Kirjoitan nyt tänne vaikka varmaankin tekstini tuomitaan provokaatioksi tai tulen saamaan haukkuja ja muita hyödyttömiä kommentteja... mutta jos muutama fiksu veto väliin?!
Niin, tilanne on siis tämä: minä 31v, mies 41v, yhteinen lapsi pian 1v. Sekä miehellä että minulla hermot täysin riekaleina kun lapsi onkin ollut hieman haastavampi mitä odotettiin. Ei osattu kumpikaan odottaa mitä tuleman pitää. Huutoa siis piisaa, niin lapsen, miehen kuin minun itsenikin taholta! Kun lapsi huutaa illasta toiseen niin vanhempienkin hermot kiristyy ja sittenhän siinä huudetaan kaikki... Tähän väliin kerron, että lapsessa ei ole mitään fyysistä vikaa, se on usealla lääkärikäynnillä todettu. Huutamiseen ei siis ole löydetty syytä. Itse epäilen, että se johtuu meistä vanhemmista. Parisuhde kun on niin hajalla kuin olla voi, niin kaitpa se lapsikin sen vaistoaa? (Epäilin jo omaa mielenterveyttänikin joten kävin psykiatrilla, hänen mielestään noin pieni lapsi ei mitään tajua vielä... epäili vain minun jaksamistani ihan aiheellisesti.)
Meillä ei ole seksiä, ei tee mieli edes. Ja syy siihen on tuon äijän jutut. Päivästä toiseen samaa p**kanjauhantaa, miten "v***umaista p**kaa" HÄNEN elämänsä on, "miksi helvetissä piti mennä tekemään pentu", miksi pitää käydä "p**kassa duunissa", "p***a akka" jne. No juu, kun tuota kuuntelee päivästä toiseen niin alkaa se omassakin, yleensä positiivisessa mielessä junnaamaan samat asiat. Että vähän alkaa syödä naista kun äijä on niin k**ipäinen ja naama norsunv***lla. Joka päivä sama homma. Välit kiristyy päivä päivältä enemmän. Samassa sängyssä ei olla nukuttu kohta puoleen vuoteen. Itse olen laittanut jo hakemuksen omasta asunnosta. Äijä kun tuppaa saamaan raivareita tämän tästä, viimeksi eilen. Huusi kuin mikäkin piru suoraa huutoa vaan, hakkasi seiniä ja haukkui minut aivan maan tasalle. Ja syy tähän raivokohtauksen oli lapsen itkuparku nukkumaanmenosta! Lienee viisainta muuttaa erilleen? Vai helpottuuko tämä tästä kun lapsi kasvaa? Onko KELLÄÄN MUULLA tällaista??? Miehelle olen ihan avoimesti puhunut, että ois parempi ja haluaisin erota, mutta hän on kiivaasti eri mieltä. Kun yhteen lähdettiin niin yhdessä pysytään vaikka miten olis hommat pielessä! Eihän tällaisessa perheessä voi normaaliksi lapsi kasvaa! Olen kyllä joka ikisen raivarin ja muun lapsellisen käyttäytymisen jälkeen tehnyt miehelle selväksi, etten hyväksy sellaista. Ne raivarit kun pelottaa minua ja lasta. Mutta mua pelottaa jaksanko yksin jos erotaan. Vai helpottaisko arki kahdestaan lapsen kanssa kun ei tarvii miestä kestää..?
Sitten siihen, kuinka minun hermojen kiristyminen näkyy. Olen kuin oma äitini, kireä ja tiuskiva. Totean sen joka päivä itsekin, mutta en kykene muuttamaan opittuja tapoja. Kotoa opittu naisen malli on tiukassa. Mutta vaikka tiuskin niin ei kai sekään oikeuta miehen lapsellisiin raivareihin..? Raivostun kyllä joskus itsekin, varsinkin pms-aikoihin, mutten kyllä riehu fyysisesti kuten mies. Mun raivarit tuppaa olemaan sitä sanan säilää eikä sekään hyväksyttävää ole.
Mikä neuvoksi? Ero? Helpottaako tämä oikeasti joskus? Ollaanko me ihan epänormaali perhe? Olisko sossusta apua?
Se tavallinen tarina..?
