutta koska ymmärrän etten voi ajatella miehen tavoin, jätän päätökseni pojalleni.

aiheeni vastata, mutta heitänpä jotain (saatte ist sitten käskeä häipyä ko. palstalta)

isäni isä työskenteli kauhavalla (nyk. ilmasotakoulu) majurina. pojat saivat sotilaallisen kasvatuksen. neljästä veljeksestä kolme on sotilasarvoltaan yliluutnantteja ja yksi (isäni veljistä toiseksi nuorin) ei ylennyt urallaan korpraalia korkeammalle. isäni edelleen tsekkaa poikaystävieni sotilasarvot, mutta itse en moiseen asiaan huomiota kiinnitä.

biologinen sisareni kävi intin saadakseen lisäpisteitä poliisikouluun (kävi lukion, mutt ei kirjoittanut yo:ksi) ja sotilasarvo lienee tätä nykyä kersantti (eli "ei juuri mitään", mutta naisen onin kuulemma "hellpo edetä" sotilasurallaan niiden iesten mukaan, jotka eivät tajua naisen ja miehen fyysisiä eroja. tämän ottoveli puolestaan kävi sivarin syystä, että opiskeli atk:ta ja sai täten mahdollisuuden edetä "ammatissaan2 ilman, että tarvitsi "tuhlata aikaa" inttiin.

viimeisin avomieheni työskentelee puolustusvoimilla. sotilasarvoltaan vain "alikessu", eli ei edes kapiainen. no, tämä kyllä työskentelee valmiusjoukoissa (taistelusukeltaja, eli kunto on kovempi, kuin paljon ylemmälle edenneillä - tämä vain luonteensa puolesta. sillä hän vastustaa auktoriteettejä, eikä osaa nuoleskella ja siksi ei etene urallaan).

mikäli minulla olisi poika, joka ei kävisi inttiä, suhtautumiseni asiaan riippuisi syystä! jos tämä ei suorittaisi asevalvollisuuttaan vain laiskuudesta, kokisin varmasti epäonnistuneni kasvattajan. jos tämä työskentelisi tietotekniikan parissa, hyväksyisin ratkaisun hieman paremmin. jos tämä taas kieltäytyisi pasifistisen näkemyksensä perustein ja menisi kärsimään vankeusrangaistuksen, kunnioittaisin tämän omaa vakaumusta (kuten kaikkien muidenkin) ja hyväksyisin ratkaisun ihan täysin ja olisin onellinen siitä, että pojallani on selkärankaa ja että tämä osaa kyseenalaistaa asioita ja että tällä on omat vahvat ja perustellut mielipiteensä (vaikka omat mielipiteeni, arvoni ja vakaumukseni eroaisikin osittain).

onnellinen/ylpeä, jos eivät(poika ja tyttö) menisi armeijaan. Itse tietenkin aikanaan päättävät mutta jos minulta kysyvät mielipidettä, niin en ainakaan armeijaa suosittele.

Minulla on kolme poikaa ja olisin suunnattoman ylpeä jos yksikään heistä ei menisi armeijaan. Valitansa tekevät kuitenkin yksin eli minulle olisivat yhtä rakkaita vaikka valitsisivatkin armeijan.

Koska poikia ei minulla ole, niin vastaukseni perustuu hyvään arvaukseen.

Lasteni mielipiteet ovat heidän omiaan ja kunnioitan niitä. Tukisin poikaani, olisi hänen päätöksensä mikä tahansa. Itse olen reservin upseeri. Tämä seikka ei ole minua elämässäni auttanut eikä haitannut.

Olen lukenut näitä vastauksia ja moni on ollut sitä mieltä ettei edes halua lapsiaan armeijaan.

No, isäni on kylä sen verran ehkä vanhanaikainen ettei hyväksy sitä jos poika ei mene armeijaan. Hänellä on kaksi poikaa ja kaksi tyttöä kaikki jo aikuisia, eikä kukaan ole käynyt armeijaa.

Vanhemmalla veljelläni oli selkäongelmia ja oikeastaankin halusi käydä sivarin. Kesti kauan ennenkuin uskalsi sanoa isälleen ettei mene armeijaan. Kun hän sen kertoi isä suuttui kovasti, haukkui pojan aivan lyttyyn, luuseriksi ym, eikä sitten puhunut pojalleen pitkään aikaan. Äiti yritti lohduttaa poikaa.

