ero tuska tyhjyys

En halua kuulostaa kyyniseltä, mutta tuo saattoi olla lopulta tosi hyvä juttu. Itselläkin ero tuntui maailmanlopulta, paniikki ja ties mitkä muut aallot löivät ylitseni hurjina. Samalla kertaa tapahtui myös kaikenlaista muuta hullua eli koko elämä meni sekaisin.
Nyt tuntuu todella mainiolta, en haluaisi takaisin vanhaan suhteeseen. En kaipaa tyrannia elämääni.

Tuntuu vaan niin yksinäiseltä, ei ole ketään puoliskoa enää vierellä, joka välittää minusta.

Minulla on kanssa erotilanne päällä. Kaksi kuukautta sitten vaimo muutti pois (toki tähän lähelle) ja viikko sitten hän vei eropaperit. Ensin veivattiin ollaanko vaiko eikö olla peliä, mutta hänen puoleltaan päädyttiin lopulta tähän. Aika tyhjä olo on vieläkin, mutta toisaalta helpotti, kun suunta selvisi. Onhan tässä vielä puolen vuoden harkinta-aika meneillään, mutta on tullut henkisesti turpaan muutaman viime kuukauden aikana sikäli paljon, etten turhia toiveita elättele.

Mutta sen voin sanoa, että koeta pitää keskusteluyhteys avoimena ja asiallisena. Älä missään tapauksessa painosta puhumaan tai mihinkään muuhunkaan. Voi olla, että vaimosi tarvitsee vain tilaa itselleen ja ajatuksilleen. Meillä kävi ainakin niin, että kun oman tahdon vastaisesti en pitänyt yhteyttä muuta kuin pakolliset, niin yllättäin vaimo alkoikin purkautua tilanteesta ja puhua omista tunteistaan ja ajatuksistaan. En nyt yritä elätellä turhia toiveita, mutta vastoin yleistä suuntaa näillä sivustoilla, kehoitan kumminkin pitämään välit vähintäänkin asiallisina ja pikkuhiljaa avaamaan keskusteluyhteyttä. Jos vain mahdollista, niin menkää parisuhdeterapiaan. Itsellä on positiiviset kokemukset huolimatta siitä, mihin nyt päädyttiin. Sain myös työterveyden kautta lähetteen työpsykologille ja se on ollut kans hyvä juttu. Suosittelen.

Huoltajuusasioissa me sovimme viikko/viikko yhteishuoltajuuden ja hienosti on toiminut ainakin tähän asti. Saimme sovittua, että jopa lähivanhemmuuskin jaettiin, eli olen toisen meidän lapsen lähivanhempi. Itse ajattelen, että tällä tavalla lapsista ei missään tilanteessa pääse tulemaan kiistakapulaa, eikä ulkopuoliset tekijät pääse vaikuttamaan asioihin liikaa.

Vaimoni on myös kolmikymppinen ja täällä, kun näitä juttuja seurailee, niin näyttää, että juuri tuossa iässä monille naisille tulee ns. ikäkriisi. Vaimollani oli kans jotain viestittelyjuttuja toisen miehen kanssa, mutta ei hänen kertomansa mukaan mitään sen kummempaa. Aika kuulemma auttaa ja itsestä tuntuu, että nyt on jo vähän helpompi olo. Sitä en tiedä, että onko pahin edessä vai takana. Hyvin samantapaisessa tilanteessa ollaan. Olen myös kirjoittanut jonkin verran tälle sivustolle nimimerkilläni. Lukaise läpi, jos vaikka löytyisi jotain yhtymäkohtia ja saisit jotain ajatuksia, mitä voisit alkaa työstämään. Mulla ainakin alkoi helposti pyöriä samat ajatukset koko ajan päässä ja ne alkoivat vaan paisumaan ihan älyttömiksi. Kijoittaminen tänne auttoi jonkin verran, mutta ystävien kans puhuminen ja psykologilla käynti antoi hyviä ajatuksia työstettäväksi.

Voimia ja tsemppiä sulle!!

Nokka pystyyn vaan, edessä se parempi tulevaisuus odottaa. Ei mitään hätää. Erossa on ennenkaikkea haitallista, ellei ole ystäviä ja muita läheisiä, joille purkaa sydäntään. Hakeudu ihmeessä ammattiauttajan pakeille.