15
538
Vastaukset
- Se sama
Tähän on nyt pakko vastata itse aloittajana, että ei mieheni ihan täysi k**ipää ole. Hän tekee kiitettävän paljon kotitöitä (eli kaiken mitä en itse ehdi tekemään), maksaa suurimman osan menoista ja huolehtii kyllä lapsestaan. Turhan usein vaan kuulen esim. "v***ujen kakara!" yms.
- zira--
Ehkä sun kannattaisi väliaikaisesti ainaskin muuttaa lapsen kanssa pois johonkin vuokralle? Eräällä ystävälläni oli tilanne, että hänen piti muuttaa pois (ei ihan sama syy kuin sinulla mutta kuitenkin) ja ei ehtinyt edes 1kk asua muualla kun mies halusi että tämä muutti takaisin kotiin. No, hänellä on edelleen se toinenkin asunto,mutta on suurimman osan ajastaan miehen luona. Lapset heillä oli joka toinen yö toisen luona, joka ei tosiaankaan ollut järkevää ja sen huomasi lapsista itsekin kun nämä alkoivat oireilemaan tuota ramppaamista. Eli jos muutat, niin pidä huoli että lapsi ei tule siitä kärsimään.
Kyllä tuo musta kuulostaa siltä, että pieni paussi olisi ihan paikallaan.
Tsemppiä! - k
Tottakai lapsi huutaa, jos vanhemmat huutaa. Lapsi mallioppii vanhemmiltaan. Jos on pelkkää kiukuttelua lapselta, kannattaa antaa huutaa vaan, eikä huutaa laspelle, siitä seuraa vain kaikille mielipahaa. Meillä lapsi on todella omapäinen ja kiukuttelee todella paljon. Pelkkään kiukkuitkuun en enää ole reagoinut, joten on myöskin vähnetynyt huomattavasti!
Jos parisuhde on noin huono, niin ero (edes väliaikainen erillään oleminen) voisi olla ihan paikallaan. - Ex-huutosuoli
Zira on aivan oikeassa,pieni paussi olisi paikallaan.
Olette nyt liian väsyneitä hoitamaan parisuhdetta ja pyörittämään perhettä.
Kuten kai oikein ymmärsin miehesi on kuitenkin ihan hyvä tyyppi noin muuten,mutta nurkkaan ajettuna ja väsyneenä arvaamaton.Kun ymmärtää syyn miksi toinen käyttätyy niin kuin käyttäytyy,kuten oletkin oivaltanut,olen sitä mieltä että suhdetta toki kannattaa jatkaa.Ensin teidän pitää molempien saada vähän hajurakoa ja saada myös nukuttua kunnolla.
Ota ihmeessä väliäikainen kämppä mutta älä kiirehdi vielä eron kanssa.Yritä saada miehesi ymmärtämään,että lepotauko on paikallaan ja ettei sitä tarvitse hävetä muiden silmissä jos hetkeksi vähän hellittää.Häneltä pitäisi saada pois asenne "kun ollaan yhteen menty niin...".Kirjaa vaikka paperille ylös mitä hyötyä teille molemmille tauosta voisi olla.Ja jos e saatte asiat kuntoon varmaan lapsikin saattaa rauhoittua...tai sitten ei,mutta teillä olisi ainakin enemmän voimia jaksaa taas sitä lapsen huutamista.
Ihan järkeviltä kuulostatte rivien välistä,joten nyt vaan toimimaan. - hiljainenÄiti
Njoo apua kannattaa hakea, vaikka sieltä sossusta taikka kunnan kotipalvelulta. Lopettakaa se huutaminen, lapsi oppii ottamalla mallia, siksikin lapsi saattaa huutaa. Rauhoittukaa aluksi, te olette aikuisia, ette lapsia, käyttäytykää sen mukaisesti.
