Traumaperäinen oireilu vai Bibo??

Itse seurustelin kaksisuuntaisen miehen kanssa 7 vuotta. Suhde oli hyvin traumaattinen. Erosta on 5 vuotta, enkä ole vieläkään kunnolla toipunut niistä asioista. En tiedä pystykö uuteen suhteeseen enää ikinä. Masennuin eron aikana pahasti ja eron jälkeen kaikki asiat, tunteet pääsivät valloilleen ja masennus syveni. Muutaman vuoden jälkeen aloin itse oireilemaan hypomaanisesti. Nuo jaksot olivat lyhyitä ja hyvin laimeita, mutta kuitenkin. Tämän vuoksi sain diagnoosiksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön. Laukaisiko tuo suhde sairauteni vai onko tämä traumaperäistä oireilua. Eipä kukaan osaa vastata eikä ketään kiinnosta. Lääkitystä en käytä. Tämä on tätä, ettei olla kiinnostuttu ongelmien tai oireiden alkuperästä. Lääkkeet vaan kouraan ja elämä paranee.

Joo ihan totta, että ihmisille on annettu vääriä diagnooseja. Esim. skitsofreenikoista eivät kaikki sairasta kyseistä tautia vaan heidän oireilunsa ovat johtuneet traumasta. Ihan tutkittu asia.

Itse koin nuorena kamalia asioita ja ne saivat minut oireilemaan; pari psykoosia, mielialojen heittelyä, paniikkikohtauksia, yhtenä päivänä jopa kuulin ääniä. Olin monta vuotta jollain tapaa ihan sekaisin. Sinä päivänä kun kuulin ääniä ja jos olisin mennyt lääkärille niistä sanomaan,olisin varmaankin saanut skitsoofreenikon paperit. Mutta tuo kehoni sekaisin meno johtui esim. vuosia jatkuneesta pahasta unettomuudesta, yksinäisyydestä,vaikeista asioista joita elämäni varrella tapahtui, esim. läheiseni kuoli yllättäin onnettomuudessa.

Pari vuotta sitten rupesin paranemaan. Enkä voi kiittää siitä mitään lääkettä. Mielialojen heittelyä on toki vieläkin joskus, mutta se on myös varmasti osa herkkää luonnettani. Ääniä tai mitään muuta psykoottista oireilua ei todellakaan ole ollut. Taipumus niihin varmasti kulkee minulla mukana loppuelämäni, mutta osaan elää niin, etten pistä päätäni sekaisin valvomalla ja juomalla viinaa.

Olen myös sitä mieltä, että terveydenhuollossa täytyisi ehdottomasti osata tunnistaa ja hoitaa paremmin traumaperäisesti oireilevia ihmisiä. Erityisesti olen huolissani kuitenkin siitä, ettei edes psykiatrian puolella osata hoitaa potilaita oikein!!!!

Kiitos teille vastauksista! Mieltä lämmittiävää kuulla, että muitakin kohtalotovereita on. En vain koskaan ole kuullut teistä tai törmännyt henkilökohtaisessa elämässäni teidänlaisiin ihmisiin.
On todella ikävää, että traumaperäiseen oireiluun ei ole asiantuntevaa hoitoa. Lääkkeet ja diagnoosit tuntuvat olevan niihin ainoa vaihtoehto. Olen kuitenkin varma, että Suomessa on paljon traumasta kärsiviä ihmisiä. Heille ei ehkä koskaan anneta asianmukaista lääkitystä ja sitten he ryhtyvät epätoivoisiin tekoihin.
Minunkaan ahdistus ei lähtenyt pois millään lääkityksellä, vain traumani käsittelyllä.

Lääkäreiden on pakko antaa järeitä diagnoosia Kelan vuoksi. Kela hylkää muuten sairauspäivärahat. Bipoon ja skitsoon Kela suhtautuu kunnioituksella.

On todennäköistä, että olet traumatisoitunut ja minätilasi vaihtelee siitä johtuen. Traumatisoituminen aiheuttaa oireilua, joka voidaan sekottaa moneen mielenterveyden ongelmaan. Kannattaa tutustua: http://www.traumajadissosiaatio.fi/

Itselläni on myös väärä diagnoosi, bipo, terapiassa ilmeni että kyse on dissosiaatiohäiriöstä. Diagnoosin vaihtoon ei psykologi pysty ja psykiatri ei usko että diagnoosi on väärä, vaikkei hän sitä ole alunperin tehnytkään.

Tein ratkaisuni ja lopetin lääkkeet kokonaan ja oloni on nyt aivan uskomattoman paljon parempi!

Mitä se lääkäri sille voi jos sä lopetat lääkkeet? Mikä haloo siitä syntyy? Ei sua pakkohoitoon sen takia voi kukaan laittaa. Me ollaan kaikki oman elämämme herroja, oli meillä mikä sairaus tahansa.

Hei!

Olet kokenut kamalia.:( Tosi kurjaa lyödä, lyötyä. Suomen hyvinvointivaltiossa lakaistaan pahimmat roskat maton alle. Mutta se, että pääsit ahdistuksesta, on todella hienoa ja uskon vaikket itse uskokaan niin lääkitys voi olla jonkinlainen jalusta/jarru jota tarvitset. Jos traumasta seuraa epävakautta/ahdistusta niin lääkitys on ok ja ilman lääkitystähän et ole ollut joten ei voi tietää, mitä sitten?

Itselläni on kaksisuuntainen/Bipo, jota hoidettiin masennuksena yli 10 vuotta. Mulla on myös traumoja, joihin en ole saanut apua. Olen saanut kyllä puhua "niistä" tai olen kirjoittanut "niistä", mutta se juttu alkoi junnaamaan paikallaan ja terapia oli turhaa. "Vanhoista ei enää kannata puhua" -sanoi psykiatrini.
Niistä; tarkoitan niitä tapahtumia, taantumia, joita en muista kuin tunnetasolla. Ahdistus "ilman syytä" aiheuttaa minussa itsetuhoista käytöstä. Lääkitys on elinikäinen. Kaikki ne tunteet, tapahtumat, taudit ovat iso osa mua, ja pakoon ei pääse. Lääkitys helpottaa mutta aina sekään ei auta. Joskus vasta sairaalahoito on katkaissut on saanut mieleni "tasapainoon".

Ilmaista vertaistukea luulisin sulle löytyvän.
Toivon sulle valoisaa tulevaisuutta ja hyvää kesää!