Sama homma täälläkin, tyhjyys, yksinäisyys varsinkin iltaisin ja sureminen..Mies otti ja lähti 2,5 vk:a sitten eikä ilmoitellu itsestään mitään pariin päivään, sitten pamautti viestillä että parempi erota. Minä ja neljä lasta jätettiin noin vain viestillä. Olihan meillä ongelmia ollut pitkään, mutta ei niin sellaista mistä ei olisi voinut päästä yli, mutta ilmeisesti miehen puolelta ero oli parempi ratkaisu, nythän hänellä on jo uusi nainen, liekkö ollut sitten jo meidän yhdessäolo aikanakin...Onneksi on ystäviä olemassa joille voi puhua, vaikka asuvatkin kauempana.

Vajaa viisi kuukautta sitten päättyi meidän 20 vuotta kestävä suhde, josta 7 v naimisissa. Meillä on 7-v poika. Ja voin vaan sanoa että kyllä on ollut rankaa. Pääsiäisen tienoilla oli niin paska olo etten voinut olla töissä, oli pakko jäädä sairauslomalle. En ole koskaan aikaisemmin tuntenut niin voimakasta kipua sisimmissäni. Alussa olin niin surullinen. Pelkkä ajatus sai aikaiseksi voimakkaan surun. Sen jälkeen oli surua, raivoa, pettymystä ja hämmennystä. Voimakkaita tunteita ja niitä tuli ja meni vuorotellen.

Itse käyn nyt psykologin luona kerran viikossa. Paras asia minkä olen tehnyt itseni vuoksi. Luen paljon. Mm Bruce Fischerin kirja "Jälleenrakennus" oli hyvä ja selkiinnytti avioeron jälkeiset tunteet. Puhun ystävien kanssa paljon.

Vaikka tekee kipeää, ajattelen että pitää tuntea ne tunteet ja pikku hiljaa käsitellä niitä. Se on ainoa tie eteenpäin. Toisaalta tiedän sen paskamaisen tunteen kun toinen kuukausi eron jälkeen "hankkii" uuden. Se on rankkaa. Mutta mitä voin sille, en mitään. Pyrin käsittelemään tunteitani ja ymmärtämään eroa, jotta ihmisenä viisastun ja opin tuntemaan itseeni paremmin. Ja täytyy sanoa, ymmärrän asioita paremmin tänään, siis miksi päädyttiin eroon. Edelleen tekee kipeää välillä mutta välillä on päiviä jotka ovat ihan ok.

Joten tsemppiä, älä luovuta. Jos on huono olo, käy psykologin luona.

Jep kohta sitä varmaan pääsee psykologin juttusille. Pitää vaan yrittää irtaantua ja jatkaa elämää eteenpäin. Jos se tulevaisuus sieltä joskus aukenee, tuntuu vaan niin pahalta kun kaikki unelmat murskaantuneet, omakotitaloista, lapsista maalla jne jne...

Jaahas, vaikka tulevalla exällä ei muka ollut mitään meneillään tämän ihastuksensa kanssa niin olihan ne käynyt sitten tuossa äsken nussimassa.

Eipähän tarvitse siitä akasta enää välittää.

Ja nyt sitä taas kiistetään, että on tehty mitään, en kyllä usko. Käsketään vaan menemään hoitoon, siis tämä ex, Noh juttelemassa tossa kävinkin.

Pitäisi jotenkin päästää irti ja mennä eteenpäin.

Lapsia varmaan tullaan hoitelemaan vuorotellen.

Ei oikein tee mieli siirtyä eteenpäin. Vaikka pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni.

Tyhjyys ja yksinäisyys päällimäiset tunteet tällä hetkellä.

Tiedän hyvin miltä sinusta tuntuu.. Itse koin eron viime kesänä.. Elämältä tuntui häviän pohja, huominenkin tuntui liian pelottavalta. Olin ajatellut että olemme yhdessä lopunelämää, kaikki mitä olimme suunnitelleet tulevaisuuteen, hävisi. Eikä minulla ollut juurikaan ystäviä ja nekin vähät ystävät asuu kaukana ympäri suomea. Mutta onneksi yksi vanha ystävä vastasi kun soitin ja hän tuki ja kuunteli pahimman yli.

Hän sanoo että halusi eron riitojen takia, koska kuulemma riitelimme liikaa, mutta ainahan me riitelimme, mutta myös sovimme ne heti. Eikä niitä muisteltu myöhemmin.