Eli nyt hiljaa, keskustelkaa normaalilla äänellä mutta älkää huutako.
shh nyt. Saatat yllättyä kun lapsikin sitten lopettaa sen huutamisen heti. - paussin paikka NYT
Kyllä tuon ikäinen tasan tarkaan vaistoaa ja oirehtii jos kotona riitoja/ kireä tunnelma. Saati jos on ihan jokapäiväistä huutamista.. Meilläkin samanikäinen tyttö oireili juuri noin; vaikka tilanne ei tainnut niin "hankala" olla kuin teillä. Me nukuttiin eri sängyissä, joskus riideltiin kovaan ääneen, mutta pääsääntöisesti vaan hoidettiin tyttöä vuorotellen rauhallisesti/asiallisesti toisia vältellen. Kyllä tytöstä näki, että vaistosi heti, että isän ja äidin välit ei ole kunnossa.. Nyt ollaaan oltu 3kk asumiserossa ja tilanne rauhoittunut, Saas nähdä palataanko yhteen..
- Huutomerkki :))
Ihan ensimmäiseksi: Toista ei voi muuttaa, voi muutta vain itseään.
Päätös: EN huuda.
Kannattaisiko puhua neuvolassa, kun siellä kuitenkin käyt. On varmasti jotain äiti-lapsi ryhmiä tai muuta vertaistukea, ainakin voit kysyä. Kysy mihin ottaisit yhteyttä paikkakunnallasi. Tarvitsisitte varmasti apua solmunne aukaisemiseksi, sillä eihän teiä mitään todella suurta skismaa liene? Vain hermot tiukilla.
Älä nyt pois muuta kodistasi, se ei ollut järkevä ajatus!
Apua pitäisi kuitenkin kysyä ja saada. Monta kertaa ulkopuolinen kskustelija voi näyttää uuden näkökulman asioihin.
Mutta kuten sanoin: Itsestäsi aloita. Et voi lopettaa miehesi huutamista, etkä lapsesikaan. Mutta ota asia puheeksi: EI huudeta.- Se alkup.
Ulkopuolista keskusteluapua haettiin jo raskausaikana kun jo silloin oli ongelmia... mies koki ne erittäin nöyryyttävinä eikä suostu enää lähtemään minnekään puhumaan asioista. Koska mikään ei ole muuttunut, vaikka useasti olen asiat ottanut puheeksi, olen hakenut omaa asuntoa... mun sietokyvyn raja ylittyy jos pitää itkevän lapsen lisäksi kestää vielä miehen huutoa ja jokapäiväistä valittamista miten on pssska elämä, pssska perhe ja että pitikin mennä tekemään kakara...
- Just my opinion
Se alkup. kirjoitti:
Ulkopuolista keskusteluapua haettiin jo raskausaikana kun jo silloin oli ongelmia... mies koki ne erittäin nöyryyttävinä eikä suostu enää lähtemään minnekään puhumaan asioista. Koska mikään ei ole muuttunut, vaikka useasti olen asiat ottanut puheeksi, olen hakenut omaa asuntoa... mun sietokyvyn raja ylittyy jos pitää itkevän lapsen lisäksi kestää vielä miehen huutoa ja jokapäiväistä valittamista miten on pssska elämä, pssska perhe ja että pitikin mennä tekemään kakara...
Kyllä tuosta avauksestasi jotenkin paistaa läpi se, että teiltä on jäänyt parisuhde täysin hoitamatta. Yleensä parisuhde paranee lapsen kasvaessa, mutta jos teillä ei riitä yhtään aikaa toisillenne, eikä halua viettää aikaa kahden kesken, peli alkaa olla menetetty. Itse veisin lapsen viikonlopuksi hoitoon ja lähtisin vielä kerran äkäisen ukon kanssa viikonloppulomalle ja ainakin yrittäisin saada homman vielä toimimaan.
- Huutomerkki :))
Se alkup. kirjoitti:
Ulkopuolista keskusteluapua haettiin jo raskausaikana kun jo silloin oli ongelmia... mies koki ne erittäin nöyryyttävinä eikä suostu enää lähtemään minnekään puhumaan asioista. Koska mikään ei ole muuttunut, vaikka useasti olen asiat ottanut puheeksi, olen hakenut omaa asuntoa... mun sietokyvyn raja ylittyy jos pitää itkevän lapsen lisäksi kestää vielä miehen huutoa ja jokapäiväistä valittamista miten on pssska elämä, pssska perhe ja että pitikin mennä tekemään kakara...
Kun on niin vaikeaa, silloin on ehkä kaikkein viisainta tarttua toimeen ja tehdä päätös. Sen jälkeen asiat alkavat rullata.
Päätöksenteko on monta kertaa kaikkein vaikein kohta asiassa.