Nuoremmalla veljelläni oli myös jotain terveydellisiä syitä, joten hän olisi voinut olla vain B tai C miehenä armeijassa. Joten tämä veljeni viihtyi armeijassa 8 päivää ja tuli pois, eikä ole tähänkään päivään mennessä suorittanut sitä, eikä suorita. isäni on muutenkin pettynyt tämän veljeni elämänasenteeseen, joten oli vihainen myös tälle pojallensa.

Veljilläni ei ole paljoakaan ikäeroa, joten isäni sai olla aika kauan vihainen. Nyt ku´n tästä armeijaan meno ajasta on kulunut jo joitakin vuosia, on isäni hyväksynyt asian eikä siitä enää puhu, mutta sisimissään on katkera ja surullinen.

Oma mielipide sitä hulinaa seuratessa on se että minun poikani saa tehdä tämän armeija-asian kanssa aivan mitä haluaa, kunhan tekee jotain järkevää ja on miettinyt elämäänsä eteenpäin eikä jää laakereilleen lepäämään.

Haluan vain omien lasteni olevan onnellisia sellaisina kun he ovat, ettei heidän tarvitse mielistellä vanhempiaan ja sitä kautta tehdä vääriä valintoja elämässään.

Mie toivon että meijän poijat menee aikanaan armeijaan. Ei siksi, että siellä opetettaisiin tappamaan tai se olisi "miesten koulu". Vaan siksi, että siellä annetaan vastuksia ja rasitetaan sekä ruumista että mieltä. Se kaikki valmistaa kohtaamaan tosielämän vaikeuksia paremmilla "eväillä" varustettuna.

Tulee mieleen että onko maalla ja kaupungissa eroja tähän asiaan suhtautumisessa? Olen kahden tytön äiti ja kohta tulee 2 lisää, en tiedä onko tyttöjä vai poikia. Kannustan tyttöjäkin armeijaan ja jos tulee poikia niin en hyväksy muita vaihtoehtoja. Itsellänikin on partiotausta. Olisin itsekin mennyt 19 v. ammattikoulun jälkeen armeijaan, mutta olin esikoisen kanssa kotona joten ei ollut mahkuja.

Minulla on kaksi poikaa, joista vanhin 4 vuoden päästä olisi armeija iässä ja toinen kymmenen vuoden.

Ollaan puhuttu siitä, eikä se minusta olisi ollenkaan outoa. Pojat ovat sillon täysi-ikäisiä ja saavat itse tehdä ratkaisunsa mennäkö vai ei. Olisin yhtä ylpeä pojistani huolimatta siitä ovatko he armeijan käyneet vai ei, kuin olen nytkin.

Olenkin sanonut että minun lapset eivät sotimaan lähde, mutta saavat itse päättää.

Ei se pyssyn paukuttelu pojista miestä tee, siihen on muut arvot.

Tuttavapiirissämme on muutama, jotka eivät ole armeijaa käyneet, eikä siitä puhuminen ole sen kummallisempaa kuin muistakaan asioista. Eivätkä he ihmisinä eroa armeijan käynneistä miehistä mitenkään.

itse päättää. Kerro kuitenkin pojalle oma toiveesi. Kerro myös omia HYVIÄ kokemuksia armeijasta. Nyky päivän intti on aika lepsu verrattuna 20 vuoden tai 50 vuoden takaiseen.

Minä kävin aikanaan armeijan, kun ei tullut oikeastaan mieleenkään, että vaihtoehtojakin olis. Harmittaa, että oman isän (joka sairastamansa tuberkuloosin takia sai itse aikanaan vapautuksen) kanssa tuli vasta paljon myöhemmin puheeksi, että hän oikeastaan olis toivonut, että menisin sivariin.

Armeijassa en viihtynyt ollenkaan. Lähinnä ongelmat olivat ideologisia ja osittain liittyivät siihen, ettei armeijassa osattu lainkaan kannustaa tai ylipäätään hyödyntää varusmiesten aiemmin hankkimia taitoja tai ominaisuuksia.

Tästä viisastuneena tulen varmasti keskustelemaan oman poikani kanssa armeijasta ja sivarista. Silloin tuon esiin omat näkemykseni asioista, mutta päätös on tottakai pojan oma. Kunnioitan sitä, päätyipä hän mihin ratkaisuun tahansa (ehkä sillä reunaehdolla, että päätös perustuu "vakaumukseen", eikä esim. siihen, missä pääsee helpoimmalla)

Tuohon suureen keskusteluun on kyllä vielä aikaa, sillä poika täyttää vasta 7 kuukautta :)