Ekana päivänä kun mies lähti kotoa, olo oli niin paha, en kyennyt mihinkään, meni pari päivää niin, kunnes sain itseäni hieman niskasta, että pakko tässä on jotenkin elää eteenpäin, onhan tässä kaksi lastakin.

Tuntui tosi pahalta, kuinka helposti mies vaan pystyi lähtemään ja muuttamaan yhteen uuden naisen kanssa, vaikka alkuun väittikin ettei ole mitään, ovat vain ystäviä.. Alkuun jopa väitti että ovat vain kämppiksiä, yllätys yllätys, nykyään he ovat kihloissa.

Ystävien tuella pääsin pahimman yli, ja silloin kun olo tuntui pahimmalta, kirjoitin ajatuksia ja tunteita kirjaan ja en lukenut edes mitä kirjoitin, sai sillä tavoin osan pahasta olosta pois, että olo oli jotenkuten siedettävä.

Alkuun joka huone muistutti hänestä, asun edelleen samassa paikkaa missä asuimme yhdessä. Mutta onneksi, olen päässyt siitä yli..

uskomattoman paljon on miehiä jotka lähtee jonkun uuden ihastuksen takia, mutta haluaisivat takaisin ex-vaimon luokse, ei se ole sellaista miltä näyttää uuden kanssa..itsekkin koin suhteen jossa mies haikaili vain ex.ää, olin miten vaan ja lopulta palas takas ex.n luo..

Mutta, tulee päivä, jolloin huomaat et viheltelet ihan kevyesti ja et vatvo mitään, on hyvä olo jo ajoittain ja kiinnostut kaikenlaisesta, mikä tuntuu hyvälle...näin se menee ja voimia vaan, selviät varmasti!

Mikä viddu nykyajan ihmisiä vaivaa? Eletään elämää vain itselleen ilman minkäänlaista tietoa moraalista. Kun ihmisillä loppuu moraali, niin se on yhteiskunnan loppu ja olen varma että tämä valtio lakkaa olemasta ei-niin-kaukaisessa tulevaisuudessa. Jotenkin tuntuu, että aikuiset ihmiset eivät välitä siitä minkälaista jälkikasvua kasvattavat. Isi ja äiti etsii uutta hekumaa, niin miltä tämä lapsen silmissä näyttää? Ei tarvitse ihmetellä, miksi tässä yhteiskunnassa on niin paljon häiriökäyttäytymistä ja huonoa oloa kun perhearvot ovat päin ittua.

Hei tyhjyydenkurjuus,

ymmärrän hyvin, mitä tuskaa käyt nyt läpi. Mieheni ilmoitti minulle perjantaina (5pv) sitten, että haluaa eron minusta. Ei rakasta minua tarpeeksi, lähelläni ei ole hyvä olla, haluaa kokea uutta ja olla vielä onnellinen. Olemme olleet naimisissa 20 vuotta, ikää jkv alle 50v molemmilla, ei lapsia. Suhteessamme ei ole ollut väkivaltaa, ei päihteitä, ei kolmansia osapuolia.

Tuo hänen sanomansa oli täydellinen shokki. Itkin, vapisin, raivosin, anelin, uhkailin. Koko maailmani romahti samalla hetkellä. Kaikki ne haaveet ja unelman huomisesta. Kun katselin miestäni, niin tiesin, että hän on täysin tosissaan. Neuvotteluvara ei ole. Onhan meillä tässä vuosien varrella ollut jos jonkinlaista riitaa ja sanomista, mutta aina ollaan asioista sovittu. Minun mielestäni, mutta nyt mieheni kaivoi myös nuo vanhat riidat esille. Mieheni ei kuitenkaan tieädä, mitä elämältään nyt sitten haluaa ja mikä tekee hänet onnelliseksi.

Olen tietenkin miettinyt, onko hänellä toinen nainen mutta tuon kiistää edelleenkin jyrkästi. Mieheni tekee pitkiä (jopa liki 3h) lenkkejä ja on alkanut hoitamaan itseään muutoinkin (ihon hoitoa, kuntoilua, viihtyy välillä peilin edessä enemmän kuin minä). Sanokaa viisaammat, että onko tuo seurausta toisesta naisesta vaiko ihan vain mieheni halustta hoitaa itseään itsensä takia?