Murheellista, että lapsen syntymä aiheuttaa noin raskaat seuraukset. Aika on kuitenkin lyhyt, ja lapsesta kasvaa iloinen leikki-ikäinen parissa vuodessa.
Miehelläsi ei taida olla mitään kokemusta lapsista tai isyydestä.
Mutta perusasia ei muutu. Toista ei voi muuttaa. Jos asiat pitkistyvät ne vain ovat kohdallanne vaikeutuneet.
Toivottavasti saat tulevaisuutenne paremmalle tolalle. - Määppi
Se alkup. kirjoitti:
Ulkopuolista keskusteluapua haettiin jo raskausaikana kun jo silloin oli ongelmia... mies koki ne erittäin nöyryyttävinä eikä suostu enää lähtemään minnekään puhumaan asioista. Koska mikään ei ole muuttunut, vaikka useasti olen asiat ottanut puheeksi, olen hakenut omaa asuntoa... mun sietokyvyn raja ylittyy jos pitää itkevän lapsen lisäksi kestää vielä miehen huutoa ja jokapäiväistä valittamista miten on pssska elämä, pssska perhe ja että pitikin mennä tekemään kakara...
Olette väsyneitä ja kovaa vauhtia jumittamassa jankkaamaan samoja juttuja, koko soppa heijastuu lapseen. Tuttua on.
En minäkään lähtisi muualle asumaan (enkä lähtenyt, meillä esikoinen työllisti ihan kiitettävästi ja toinen muksu tuli reilun vuoden ikäerolla) vaan nyt lusikkaa kauniiseen käteen.
Kun mies valittaa että elämä on paskaa ja perhe on paskaa toteat että näin se kuule nyt on. Mitä sitä faktoista hermostumaan. Jos on saanut elellä noinkin pitkään vapaana kuin taivaan lintu, ei lapsen tuoma muutos ole pelkästään auringon paistetta. MUTTA jos voisitte yhdessä todeta että tässä paskassa sitä nyt ollaan hetkinen ja kohta ihan taatusti helpottaa, mites olisi???
Huutaminen ja kaikenlainen riekkuminen (seinien hakkaaminen tms) seis. Jos meinaa pinna täysin mennä ettei enää hillitse itseään, sitten ovesta pihalle ja vaikka hölkkää lähikaupan ympäri. Vuorotellen, jos tarpeen.
Meillä rankimmat ajat on menty sillä yhteisellä vakaumuksella että nyt on tiukkaa ja hankalaa, mutta 2-3 vuoden päästä on toisin. 2-3 VUODEN! joku huutaa. Kyllä vaan. Siihen saa varautua ja jos muuta odottaa, on turha haaveilla pitkästä parisuhteesta. Mielestäni parisuhteessa ei tarvitse alistua väkivaltaan, puolison uskottomuuteen tai päihdeongelmaan, mutta muuten voi tulla kaikenlaista mutkaa matkaan ja yhdessä niistä on vaan koitettava mennä, tässä kohtaa ajattelen samoin kuin miehesi. Toki tämä vaatii molempien panoksen, ei yksin mitään ratkaista. Muuta kuin omalta osalta.
Miksi lapsi itkee? Jaa-a. Mitä teette iltaisin? Muuta kuin huudatte kimpassa? Onko iltoja jolloin lapsi ei itke? MItä silloin on toisin? Onko kodin ulkopuolista elämää vai oletteko väsymykseltänne mökkiytyneitä? Jotain tarttisi ehkä arkirutiineissa viilata, jos lapsella ei kerran pitäisi olla mitään fyysistä vaivaa. Toki kodin ilmapiirikin voi itkettää, mutta onko muuten arkirutiinit reilassa? Ulkoilua? Saako lapsi huomiota (syliä ja vuorovaikutusta) päivän mittaan? Vai pitääkö se hankkia itkemällä? Touhuileeko lapsi itsekseen minkä verran? MIelenkiinnonkohteita? Näitähän voisi ripotella iltaan menoa rauhoittamaan, meillä esim. musiikki ja laulaminen rauhoittaneet niin lapsia kuin äitiäkin. Silloin ei voi kirkua kun laulaa ;D
Tässä näin alkusoitoksi, lisää tulee jos on tarvis. Tsemppiä. :) - Se aloittaja...
Määppi kirjoitti:
Olette väsyneitä ja kovaa vauhtia jumittamassa jankkaamaan samoja juttuja, koko soppa heijastuu lapseen. Tuttua on.
En minäkään lähtisi muualle asumaan (enkä lähtenyt, meillä esikoinen työllisti ihan kiitettävästi ja toinen muksu tuli reilun vuoden ikäerolla) vaan nyt lusikkaa kauniiseen käteen.
Kun mies valittaa että elämä on paskaa ja perhe on paskaa toteat että näin se kuule nyt on. Mitä sitä faktoista hermostumaan. Jos on saanut elellä noinkin pitkään vapaana kuin taivaan lintu, ei lapsen tuoma muutos ole pelkästään auringon paistetta. MUTTA jos voisitte yhdessä todeta että tässä paskassa sitä nyt ollaan hetkinen ja kohta ihan taatusti helpottaa, mites olisi???
Huutaminen ja kaikenlainen riekkuminen (seinien hakkaaminen tms) seis. Jos meinaa pinna täysin mennä ettei enää hillitse itseään, sitten ovesta pihalle ja vaikka hölkkää lähikaupan ympäri. Vuorotellen, jos tarpeen.
Meillä rankimmat ajat on menty sillä yhteisellä vakaumuksella että nyt on tiukkaa ja hankalaa, mutta 2-3 vuoden päästä on toisin. 2-3 VUODEN! joku huutaa. Kyllä vaan. Siihen saa varautua ja jos muuta odottaa, on turha haaveilla pitkästä parisuhteesta. Mielestäni parisuhteessa ei tarvitse alistua väkivaltaan, puolison uskottomuuteen tai päihdeongelmaan, mutta muuten voi tulla kaikenlaista mutkaa matkaan ja yhdessä niistä on vaan koitettava mennä, tässä kohtaa ajattelen samoin kuin miehesi. Toki tämä vaatii molempien panoksen, ei yksin mitään ratkaista. Muuta kuin omalta osalta.
Miksi lapsi itkee? Jaa-a. Mitä teette iltaisin? Muuta kuin huudatte kimpassa? Onko iltoja jolloin lapsi ei itke? MItä silloin on toisin? Onko kodin ulkopuolista elämää vai oletteko väsymykseltänne mökkiytyneitä? Jotain tarttisi ehkä arkirutiineissa viilata, jos lapsella ei kerran pitäisi olla mitään fyysistä vaivaa. Toki kodin ilmapiirikin voi itkettää, mutta onko muuten arkirutiinit reilassa? Ulkoilua? Saako lapsi huomiota (syliä ja vuorovaikutusta) päivän mittaan? Vai pitääkö se hankkia itkemällä? Touhuileeko lapsi itsekseen minkä verran? MIelenkiinnonkohteita? Näitähän voisi ripotella iltaan menoa rauhoittamaan, meillä esim. musiikki ja laulaminen rauhoittaneet niin lapsia kuin äitiäkin. Silloin ei voi kirkua kun laulaa ;D
Tässä näin alkusoitoksi, lisää tulee jos on tarvis. Tsemppiä. :)Kiitos, niin paljon asiaa! Meillä tämä ongelma on niin monisyinen, etten oikeasti tiedä voiko tähän olla ratkaisua. Ongelmien juuret on kaukana uusperhe-alkuajoista, miehellä on lapsia (isoja jo) entisestä suhteestaan. Suhteemme alkuaikojen rakkaudenhuumassa hän suostui tekemään kanssani lapsen, iltatähtensä, ja katuu sitä nyt ankarasti että lähti vielä toiselle kierrokselle.
Parisuhdetta meillä ei ole oikeastaan ollut raskautumiseni jälkeen. Juuri samaan aikaan miehen vanhimmalla lapsella ilmeni monia isoja ongelmia, jotka mies kasasi vuoroin omille niskoilleen, vuoroin syyllisti minua ja yhdessä toivottua raskautta. Hellyyden- ja rakkaudenosoitukset loppuivat tyystin. Sitten alkoi nuo raivokohtaukset. (Niistä olen täällä suomi24-palstoilla avautunut jo raskausaikana.) Kun lapsi syntyi, jaksoi mies hetkisen olla taas se ihana, hellä ja rakastava. Sitten alkoi vauva-arki, koliikki-itkut jne. Ja taas loppui hellyys ja rakkaudenosoitukset. En ole niitä yksin jaksanut ylläpitää, vastakaikua kun en saa. JOS mies osoittaa hellyyttä, hän haluaa seksiä. Ja minä taas tyypillisenä (?) naisena tahtoisin hellyyttä muulloinkin kuin seksin yhteydessä.