En vieläkään ymmärrä, että miksi hän haluaa eron. Mielestäni meillä on ollut ihan perushyvä liitto tavallisine ongelmineen, jotka yleisimmin ovat liittyneet talouteen ja rahaan, tai sen vähyyteen. Kaikissa ihmissuhteissa on ongelmia mutta mielestäni ne tulisi vakaasti ensin koettaa ratkaista ja sitten eron oltava vasta se ihan vihoviimeinen keino. Vai onko tässä nyt se kolmas osapuoli?

Olen jo hakenut itselleni kaupungilta "omaa" asuntoa, mutta jonot ovat vain niin toivottoman pitkät, että en tiedä kauanko joudun tässä asumaa. Sydäntä raastaaa, on paha olla mieheni lähellä ja paha olla poiskin. Onneksi asumme kaupungin asunnnossa,, joka on molempien nimissä, niin hän ei voi laittaa minua tästä poiskaan. En tarkoituksella tässä asu yhtän pitempään kuin on pakko, mutta tilanne on nyt tämä, asuntotilanne vaikea.

En tiedä miten jaksaa/jatkaa tästä eteenpäin. Elämässäni on ollut raskaita asioita 1.5 vuoden sisällä muitakin (sairautta, kuolemaa) en enää jaksaisi mitään lisää tähän. Olen myös järjettömän pettynyt siitä, että mieheni haluaa eroa koska olen itse ollut hyvin vakavissani avioliittomme kanssa. Pelkään yksinäisyytta, taloushuolia. Pelkään tulevia juhlapyhiä, jotka olemme aina viettäneet yhdessä. Murehdin jo tulevaa Joulua - miten siitä pääsen yli? Minulla on kyllä ystäviä, eilenkin juttelin puhelimessa kahden tunnin maratonpuhelun lapsuudenystäväni kanssa. Joulut ym. ovat vain niin perhekeskeisiä juhlia, ettei niihin edes ystävänä ole helppo "sisälle" päästä.

En tiedä, missä kaupungissa asut, hyvä Tyhjyydenkurjuus, mutta yksi vaihtoehto on mennä psykiatrian poliklnikalle. Itse hakeuduin oman kaupunkini psy.päivystykseen. Siellä tapasin ihanan hoitajan ja ihanan lääkärin, jotka kuuntelivat ja kuulivat hätääni. Järjestivät vielä lisäksi kolme kriisitapaamisaikaa samalle polille ja siellä eilen kävinkin tapaamassa jälleen lääkärin ja hoitajan. Sain unilääkettä ja rauhoitavaa, koska en ole saanut lainkaan nukuttua, en syötyä. Seinät kaatuvat päälle, on vaikea hengittää. En edes osaa elää päivä kerrallaan, vaan sekuntista, minuutista toiseen koetan ryömiä täällä hetteikössä itkien ja ymmärtäen mitä oikein tapahtui.


Ole kiltti, hae itselleni apua. Älä jää yksin. Älä välttämättä myöskään mene sellaiselle lääkärille (esim. yksityinen lääkäriasema), jossa joku peruslääkäri kuuntelee toisella korvalla asiaasi, kirjoittaa sinulle reseptin ja sairausloman ja sitten sanoo näkemiin ja 60 euroa, kiitos. Suomen mielenterveysseuralla saattaa olla jotain palvelunumeroita ja palveluita ylipäättään (puhelinpalvelu), kirkolla on jkotain eroryhmiä mielestäni. En ole noihin vielä itse jaksanut perehtyä. Talousapua sosiaalivirastolta tai seurakunnalta??

Olet oikeassa, että ero on lopullinen, peruuttamaton. Haaveet, unelmat murskautuvat. Hyvät yhteiset muistot satuttavat. Itsensä syyllistäminen on raastavaa. Mikäli vain pystyt, älä syyllistä itseäsi, se ei enää auta mitään. Jos pystyt, koeta elää tässä hetkessä. Älä katso liikaa taakses,. äläkä vielä kurkota liikaa tulevaisuuteenkaan. Elä tässä ja nyt. Älä ole liian armoton itsellesi. Pystyt kyllä rakentamaaan elämäsi uusiksi, et nyt, et huomenna mutta jonankin päivänä. Pysytt siihen kyllä. Nyt on surun, luopumisen, tuskan, pimeyden aika mutta hiljalleen elämäsi alkaaa saada muitakin värejä. Toivon mukaan myös minun elämäni.

Lämpimin terveisin kohtalosoverisi.