Raivokohtauksista sen verran, että mies ei kerta kaikkiaan lähde ovesta ulos vaikka kuinka häntä käskisin. Ei vaikka itsekin on sanonut, että hänet pitää käskeä ulos rauhoittumaan jos hermostuu niin kovasti. Vaihtoehdoksi jää siis minun ja lapsen lähteminen... toistaiseksi ollaan menty vaan eri huoneeseen.
Miehellä on muitakin outoja tapoja, joita minun on erittäin vaikea hyväksyä. Hän mm. puhuu kuolemasta lähes päivittäin. Toivoo omaa kuolemaa, toivoo kuolemaa rikkaille, laihoille, hyvässä asemassa oleville, pomoille, sukulaisilleen (mutta ei sentään minulle tai lapsilleen)... mitä tuohonkin sitten pitäisi reagoida? lääkäriin olen kehottanut, ei mene. Olen antanut jopa ehdon, että lääkärissä on käytävä tai muuten... On kuin seinälle puhuisi.
Lapselle rutiinit on päivittäin tyypilliset: aamulla herätään 9 tienoilla, aamupesut ja -pala, sitten leikkiä lattialla, sylittelyä, loruleikkejä, päiväunet klo 12, sen jälkeen lounas, sitten ulos lähes joka päivä, ja niin edelleen. Hän saa kyllä syliä, hellyyttä ja rakkaudenosoituksia yllin kyllin. Silloin kun ilta ei mene itkuksi, ollaan koko perhe rentoja ja iloisia ja usein yhdessä nauretaan. Olen kyllä huomannut, että lapsemme kaipaa myös muita sosiaalisia suhteita. Siitä päästäänkin ongelmaan nro 299... meillä ei ole täällä muita sosiaalisia suhteita kuin toisemme. Minä olen äitiyden myötä onnistunut hankkimaan kaksi uutta ystävää, joita tapaan kerta viikkoon, joskus harvemmin. Miehellä on ollut kavereita, mutta hän ei ole heitä halunnut tai jaksanut tavata joten kaveruus on jäänyt. Hänellä ei siis käytännössä ole kuin työ ja perhe ja se näkyy mielenterveyden ongelmina. (mun maallikon näkökulmasta hänellä on jotain syviä henkisiä traumoja jo lapsuudesta lähtien, niin vihaa uhkuen hän esim. äidistään puhuu.) Katkeruus paistaa läpi lähes kaikesta puheesta.
Joku voisi tähän väliin todeta, että kylläpä on monenlaista osunut yhteen perheeseen. No näin on, tasan ei käy onnen lahjat... eikä tässä vielä kaikki! Me tarvittais koko perhe terapiaa mutta kun. Ei mies halua siihen "nöyryytykseen" enää, raskausaikana käyty pari kertaa riitti aiheuttamaan hänelle sellaiset agressiot että huhhuh. Tässä on niin monta ongelmaa päällekkäin etten tiedä mistä alkaa setvimään. Yksin ja omat voimat ei siihen riitä, siksi kai tuo ero tuntuu ainoalta ratkaisulta.
En voi yksin kaikkea syytää myöskään miehen niskaan. Voin rehellisesti myöntää etten ole helpoin ihminen parisuhteessa. Mutta viime aikoina minun on ollut pakko antaa periksi, olla välittämättä, antaa puheiden mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, jättää sanomatta asioita, joustaa joustaa ja joustaa... kun seinä tuntuu olevan koko ajan vastassa, alan olla aika loppu. Alkaa olla fiilis, että jaksan JOKO miestä TAI vauvaa. En molempia yhtä aikaa. Ja kyllähän sen jokainen järki-ihminen tietää kummanko valitsen. - Se alkup-
Se aloittaja... kirjoitti:
Kiitos, niin paljon asiaa! Meillä tämä ongelma on niin monisyinen, etten oikeasti tiedä voiko tähän olla ratkaisua. Ongelmien juuret on kaukana uusperhe-alkuajoista, miehellä on lapsia (isoja jo) entisestä suhteestaan. Suhteemme alkuaikojen rakkaudenhuumassa hän suostui tekemään kanssani lapsen, iltatähtensä, ja katuu sitä nyt ankarasti että lähti vielä toiselle kierrokselle.
Parisuhdetta meillä ei ole oikeastaan ollut raskautumiseni jälkeen. Juuri samaan aikaan miehen vanhimmalla lapsella ilmeni monia isoja ongelmia, jotka mies kasasi vuoroin omille niskoilleen, vuoroin syyllisti minua ja yhdessä toivottua raskautta. Hellyyden- ja rakkaudenosoitukset loppuivat tyystin. Sitten alkoi nuo raivokohtaukset. (Niistä olen täällä suomi24-palstoilla avautunut jo raskausaikana.) Kun lapsi syntyi, jaksoi mies hetkisen olla taas se ihana, hellä ja rakastava. Sitten alkoi vauva-arki, koliikki-itkut jne. Ja taas loppui hellyys ja rakkaudenosoitukset. En ole niitä yksin jaksanut ylläpitää, vastakaikua kun en saa. JOS mies osoittaa hellyyttä, hän haluaa seksiä. Ja minä taas tyypillisenä (?) naisena tahtoisin hellyyttä muulloinkin kuin seksin yhteydessä.
Raivokohtauksista sen verran, että mies ei kerta kaikkiaan lähde ovesta ulos vaikka kuinka häntä käskisin. Ei vaikka itsekin on sanonut, että hänet pitää käskeä ulos rauhoittumaan jos hermostuu niin kovasti. Vaihtoehdoksi jää siis minun ja lapsen lähteminen... toistaiseksi ollaan menty vaan eri huoneeseen.
Miehellä on muitakin outoja tapoja, joita minun on erittäin vaikea hyväksyä. Hän mm. puhuu kuolemasta lähes päivittäin. Toivoo omaa kuolemaa, toivoo kuolemaa rikkaille, laihoille, hyvässä asemassa oleville, pomoille, sukulaisilleen (mutta ei sentään minulle tai lapsilleen)... mitä tuohonkin sitten pitäisi reagoida? lääkäriin olen kehottanut, ei mene. Olen antanut jopa ehdon, että lääkärissä on käytävä tai muuten... On kuin seinälle puhuisi.
Lapselle rutiinit on päivittäin tyypilliset: aamulla herätään 9 tienoilla, aamupesut ja -pala, sitten leikkiä lattialla, sylittelyä, loruleikkejä, päiväunet klo 12, sen jälkeen lounas, sitten ulos lähes joka päivä, ja niin edelleen. Hän saa kyllä syliä, hellyyttä ja rakkaudenosoituksia yllin kyllin. Silloin kun ilta ei mene itkuksi, ollaan koko perhe rentoja ja iloisia ja usein yhdessä nauretaan. Olen kyllä huomannut, että lapsemme kaipaa myös muita sosiaalisia suhteita. Siitä päästäänkin ongelmaan nro 299... meillä ei ole täällä muita sosiaalisia suhteita kuin toisemme. Minä olen äitiyden myötä onnistunut hankkimaan kaksi uutta ystävää, joita tapaan kerta viikkoon, joskus harvemmin. Miehellä on ollut kavereita, mutta hän ei ole heitä halunnut tai jaksanut tavata joten kaveruus on jäänyt. Hänellä ei siis käytännössä ole kuin työ ja perhe ja se näkyy mielenterveyden ongelmina. (mun maallikon näkökulmasta hänellä on jotain syviä henkisiä traumoja jo lapsuudesta lähtien, niin vihaa uhkuen hän esim. äidistään puhuu.) Katkeruus paistaa läpi lähes kaikesta puheesta.
Joku voisi tähän väliin todeta, että kylläpä on monenlaista osunut yhteen perheeseen. No näin on, tasan ei käy onnen lahjat... eikä tässä vielä kaikki! Me tarvittais koko perhe terapiaa mutta kun. Ei mies halua siihen "nöyryytykseen" enää, raskausaikana käyty pari kertaa riitti aiheuttamaan hänelle sellaiset agressiot että huhhuh. Tässä on niin monta ongelmaa päällekkäin etten tiedä mistä alkaa setvimään. Yksin ja omat voimat ei siihen riitä, siksi kai tuo ero tuntuu ainoalta ratkaisulta.
En voi yksin kaikkea syytää myöskään miehen niskaan. Voin rehellisesti myöntää etten ole helpoin ihminen parisuhteessa. Mutta viime aikoina minun on ollut pakko antaa periksi, olla välittämättä, antaa puheiden mennä yhdestä korvasta sisään ja toisesta ulos, jättää sanomatta asioita, joustaa joustaa ja joustaa... kun seinä tuntuu olevan koko ajan vastassa, alan olla aika loppu. Alkaa olla fiilis, että jaksan JOKO miestä TAI vauvaa. En molempia yhtä aikaa. Ja kyllähän sen jokainen järki-ihminen tietää kummanko valitsen.Omat ongelmani on myös minulla. Opitut mallit istuu tiukassa ja huomaan reagoivani usein samalla tavalla kuin äitini, en rakentavasti vaan tuhoavasti. Yritän päivittäin muuttaa omia tapojani ja olenkin onnistunut jonkin verran. Osaan nykyään olla rauhallisempi kuin ennen, mutta siltikin huutaminen ja riitely on perheessämme lisääntynyt. Voimani ovat rajalliset ja ymmärrän kyllä, että niin on miehelläkin.
- 3929305
hullu mies sulla. lapsiparka, 1v vasta :(
- Ei tuo ole normaalia
Ei kannata varmaankaan kysyä mutta kysympähän kuitenkin että oliko se "rakastuminen" nopeeta, yhteenmuuttoa ja lastenhankintaa myöten?
Miehellä on enemmän rutkasti ikää ja jo epäonnistunut perhe yritys takanaan kun siihen kuvioon kun tulee uusi nuorempi nainen jolla on kiire saada perhettä niin tulos ei varmasti ole hyvä ja lapsi häiriintyy teidän käytöksestänne takuuvarmasti. Tiuskimiset ja raivoomiset ovat ihan yhtä paha. Mikään ulkopuolinen taho ei teidän päänne sisällä olevia neuroosiinne auta sillä itsellänikin oli kotoa opittu huutamisen malli ja pystyin sen itse ryötimaan pois itsestäni kun se oli brutaalia ja alentavaa käytöstöstä mitä sai hävetä. Siis lapsena häpesin sitä vanhempien käytöstä ja olin alkaa sitä itsekkin viljelemään mutta löysin ulospääsyn siitä ihan omin neuvoin. Ei siihen mitään "ammattiauttajia" tarvitse jos vain on älykkyyttä ja huomaa et eihän tuossa ole mitään järkeä noin asioita selvittää.
Moni antoikin sen neuvon että kannattaisi muuttaa erilleen ettei se lapsi stressaannu lopullisesti mikä olisi paras vaihtoehto. Ammattiapu auttaisi nuoria perheenperustajia mutta kun teillä näkyy jo ikää olen tuon verran eikä se ikäkään ole järkeä vielä tuonut päähän niin tuskin siinä mikään ulkopuolinen neuvonantaja mitään pystyy tekemään.
Ketjusta on poistettu 0 sääntöjenvastaista viestiä.
Luetuimmat keskustelut
Räppäri kuoli vankilassa
Ei kuulemma ole tapahtunut rikosta. Sama vahinkohan kävi Epsteinille. https://www.hs.fi/suomi/art-2000011840869.html "1074662Välillä kyllä tuntuu, että jaat vihjeitä
Mutta miten niistä voi olla ollenkaan varma? Ja minä saan niistä kimmokkeen luulemaan yhtä sun toista. Eli mitä ajatella293433No kyllä te luuserit voitte tehdä mitä vaan keskenänne, sitä en ymmärrä miksi pelaat,nainen
Pisteesi silmissäni, edes ystävätasolla tippui jo tuhannella, kun sain selville pelailusi, olet toisen kanssa, vaikka ol452390- 491514
- 361423
- 381236
- 141142
- 1591036
- 271028
- 6954